Alkutilanne
”Siitä lähtien kun eversti Wilkman saapui Jämsään maaliskuun 2 p:nä, oli hän kaikessa kiireessä järjestettyine esikuntineen tehnyt herkeämättä työtä saadakseen Jämsän ryhmän kuntoon tulevia sotaliikkeitä varten. Oli täydennettävä vähitellen saapuneiden joukkojen järjestelyä ja varustuksia, harjoitettava joukkoja sekä ennen kaikkea järjestettävä osaston kuormasto ja etappi [huolto – jpu].”[i]
Oletus vihollisen toiminnasta
”Kun vihollisen saattoi otaksua yrittävän edetä kahdelta suunnalta, nimittäin Länkipohjasta ja Padasjoelta, oli vartio-osastoja asetettu Eväjärvelle ja Kuhmoisiin. Nämä osastot olivat maaliskuun alussa olleet hyvin heikkoja, mutta sitä mukaa kuin oli ruvennut saapumaan tietoja alkavasta punaisten joukkojen keskittämisestä Längelmäelle, Vehkajärvelle ja Padasjoelle, oli vartio-osastoja vähitellen vahvistettu. Samalla oli eri joukko-osastoissa tapahtunut siirtoja. Tarkoituksena näillä siirroilla oli saada joukkojen järjestely yhtenäiseksi ja toimittaa jako pataljooniin. Tällä tavoin syntyi vartiorintamalla Pohjois-Hämeen rykmentin kolme pääasiassa vapaaehtoisista suojeluskuntalaisista koottua pataljoonaa.
Jämsää turvaamaan lähetettyjen joukkojen ryhmitys oli maaliskuun 7 p:nä seuraava: I pataljoona (Kalm) oli Kuhmoisissa everstiluutnantti Bergströmin alaisena, joka yhden komppanian kanssa III pataljoonasta (Winge) oli majoittunut Puukkoseen, noin Kuhmoisten ja Jämsän keskivälille; Eväjärvellä oli II pataljoona (Wilkman). Yhtä komppaniaa lukuunottamatta Wingen pataljoona oli järjesteltävänä Jämsässä.”[ii]
Lisää joukkoja Kuhmoisiin
”Kun nyt tiedettiin, että vihollisella oli Vehkajärvellä noin 1,000 miestä jalkaväkeä sekä tykistöä ja samanaikaisesti oli suunnilleen samanvahvuinen vihollisjoukko etelästä tullessaan miehittänyt Padasjoen, voitiin kutakuinkin varmasti olettaa, että Salmelan määräämä joukkojen yhtyminen oli nyt suoritettu ja että hyökkäys Kuhmoisia kohti oli koska tahansa odotettavissa.
Nämä tiedot aiheuttivat eversti Wilkmanin siirtämään maaliskuun 8 p:nä Bergströmin osaston vahvennukseksi loput III (Wingen) pataljoonasta, Seinäjoen pataljoonan konekiväärikomppanian (Östman), Uudenmaan rakuunain 2. eskadroonan (Lagerspetz) sekä yhden kenttälennätinjaoston. Nämä joukot saapuivat Kuhmoisiin 9 p:nä, ja samaan aikaan ryhtyi Bergström mieskohtaisesti sikäläisten voimien johtoon.”[iii]
Puolustussuunnitelma
”Myöskin eversti Wilkman saapui samana päivänä tarkastuskäynnille Kuhmoisiin ja sai tällöin tilaisuuden arvioida sikäläisiä olosuhteita sekä välittömästi vaikuttaa asiain kehitykseen siihen suuntaan, kuin asema näytti vaativan. Kun vihollisen odotettujen hyökkäysten pelkkä passiivinen torjuminen hänen mielestään tulisi liian suuressa määrässä sitomaan Jämsän ryhmän toimintavapautta, antoi hän Bergströmille määräyksen koettaa mikäli mahdollista tuottaa viholliselle tappion samanlaisen kaartoliikkeen avulla, jota helmikuun 26 p:näkin oli käytetty.
Koska kaikki merkit viittasivat siihen, että vihollishyökkäys oli aivan kohta odotettavissa, ryhdyttiin heti tämänsuuntaisiin toimiin. Bergström päätti jakaa joukoistaan pienemmän osan torjumaan vihollisen mahdollista tunkeutumista Kuhmoisten kirkonkylän eteläpuolella olevaan maastonleikkaukseen, joka oivallisesti soveltui puolustustarkoitukseen, sekä lähettää vahvemman joukon pohjoisen puolelta Vehkajärvelle toimimaan vihollisen sivustan ja selän takana.
