Ensimmäinen Maailmansota syttyi vuonna 1914, joten kirjoitan siihen liittyviä artikkeleita, kuten tämän, satavuotishengessä vuonna 2014. Kronologisesti ajasta ennen Sarajevon laukauksia ja itse laukauksista kerrotaan artikkelissa Sarajevon laukaukset. Tässä artikkelissa keskitytään yksityiskohtaisesti aikaan ennen varsinaista sotaa – miten ihmeessä pari revolverinlaukausta lopulta johti tuhoisan maailmansodan syttymiseen.

Torstaina 23.7.1914 kello 18 Itävalta-Unkarin lähettiläs Belgradissa antoi nootin Serbian hallitukselle. Siihen piti vastata 48 tunnin kuluessa, eli kyseessä oli käytännössä uhkavaatimus. Heinäkuun 24:nä Venäjä julisti ”ettei se »voi jäädä välinpitämättömäksi», ja Ranska ilmoitti Venäjälle tulevansa täyttämään liittovelvollisuutensa.” – – Serbia ”ei sallinut Itävalta-Unkarin edustajien osanottoa Sarajevon murha-asiaan jollakin tavoin sekaantuneita henkilöitä koskeviin tutkimuksiin.” – – Itävalta-Unkarin lähettiläs vapaaherra von Giesl katsoi vastauksen epätyydyttäväksi ja matkusti puoli tuntia myöhemmin pois Belgradista.[i]

27.7.1914 Venäjän tsaari Nikolai II vastasi Serbian 24.7. lähettämään kiihkeään avunpyyntöön. Tsaari vakuutti, ettei »Venäjä missään tapauksessa tule suhtautumaan välinpitämättömästi Serbian kohtaloon». – – Itävalta-Unkari julisti 28.7. sodan Serbialle.[ii]

Saksan keisari Vilhelm II lähetti Venäjän tsaarille sähkösanoman, että koko vastuu lepää tsaarin harteilla. Tsaari tahtoi ”peruuttaa yleisen liikekannallepanon aloittamisesta antamansa käskyn, mutta hänen apulaisensa saivat heikon hallitsijan jälleen muuttamaan mieltään.” Venäjällä alkoi yleinen liikekannallepano 31.7.1914.[iii]

Saksa antoi Venäjälle ultimaatumin, että liikekannallepano on keskeytettävä 12 tunnin kuluessa. ”Kun Venäjä ei ottanut huomioon Saksan vaatimusta, asia oli peruuttamattomasti ratkaistu.”[iv]

Saksa ja Ranska aloittivat liikekannallepanon 1.8.1914.[v]

Venäläiset joukot ylittivät Venäjän länsirajan 2.8.1914.[vi] ”Heti keskitysvaiheen alussa, elokuun ensimmäisinä päivinä, alkoivat kahakat pitkin koko Itä-Preussin rajaa venäläisten ratsuväkipartioiden ja –osastojen tunkeutuessa Saksan alueelle ja iskiessä yhteen saksalaisten rajavartio-osastojen kanssa.”[vii]

”Venäjän yleisesikunnassa oli jo ennen sotaa laskettu, että eteneminen voitaisiin aloittaa aikaisintaan 22. liikekannallepanopäivänä, todellisuudessa siis elokuun 21. päivänä; sen nopeammin ei liikekannallepanoa ja keskitystä voitaisi saada valmiiksi. Mutta kenraali Shilinski oli toimiessaan ennen sotaa yleisesikunnan päällikkönä, tehnyt Ranskan yleisesikunnan kanssa sopimuksen, jonka mukaan Venäjä tulisi jo 15. liikekannallepanopäivänä aloittamaan 800 000 miehen suuruisin voimin hyökkäyksen Saksaa vastaan!”[viii]

Venäjän kenraali Shilinski[ix]

Siinä se oli lyhyesti mitä tapahtui ennen sotaa.

Mutta mennäänpä vielä kiinnostaviin yksityiskohtiin

Uusinta tutkimustietoa Cambridgen modernin historian professorilta Christopher Clarkilta.

Venäjä halusi ottaa Dardanellit asevoimin, mutta ei halunnut hajottaa voimiaan Dardanelleille ja länsirintamalleen (Saksa ja Itävalta-Unkari). Piti ensin voittaa Itävalta-Unkari ja Saksa, sen jälkeen ratkeaisi myös Dardanellien kysymys. Tämä neuvottelu oli 8.2.1914.[x]

Luettuaan Itävallan nootin Serbialle Saksan keisari Vilhelm II oli sitä mieltä, etteivät serbit ota riskiä sodasta Itävalta-Unkaria vastaan. Vilhelm oli kaikessa rauhassa lomailemassa Norjassa.[xi]

Saksan keisari Vilhelm II[xii]

Serbian vastaus uhkavaatimukseen riippui täysin Venäjästä.[xiii]

24.7.1914 ennen kello 19 Venäjän ulkoministeri Serbialle: Yksikään valtio ei voi hyväksyä sellaista uhkavaatimusta.[xiv] Eli Venäjä yllytti Serbiaa hylkäämään uhkavaatimuksen saadakseen aikaan haluamansa sodan.

Venäjän yleisesikunnan Liikekannallepano-osaston päällikkö kenraali Dobrorolsky: Kokouksissa 24.7. ja 25.7. sota oli jo päätetty asia.[xv]

Saatiin optimaalinen casus belli.[xvi]

Saksa hyväksyi sodan, mutta Venäjä valitsi sodan aloittamisen. Venäjällä ei ollut aikomustakaan tehdä osittaista liikekannallepanoa Itävalta-Unkaria vastaan, vaan kaikki tai ei mitään Saksaa vastaan Ranskan avustamana.[xvii]

25.7.1914 Venäjän ministerineuvoston (hallitus) kokouksessa päätettiin sotavalmisteluista, mm. liikekannallepanosta.[xviii]

25.7.1914 kello 10 tuli Serbian hallitukselle sähkeitse tieto, että Venäjä asettaa joukkonsa liikekannalle kello 11.30. Sopivasti ennen Serbian vastausta Itävalta-Unkarin noottiin.[xix]

25.7.1914 kello 20 Venäjän yleisesikunta näytti Serbialle: ”Suurinta valmiutta sotaan”. Mitä hyvänsä suojellakseen Serbiaa.[xx]

Nimenomaan Venäjä eskaloi kriisiä maailmansodaksi. Saksa laskelmoi edelleen paikallisen konfliktin rauhoittamisen puolesta, eikä kiirehtinyt suorittamaan liikekannallepanoa.[xxi]

Serbian vastauksessa Serbia kiisti jälleen ketään Milan Tshiganovitshia olevan olemassa Belgradissa.[xxii] Katso artikkelini Sarajevon laukaukset.

Itävallan suurlähettiläs tiesi Serbian kielteisen vastauksen jo siitä, että Serbia asetti joukkonsa liikekannalle kello 15 – siis ennen vastauksen antamista.[xxiii]

26.7.1914 Saksan yleisesikunnan tiedustelutoimiston IIIb majuri Nicolai palasi lomaltaan ja raportoi sotavalmisteluista Venäjällä ja Ranskassa.[xxiv]

Saksan keisari Vilhelm II palasi lomalta Potsdamiin vasta 27.7.1914.[xxv]

Itävalta-Unkarin kaksoismonarkki Frans Josef allekirjoitti sodanjulistuksen Serbialle 28.7.1914 aamulla. 29.7.1914 noin kello 1 yöllä Serbia räjäytti sillan Belgradin ja Semlinin välillä.[xxvi]

Itävalta-Unkarin monarkki Frans Josef

Saksan yleisesikunta tiesi 28.7.1914 iltapäivällä, että Venäjä oli suorittanut liikekannallepanon ainakin Odessassa ja Kiovassa. Sotavalmisteluja näkyy myös Saksan rajalla. [Todellisuudessa kyseessä olivat liikekannallepanoa edeltävät toimenpiteet, eivät vielä varsinainen LKP – jp][xxvii]

29.7.1914 illalla Venäjän yleisesikunnan päällikkö allekirjoitti käskyn yleisestä liikekannallepanosta. Kenraali Sergei Dobrorolsky keräsi liikekannallepano-osaston päällikkönä käskyyn allekirjoitukset mm. sotaministeri Suhomlinovilta, laivastoministeri amiraali Grigorovitshilta ja sisäministeri Nikolai Maklakovilta. Noin kello 21 Dobrorolsky vei käskyn lennätintoimistoon lähetettäväksi kaikkialle imperiumiin. Noin kello 21.30 tuli käsky muuttaa yleinen LKP osittaiseksi – keisari oli muuttanut mieltään. Vain Kiovan, Odessan, Moskovan ja Kazanin sotilaspiireissä piti suorittaa liikekannallepano.[xxviii]