Puolustustehtävää suorittamaan valittiin Wingen pataljoona, joka sen vuoksi maaliskuun 9 p:nä kävi vartioasemaan etelää kohti, Östmanin konekiväärikomppania, yksi joukkue Kalmin pataljoonasta sekä ratsueskadroona yhtä joukkuetta lukuunottamatta. Hyökkäys uskottiin Kalmin pataljoonan tehtäväksi, joka sai avuksi af Forsellesin johtaman rakuunajoukkueen ynnä kenttälennätinjaoston.”[iv]
Karttaluonnos Kuhmoinen 100318
[v]
Karttaluonnos Kalmin kiertoliike 100318
[vi]
Kalmin koukkaus
”Edellä hahmotellun suunnitelman mukaiset määräykset annettiin nyt 9 p:n illalla eversti Bergströmin päämajassa sinne kokoontuneille päälliköille. Näiden määräysten perusteella kokoontuivat Kalmin joukot Kuhmoisten kirkonkylään klo 2 ap. ja lähtivät kohta sen jälkeen matkaan, jolloin jalkaväki ajoi rekikyydillä, kuten tähän aikaan enimmäkseen oli tapana. – –
Kangasjärvelle tultua sai jalkaväki nousta reistä, ja lennätinjaosto kävi rakentamaan yhdistysjohtoa Kuhmoisiin päin. Koska ilmeisesti oli ensin saatava tietoa Vehkajärven kirkonkylässä vallitsevasta tilanteesta, lähetettiin Vierulasta hiihtäjät tunkeutumaan pohjoisesta käsin Mattilan kautta kylään, pääjoukon jatkaessa matkaa Taipaleeseen, minne saavuttiin klo 7 ap. Tällöin voitiin heti todeta, että osa vihollisvoimia oli sivuuttanut Taipaleen matkalla itäänpäin, mutta kun tämä ei vielä täydellisesti selvittänyt asemaa, lähetti Kalm koko Pohjanpalon komppanian yhden konekiväärin kera läntistä maantietä myöten puhdistamaan kirkonkylää ja palauttamaan yhteyttä hiihtäjien kanssa.
Sillävälin levähti kolonnan päävoima Taipaleessa, asetettuaan vartion puolentoista km idempänä olevaan tienristeykseen. Sinne sai Kalm hiukan ennen klo puoli 9 ap. Pohjanpalolta tiedotuksen, että edellisen yön seutuvilla oli n. 1,000 miehen suuruinen vihollisvoima kolmen tykin ja lukuisten konekiväärien kera majaillut Vehkajärvellä ja sieltä sitten edennyt Kuhmoisiin päin. Vehkajärvellä oli ainoastaan heikkoja vihollisvartioita tavattu ja tehty vaarattomaksi.
Sitä myöten oli siis tilanne selvä, ja Kalm päätti nyt viivyttelemättä hyökätä Kuhmoisiin tunkeutuvan vihollisjoukon selkään. Mutta kun hän samalla piti todennäköisenä myöskin vihollisryntäystä Padasjoen taholta, ei hän tyytynyt hyökkäämään yksinomaan Vehkajärven-Kuhmoisten tietä myöten, vaan päätti edetä samalla kertaa myöskin Padasjoen-Kuhmoisten tietä kohti. Odottaessaan 2. komppaniaa ja hiihto-osastoa palaaviksi kolonnaan lähetti hän klo ½ 9 aikaan 1. komppanian (Holopaisen) sekä 20 rakuunaa tunkeutumaan Lummenen yli vievää talvitietä pitkin Harmoisiin ja sieltä osaksi estämään etelästä käsin eteneviä vihollisia, osaksi itse toimimaan pohjoiseen suuntaan.