30.7.1914 aikaisin aamulla Sazonov ja Krivoshein protestoivat yleisen liikekannallepanon keskeyttämistä ja halusivat audienssin tsaarin luokse. Tsaari suostui ottamaan Sazonovin vastaan kello 15.[xxix]

Tsaari muutti taas mieltään noin kello 16 ja käski lähettämään käskyt yleisestä LKP:stä – ”Meidän täytyy valmistautua hyökkäämään.” Käsky lähetettiin noin kello 18. Venäjä suoritti siten ensimmäisenä yleisen liikekannallepanon.[xxx]

”Venäjän pääesikunnan päällikkö kenraali Nikolai Januskevits oli päättänyt (kuten hän kertoi Sa­zonoville) ”pistää puhelimeni säpäleiksi ja kaiken kaikkiaan ryhtyä toimiin, jotka estävät ketään [eli tsaaria] löytämästä minua antaakseen vastakkaisia käskyjä, jotka voisivat jälleen pysäyttää mobilisaatiomme”. Ja jos Venäjä mobilisoi, saksalaiset pitivät tiukasti kiinni siitä, että heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tehdä samoin. Se merkitsi hyökkäystä Belgiaan ja Ranskaan. Lyhyesti, ”aikataulun mukainen sota” alkoi samalla hetkellä, kun Venäjä päätti julistaa täyden liikekannallepanon”.[xxxi]

30.7.1914 uutiset Venäjän liikekannallepanosta herättivät Saksan yleisesikunnassa ajatuksia, että pitäisiköhän Saksankin tehdä jotakin sotilaallisia valmisteluja.[xxxii] Siihen mennessä mitään ei oltu tehty.

31.7.1914 Saksan keisari Vilhelm II käski siirtyä tilaan ”Välitön sodan vaara” – mutta Saksa ei tehnyt liikekannallepanoa, vaikka tiesi Venäjän tehneen.[xxxiii] Vilhelm luuli Englannin pysyvän puolueettomana, sillä George V oli sanonut prinssi Henrylle: yritämme tehdä kaikkemme voidaksemme pysyä puolueettomana.[xxxiv]

Saksa informoi Lontoota Venäjän LKP:stä, omasta Välitön sodanvaaratilasta ja uhkavaatimuksesta venäjälle, että ellei Venäjä pysäytä LKP:tä niin Saksakin tekee LKP:n ja se tietää sotaa. Englannin pääministeri ja ulkoministerin sihteeri ryntäsivät kuninkaan luokse kello 01.30 yöllä [1.8.1914 – jp] pyytäen kuningasta lähettämään heti sähkeen Venäjälle pyytäen tsaaria pysäyttämään LKP:n. Kuningas lähetti Nickylle sellaisen sähkeen allekirjoituksella Georgie.[xxxv]

 

Venäjän tsaari Nikolai II

ja Englannin kuningas Yrjö V[xxxvi]

”Venäjälle on annettu uhkavaatimus, että sen täytyy lopettaa kaikki sotavalmistelunsa elokuun 1. päivän kello 12:een mennessä” 31.7.1914.[xxxvii]

Venäjä ei suostunut peruuttamaan liikekannallepanoa, joten Saksa julisti sodan.[xxxviii] Saksa aloitti liikekannallepanon Venäjää vastaan 1.8.1914 kello 17.00 ja julisti sodan kello 19.10.[xxxix]

1.8.1914 Churchill pani Englannin laivaston liikekannalle pääministerin luvalla.[xl]

Itävallan päätös yleisestä LKP:stä tehtiin seuraavana päivänä [31.7.1914 – jp] ja sen toimeenpanopäivä oli 1.8.1914.[xli]

Englannin hallitus oli 1.8.1914 vastaan Englannin joukkojen lähettämiselle mantereelle, mutta 2.8. oli valmis myöntymään, jos…[xlii]

Pietarissa ministeri Aleksander Krivoshein duuman delegaatiolle: Sota on siunaus, Saksa murskataan pian. Kaikki tulee olemaan fantastista (superb).[xliii]

Saksa antoi Belgialle uhkavaatimuksen, jossa vaadittiin ”saksalaisille joukoille esteetön kulku Belgian alueen läpi Ranskan hyökkäyksen estämiseksi” 2.8.1914 kello 19.00. Uhkavaatimus umpeutuu 12 tunnin kuluttua.[xliv]

Turkin sotaministeri solmi ”Saksan kanssa salaisen sotilasliiton suojellakseen maataan mahdolliselta Venäjän hyökkäykseltä 2.8.1914.”[xlv]

Britanniassa julistettiin yleinen liikekannallepano 3.8.1914.[xlvi]

Saksa julisti sodan Ranskalle 3.8.1914.[xlvii]

Britannia julisti sodan Saksalle 4.8.1914 kello 23.00.[xlviii]

Saksa julisti sodan Belgialle ja aloitti hyökkäyksen 4.8.1914.[xlix]

Itävalta-Unkari julisti sodan Venäjälle 5.8.1914 kello 12.[l]

Montenegro julisti sodan Itävalta-Unkarille 5.8.1914.

Serbia julisti sodan Saksalle 6.8.1914.

Ranska julisti sodan Itävalta-Unkarille 10.8.1914.

Britannia julisti sodan Itävalta-Unkarille 12.8.1914.

Yhteenveto

Näistä kahdesta artikkelistani (Sarajevon laukaukset ja tämä) on helppoa vetää johtopäätös:

1. Nimenomaan Venäjä halusi saada aikaan sodan;
2. Venäjän tavoitteena oli kukistaa Saksa ja Itävalta-Unkari, sekä päästä Dardanellien ja Bosporin salmien valtiaaksi (Venäjän sotilaiden piti päästä uittamaan varpaitaan myös Välimeressä);
3. Ranska oli Venäjän liittolainen ja halusi kukistaa Saksan;
4. Serbia oli Venäjän ohella imperialistinen – halusi laajentaa aluettaan sodan avulla;
5. Saksa ei halunnut suursotaa vaan olisi halunnut rajoittaa sodan pelkästään Itävalta-Unkarin ja Serbian väliseksi paikalliseksi kahakaksi;
6. Englanti ei ollut erityisen innokas lähtemään sotaan, mutta oli liittoutumisiensa vanki;
7. Belgian kohtalona oli joutua joko saksalaisten tai ranskalaisten jalkoihin näiden hyökätessä toistensa kurkkuun Belgian alueen kautta;
8. Saksa oli täysin ylivoimaisten vihollisten piirittämänä, sen oli pakko yrittää säilyä hengissä murskaamalla ensin Ranskan, päästäkseen kahden rintaman sodasta. Ranskan ja Venäjän tavoitteena oli nimittäin tuhota Saksa hyökkäämällä Saksan kimppuun ylivoimaisin voimin kahden rintaman sodassa, jolloin Saksa joutuisi jakamaan voimansa itärintamalle ja länsirintamalle voimatta olla voimakas kummallakaan rintamalla.

”Jo vuonna 1911 olivat Ranskan ja Venäjän yleisesikunnat periaatteessa sopineet siitä, että kummaltakin puolelta ryhdyttäisiin niin pian kuin suinkin hyökkäykseen, jouduttaessa sotaan Saksaa vastaan. Vuonna 1913 oli Ranskan yleisesikunnassa Joffren johdolla laadittu hyökkäyssuunnitelma valmis.”[li]

---

Koko artikkeli lukuisine valokuvineen ja tarkkoine lähdeviitteineen löytyy täältä.

On yleisesti tiedossa, että Gavrilo Princip ampui revolverilla laukaukset, jotka johtivat tuhoisan Ensimmäisen Maailmansodan syttymiseen. Toisen Maailmansodan syynä pidetään yleisesti ja jopa osin oikeutetusti Ensimmäisen Maailmansodan epäoikeudenmukaista rauhansopimusta. Siksi näen tärkeäksi, että niiden Sarajevon laukausten taustaan perehdytään – eihän ole järkeenkäypää, että parista revolverinlaukauksesta seuraa kaksi ihmiskunnan historian tuhoisinta sotaa.

Huom! Koko artikkeli lukuisine valokuvineen löytyy täältä.