Tämän joukon lähdettyä matkaan sai Kalm eversti Bergströmiltä puhelintiedon, joka vahvisti hänen olettamustaan, että vihollinen oli aloittanut hyökkäyksensä Kuhmoisten-asemaa vastaan. Vaikka 2. komppania ei vielä ollut ehtinyt yhtyä pääjoukkoon, pani pataljoonan päällikkö senvuoksi klo 10 aikaan ap. kaikki käytettävissään olevat voimat matkaan itäänpäin, ts. Sigellin johtaman 3. komppanian sekä rakuunajoukkueen paitsi 20 miestä. Itse hän lähti tämän joukon mukana, lähettäen samalla Pohjanpalolle määräyksen kiirehtiä pikimmiten perästä.”[vii]
Kuhmoisten puolustus
”Puolustusjoukot oli ryhmitetty siten, että jälelle jätetty joukkue Kalmin 3. komppaniasta yhden konekiväärin kera asettui osaston päällikön omalla johdolla puolustusasemaan Äkämäen etelänpuoleiselle niemekkeelle estääkseen vihollista tunkeutumasta Päijänteen jäätä pitkin kirkonkylään, kun taas itse rintamaa puolusti ja Västilän puoleista oikeaa sivustaa suojasi kapteeni Winge, joka oli saanut käytettäväkseen Östmanin konekiväärikomppanian. Lagerspetzin eskadroona jäi yleiseksi reserviksi kirkonkylään, missä osaston päällikkökin oleili. Myöskin eversti Wilkman oleskeli siellä koko päivän. – –
Klo 8 tienoissa aamulla saivat Wingen etäisimmät, puolentoista kilometriä myllyn eteläpuolella olevaan risteykseen asetetut patrullit niskaansa vihollisen, joka pakotti ne peräytymään pääasemaa kohti, ja pian sen jälkeen näyttäytyi tämän etupuolella vihollisen etumaisia osastoja. Noin klo 9 ap. lennättivät punaiset vahvoja ampumaketjuja Pälsiän kohdalla ja Kissalan pohjoispuolella olevaan metsänreunaan, ja kiivas kivääri- ja konekiväärituli kohdistettiin aseman puolustajiin. Winge antoi nyt määräyksen, että tähän tuleen saatiin vastata ainoastaan silloin, kun vihollinen kävi etenemään, ja että puolustajat muuten pysyisivät hyvästi piilossa lumikuopissaan. Kun hän sitten pian sai käskyn käydä itse mieskohtaisesti johtamaan Myllyjärven ja Vuorikon välisen linjan puolustusta, komensi hän reservin suojattuun paikkaan myllyn pohjoissivulle ja asettui itse aivan 1. komppanian taakse.
Noin ½ 12 aikaan avasi vihollisen tykistö tulensa Kissalan eteläpuolelta. Omituista kyllä se suunnattiin kirkonkylää kohti ja jätti siten puolustajain jalkaväen rauhaan. Piankin voitiin huomata, että vihollisella oli käytettävänään kolme tykkiä. Niiden tuli jäi tehottomaksi.
Punaiset olivat kuitenkin ilmeisesti odottaneet tykkitulensa vaikutusta, ennen kuin kävivät aloittamaan päähyökkäystään, sillä kohta tämän jälkeen alkoi tiheitä ampumaketjuja purkautua esiin Kissalan viereisestä metsänreunasta ja Pälsilän talosta kohti Vuorikkoa sekä maantien itäpuolella olevaa 1. komppanian aseman osaa. Myllyn eteläpuoleisesta lehtimetsästä, jonka kautta olisi ollut jokseenkin helppo hyökätä, se kun oli aivan puolustusaseman vieressä, tunkeutui näkyviin vain heikkoja vihollisvoimia. Hyökkäystä tuettiin kiivaalla konekivääritulella. Vaikka tämä oli sangen hyvin tähdätty sekä kohdistui pääasiassa myllyn pohjoispuolista mäkeä kohti, jossa luutnantti Östmanin konekivääreillä oli edulliset asemat, ei se pystynyt vaientamaan näitä. Kummankin konekiväärin käyttäjistä kaatui tai haavoittui kyllä moniaita, mutta niiden tilalle pantiin heti uutta miehistöä, ja komppanianpäällikkö kävi lopulta itse käyttelemään toista niistä. Näiden konekiväärien verrattoman tehoisa tuli se sitten pääasiallisesti pysäyttikin jok’ainoan punaisten tuhkatiheään uudistamista yrityksistä. Myöskin jalkaväen oli tällöin jo täytynyt lähteä turvapaikoistaan ja ottaa osaa hyökkäyksen torjumiseen. Syvässä lumessa oli vihollisen kuitenkin vaikeata päästä eteenpäin ja se karkoitettiin alati verissäpäin takaisin metsään.
Tällä tapaa taistelua sitten jatkui usean tunnin ajan punaisten tuhlatessa suunnattomasti ammusvarojaan. Winge pani vähin erin yhden reservijoukkueistaan 1. komppanian vahvistukseksi, ja klo 1 aikaan lähetti osaston päällikkö reservinsä – Lagerspetzin eskadroonan – avustamaan Vuorikolla taistelevaa joukkuetta, jonka asema näytti uhatulta. Vakavaksi ei tilanne ollut kuitenkaan koskaan kehittynyt.