Dardanellien ja Bosporin salmet

Näiden salmien kautta on yhteys Mustalta mereltä Välimerelle. Ennen Ensimmäistä Maailmansotaa Venäjä oli onnistunut valloittamaan Mustan meren pohjois- ja kaakkoisrannikon, mutta sillä oli kova hinku saada uittaa sotilaidensa varpaita myös Välimeressä.

”Maailmansodan syttymiseen vaikutti välittömimmin Venäjän ja Itävalta-Unkarin välinen ristiriita, joka taas johtui lähinnä näiden valtojen pyrkimyksistä Balkanilla. Venäjä tahtoi saada haltuunsa Mustasta merestä Välimereen johtavat salmet – – Venäjällä oli tukenaan Balkanin slaavilaiset kansat, jotka suhtautuivat vihamielisesti Turkkiin ja Itävalta-Unkariin.”[i]

Venäjän hallituksessa oli ”sotapuolue”

”Marraskuun neljännellä viikolla 1912 sarjassa kokouksia [Venäjän sotaministeri, kenraali Vladimir -jp] Suhomlinov selitti, että sota oli väistämätön, »ja se olisi sitä kannattavampaa meille mitä nopeammin se alkaa»; sota, hän väitti »ei toisi [Venäjälle] mitään muuta kuin hyvää».” Suhomlinovia tukivat siviiliministerit Rukhlov, Maklakov, Shcheglovitov ja tärkeimpänä vaikutusvaltainen tsaarin uskottu A.V.Krivoshein. Vuoden 1912 viimeisinä kuukausina Ministerineuvoston sisään syntyi ”sotapuolue” johtajinaan Suhomlinov ja Krivoshein.[ii]

Vladimir Suhomlinov[iii]

Serbia oli Itävalta-Unkarin vihollinen

Itävalta-Unkarin hallitsevat piirit näkivät Serbian uhkana Itävalta-Unkarille.

Itävalta-Unkarin yleisesikunnan päällikön, kenraali Conrad von Hötzendorfin mielestä olisi pitänyt ryhtyä ehkäisysotaan Serbiaa vastaan ennen kuin Venäjä vahvistuu liikaa.[iv]

[v]

Serbia halusi laajeta Suur-Serbiaksi

Serbian ulkoministerin ohjelma: – alue, jossa on yksikin serbi on osa Serbiaa…[vi]

Niinpä Serbia ja kansalliskiihkoinen Serbian kansa halusivat Itävalta-Unkarilta mm. Bosnian ja Hertsegovinan. Kiihkossaan Serbian johto ei tunnustanut, että kroaatit ovat oma kansa[vii] – aivan kuten Venäjä ei tunnusta ukrainalaisten olemassaoloa, vaan pitää ukrainalaisia ”vähävenäläisinä”.

Ranska oli uhka Saksalle

Otto von Bismarck Saksan johtajana pelkäsi Ranskan liittoutuvan Venäjän kanssa Saksaa vastaan. Hänen mielestään Saksan piti liittoutua joko Venäjän tai Itävalta-Unkarin kanssa. Saksan kansa ei olisi hyväksynyt liittoa Venäjän kanssa Itävaltaa vastaan, joten toteutui Saksan ja Itävalta-Unkarin välinen liitto.[viii]

Sinänsä Bismarckin pelko Ranskan ja Venäjän liittoutumisesta Saksaa vastaan oli aiheellinen – se on historiallinen tosiasia.

Nimenomaan Ranska oli kouluttanut vähänkin kynnelle kykenevät miehensä sotilaiksi ja hankkinut myös selvän materiaalisen ylivoiman.

Saksan vihollisilla oli valtava ylivoima

Jo pelkästään Ranska ja Venäjä olivat Saksalle pelottava vastustaja, sillä Saksa joutuisi niitä vastaan kahden rintaman sotaan – ja ne olivat sotilaallisesti ylivoimaisia Saksaan nähden. Käytännössä myös Englannin voimat oli laskettava Saksaa vastaan. Englannin rauhanajan maavoimat olivat varsin vaatimattomat, mutta sillä oli valtava laivasto, jolla pystyi saartamaan Saksan ja myös potentiaali kasvattaa maavoimat suureksi.

Maavoimien liikekannallepanovahvuudet:[ix]

Saksa	3 900 000
Itävalta-Unkari	2 300 000
Ranska	3 794 000
Venäjä	5 000 000
Englanti	200 000
Belgia	300 000
Serbia ja Montenegro	440 000

Koulutetun miehistön kokonaismäärä:

Saksa	4 900 000
Itävalta-Unkari	3 000 000
Ranska	5 067 000
Venäjä	6 000 000

Asekuntoisen miehistön kokonaismäärä:

Saksa	9 750 000
Itävalta-Unkari	6 120 000
Ranska	5 940 000
Venäjä	17 000 000

Siksi Saksa antoikin Venäjälle uhkavaatimuksen, että jos Venäjä mobilisoi, niin se tietää sotaa. Niin tuli myös käymään, Venäjä mobilisoi armeijansa hyökätäkseen Saksan kimppuun, joten myös Saksa suoritti liikekannallepanon ja …

Venäjä on valmiina

Toukokuussa 1914 Venäjä järjesti koeliikekannallepanon. 12.6.1914 ”Birzhevyja Vjedomosti julkaisi huomiota herättävän artikkelin, jonka otaksuttiin olevan itsensä sotaministerin, Suhomlinovin, kirjoittama. »Venäjä on valmiina!» siinä julistettiin. – »Olkoon myöskin Ranska valmiina. »[x]

Eversti Dragutin ”Anis” Dimitrievitsh

Eversti Dimitrievitsh oli Serbian yleisesikunnan tiedustelutoimiston päällikkö, eli Sebian sotilastiedustelun päällikkö. Hänellä oli hyvät suhteet Venäjän sotilasjohtoon ja hän oli yltiökansallismielisen salaseuran Musta käsi (Ujedinjenje ili smrt – yhdistyminen tai kuolema), johtaja. Salaseuraan kuului mm. laaja joukko Serbian armeijan ja rajavartioston upseereja.

Eversti Dimitrievitsh tiesi kertoa apulaiselleen kapteeni (myöhemmin majuri) Voja Tankositshille, että ”he [Itävalta-Unkari – jp] joutuvat siihen [sotaan – jp] ensin Venäjän rajalla.”[xi]

”Anis” tiesi asian erittäin tarkasti – nimenomaan Venäjä hyökkäsi ensin Saksan kimppuun ja siten pienestä konfliktista Itävalta-Unkarin ja Serbian välillä paisui tuhoisa maailmansota.

Kun Dimitrievitsh tiesi asioista liikaa, niin hänet tuomittiin kuolemaan Sarajevon laukausten jälkeen ja teloitettiin välittömästi. Testamentissaan sanotaan: ”Kuolen viattomana ja siinä tiedossa, että Serbia tarvitsi kuolemaani erityisistä korkeammista syistä.”[xii]

Serbia ja Venäjä olivat (ja ovat) liittolaisia

Serbian Pääministeri Nikola Pashitsh (Pasic) loi maanpakolaisvuosinaan Pietarissa kontaktit panslavistisiin piireihin tullen heidän ”kalliiksi ystäväkseen”; sen jälkeen hänen politiikkansa oli aina kiinteästi linkitetty Venäjän politiikkaan.[xiii]

Linkki Pietariin voimistui uuden Venäjän ministerin (suurlähettiläs) Belgradissa paroni Nikolai Hartwigin saapuessa. Hän oli kiihkeä panslavisti ja serbofiili pelaten merkittävää roolia Belgradin poliittisessa elämässä kuolemaansa saakka – juuri ennen sodan syttymistä 1914.[xiv] Hartwig ja pääministeri Pasic tapasivat lähestulkoon päivittäin.[xv]

Venäjän ulkoministeri Sergei Sazonov tuki Hartwigin Pro-Serbia politiikkaa.[xvi]

Serbian hallitus tiesi salahankkeesta

Pasic lähimpine apulaisineen opetusministeri Ljuba Jovanovitsh ja sisäministeri Stojan Protish tiesivät salahankkeesta, mutta eivät estäneet sitä. Opetusministeri tunsi Gavrilo Principin: ”pikku nuorukainen – oikea mies”.[xvii]

Nikola Pasic oli Serbian pääministeri 1909-1911 ja sekä pääministeri, että ulkoministeri 1912-1918.[xviii]