Klo 2 tienoissa taukosi vihollisen tykistötuli, ja etummaisissa puolustuslinjoissa voitiin kohta sen jälkeen todeta, että vihollisen hyökkäykset lakkasivat ja sen tuli alkoi laimeta. Jatkuvan taisteluhälinän vuoksi ei kuitenkaan voitu kuulla, kuinka samaan aikaan kauempana etelänpuolella kiivaasti ammuttiin. Se kuului sen sijaan korkeammalla sijaitsevaan kirkonkylään, jossa silloin voitiin aavistaa, että Kalmin joukko oli jo ehtinyt vihollisen selkään ja antautunut taisteluun.”[viii]
Kalmin pataljoona hyökkää vihollisen selustaan
”Kalmin molemmista erillisistä osastoista saapui Holopaisen johtama Lummenen jäätyneen selän poikki kuljettuaan klo 12 aikaan Harmoisten kylään. Kun se huomattiin vihollisen miehittämäksi, kävi Holopainen hyökkäämään ja hänen onnistuikin pian saada jalansijaa kylässä. Hän jakoi nyt voimansa ja lähetti vähän enemmän kuin joukkueen verran miehistöään etelään päin Torittuun, kun taas pääosa tunkeutui pohjoista kohti, ajaen vihollisosastoja edellään. Edellinen joukko kohtasi edetessään ammuntaa eräästä punaisten sairaalaksi järjestämästä rakennuksesta. Se valloitettiin, ja kun vuoteista tavattiin ihka terveitä aseistettuja miehiä, tehtiin näistä lyhyt loppu. Sen jälkeen jatkoi marssiaan Torittuun ja oli siellä juuri ennättänyt korkealla mäellä sijaitsevalle kansakoululle saakka, kun taas jouduttiin taistelemaan. Tällä kertaa oli vastassa eräs etelästä päin kiiruhtava vihollisosasto. Valkoiset kävivät päättäväisesti hyökkäämään ja pakottivat vastustajan peräytymään. Tällöin saadut vangit kertoivat kuuluneensa etujoukkoon, jonka perässä kulki n. 1000-miehinen vihollisvoima Padasjoelta päin. Näin ollen näki joukkueen johtaja parhaimmaksi asettua puolustusasemaan ja varustautua estämään vihollisen etenemistä. – –
Hänen [Holopainen – jpu] pohjoinen ryhmä meni Kauppilan taloon. Karkoitettuaan vastustajansa pohjoiseen päin ryhmä asettui puolustusasemaan estääkseen vihollisen perääntymisen päätietä myöten Kuhmoisista.
Tässä asemassa Holopainen pysyi iltaan saakka. Tavantakaa yritti vihollisparvia tunkeutua pohjoisesta käsin, mutta ne saivat joka kerta pyörtää takaisin. Hämärtyessä tuli Kalmilta määräys, että osaston oli lähdettävä peräytymään Päijänteen saarien yli Kuhmoisiin.”[ix]
Kalmin pataljoona jää pakenevien vihollisten jalkoihin
”Sappeen kylän sivuutettuaan jäi Kalm odottelemaan 2. komppanian ja hiihto-osaston saapumista, ennen kuin etenemistä käytiin jatkamaan. Siihen saakka ei vihollisesta oltu huomattu jälkeäkään. Mutta ennätettyä pari kilometriä Sappeen itäpuolelle kohdattiin klo 1 tienoissa yht’äkkiä vihollisen kuormastokolonna, joka alkoi laskettaa aika vilakkaa pakoon itäänpäin. Tällöin lähetettiin rakuunat sitä takaa-ajamaan. Kornetti af Forselles asettui ratsujoukkonsa etunenään, mutta juuri kun tämä nuori upseeri ennätti kohottaa miekkansa antaakseen rynnäkkömerkin, iski kuolettava luoti häntä sydämeen. Huutaen »Eteenpäin, rakuunat» vaipui hän alas ratsunsa selästä.
Mutta tällöin joudutti Kalm väkensä rientomarssiin, sillä kaikin mokomin oli ehdittävä mukaan Kuhmoisissa paraikaa riehuvaan taisteluun, jonka kulusta ei oltu saatu mitään tietoja. Vasta Rajalan torpan luona puolisentoista km sen risteyksen länsipuolella, missä Padasjoelta ja Vehkajärveltä tulevat maantiet yhtyvät, ryhtyi vihollinen vakavaan vastarintaan. Molemmat komppaniat levittäytyivät silloin tien kummankin puolen, 3. vasemmalle ja 2. oikealle, ja lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen kävi pataljoona hyökkäämään. Aluksi saavutettiin menestystä: vihollinen peräytyi, ja valkoiset ajoivat sitä takaa Putkiston taloa kohti. Tällöin lähetettiin hiihto-osasto edeltä kaakkoiseen suuntaan yrittämään tulihyökkäyksellä häiritä vihollisen mahdollista peräytymistä Padasjoelle päin.
Molempain komppaniain etujoukot olivat väistyvää vihollista takaa-ajaessaan ehtineet vähäisen laaksonotkelman takana sijaitsevan Putkiston talon kohdalle ja kokoontuivat sen pihalla jälleen yhteen, kun ylivoimaisia vihollisparvia alkoi levittäytyä kartanoa vallitsevalle harjulle. Nyt seurasi vimmattu kahakka, joka ajoittain yltyi käsirysyksi ja jonka kuluessa vihollista purkautui yhä laajemmin joukoin esiin. Urhean vastarinnan jälkeen ja sittenkuin mm. Kalm itse ja 3. komppanian päällikkö olivat haavoittuneet, täytyi valkoisten vetäytyä takaisin tuntuvaa mieshukkaa kärsittyään. Tällöin joutuivat molemmat komppaniat toisistaan erilleen, eivätkä ne sitten enää kyenneet estämään punaisten tunkeutumista länteenpäin.”[x]
Loistava voitto Suomen armeijalle
Vaikka Kalmin pataljoona jäi pakenevien vihollisten jalkoihin, hajosi ja joutui pienempinä ryhminä palaamaan Kuhmoisiin, niin kokonaistaistelun voitti Suomen armeija.
”Punaisten taholta saaduista kuvauksista voi saada jokseenkin hyvän käsityksen taistelun menosta. Näyttää siltä kuin olisi Holopaisen äkillinen esiintyminen Harmoisissa iskenyt punaisten johtoon niin kuin salama pilvettömältä taivaalta aiheuttamatta kuitenkaan aluksi mitään vastatoimenpiteitä. Kun sitten kohta perästä saapui viestejä valkoisten joukkojen tunkeutumisesta toisellekin molemmista punaisten käytettävinä olevista peräytymisteistä, näyttävät asianosaiset päättäneen heti keskeyttää taistelun ja pyrkiä murtautumaan Vehkajärvelle päin. Tykistö vedettiin takaisin asemastaan ja kaikki mitä jalkaväkeä suinkin oli käytettävissä pantiin puskemaan vimmatusti Putkiston notkon kautta. Kun tässä yrityksessä sitten oli onnistuttu, hävisivät kuitenkin kaikki joukkoja koossapitävät siteet ja peräytyminen muuttui silmittömäksi paoksi, joka pysähtyi vasta Luopioisiin tultua. Pienempiä osastoja pyrki etelään päin Padasjoelle. Niiden joukossa oli isonpuoleinen kuormastokolonna, joka kuitenkin Harmoisten tiellä joutui valkoisten hiihtäjäin hyvin suoritetun tulihyökkäyksen alaiseksi ja tuhoutui melkein kokonaan. Eteläänpäin pakenevat tapasivat myöskin Holopaisen rintaman vastassaan eivätkä sen vuoksi voineet käyttää sitä tietä, vaan koettivat pujahtaa ohitse Päijänteen tai Lummenen jäiden yli. Niiden pako jatkui Padasjoen halki ja tempaisi myöskin sinne jääneitä osastoja mukaansa.”[xi]
Tappiot
Punaisten tappioista ei ole varmaa tietoa, mutta ollut lienee satakunta kaatunutta. Harmoisissa jäi noin 40 haavoittunutta vangiksi. Hevosia, täysiä tavarakuormia ja mm. kaksi kenttäkeittiötä jäi sotasaaliiksi.
Valkoisten mieshukka oli mitätön verrattuna saavutettuun menestykseen: 26 kaatunutta, joista 1 upseeri ja 15 haavoittunutta, joista 3 upseeria.[xii]
[i] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 84
[ii] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 84
[iii] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 85-86
[iv] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 86
[v] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 91
[vi] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 93
[vii] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 87-88
[viii] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 88-92
[ix] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 92-94
[x] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 94
[xi] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 95
[xii] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 96-97
Kuhmoisten osalta edellinen artikkeli Vapaussodasta löytyy täältä.