Diplomatiasta ei apua, uhkavaatimus tepsi

Serbia oli vastikään hyökännyt Albaniaan Balkanin sodan yhteydessä vallaten mm. Scutarin, joka oli puhtaasti albanialainen kaupunki.[xix] Lontoon rauhansopimuksen 30.5.1913 mukaisesti Serbian piti vetää joukkonsa rauhansopimuksessa määritetyn rajan taakse luopuen mm. Scutarista.[xx] Serbia ei kuitenkaan vetänyt joukkojaan määrätyn rajan taakse laajoista diplomaattisista ponnisteluista huolimatta. Lopulta Wien esitti Belgradille uhkavaatimuksen 17.10.1913, että Serbian on vedettävä joukkonsa Albanian alueelta 8 päivän kuluessa, tai Itävalta-Unkari ryhtyy tarvittaviin toimenpiteisiin vaatimuksensa toteutumiseksi. Kahden päivän kuluttua uhkavaatimuksesta pääministeri Pasic ilmoitti, että Serbia vetää joukkonsa ja 26.10.1913 mennessä Serbian joukot poistuivat Albanian alueelta. Näin Wienissä alettiin uskomaan uhkavaatimuksen tehoon, kun diplomatia ei ollut auttanut.[xxi]

Venäjä tuki ja yllytti Serbiaa

Venäjä tiesi salahankkeesta Itävalta-Unkarin kruununprinssin Frans Ferdinandin murhaamiseksi. Venäjän yleisesikunnan attasea [sotilasasiamies – jp] Belgradissa, Vasili Artamanov kertoi neuvotteluissa eversti Dimitrievitshille esimiestensä Venäjältä suostumuksen: ”Käykää vain yhä eteenpäin! Jos kimppuunne karataan, niin ette joudu seisomaan yksinänne!”[xxii]

Ranska aseisti Serbiaa

Venäjän liittolainen Ranska tuki Serbian aseistautumista, armeijan laajentamista ja sen iskuvoiman kasvattamista valtavin lainoin.[xxiii] Huom! Ranska rahoitti myös Venäjän armeijan aseistamista ja laajentamista.

Gavrilo Princip ei toiminut yksin

Sarajevoon matkusti Serbiviranomaisten luomaa ”salaista tunnelia” pitkin neljä revolverein ja pommein varustautunutta miestä toteuttamaan salamurhan.[xxiv] Revolverit he saivat 24.5.1914 kapteeni Tankositshilta, jotta voivat harjoitella riittävästi ampumista Serbian armeijan ampumaradalla. Milan Tshiganovitshin piti opettaa ja hän opetti ampumista.[xxv]

Salamurhahankkeeseen Gavrilo Principin lisäksi osallistuivat aseellisesti Nedzhelko Tshabrinovitsh, Trifko Grabesh, Danilo Ilitsh ja Tsvetko Popovitsh. Viimeksi mainittu totesi kidutettaessa, että ”Salaisuuteni vien mukanani hautaan”.[xxvi]

Arkkiherttuaa oli väijymässä kaikkiaan 7 henkilöä, joista kolme kuului Belgradin soluun.[xxvii] Danilo Ilitsh nimesi kaikki osallistuneet kuulusteluissa. Trifko Grabesh, Gavrilo Princip ja Nedzhelko Tshabrinovitsh kuuluivat Belgradin soluun.

Aseet salakuljetettiin Bosniaan

Serbian rajavartioston kersantti Raiko Stepanovic salakuljetti laukun täynnä aseita ja pommeja yli rajan Serbiasta Bosniaan.[xxviii]

28.6.1914

Attentaatteja tapahtui kaikkiaan kaksi. Korkeiden vieraiden ohjelma ajoreitteineen oli täysin julkista tietoa ja kansa sai vapaasti olla ajoreitin varrella.

[xxix]

Ensimmäinen attentaatti tapahtui matkalla Raatihuoneelle. Nedzhelko Tshabrinovitsh (Nedeljko Cabrinovic) heitti pommin Itävalta-Unkarin kruununperillistä arkkiherttua Frans Ferdinandia ja herttuatar von Hohenbergia kuljettavaan avoautoon, jossa he istuvat takapenkillä. Yhden version mukaan pommi pomppasi kuomusta kadulle ja räjähti siellä.[xxx] Toisen version mukaan: ”Hänen autonsa kääntyessä Drina-joen varrella olevalle pääkadulle heitettiin väkijoukosta pommi – tarkan suunnitelman mukainen toiminta oli alkanut. Mutta arkkiherttua kävi kylmäverisesti pommiin käsiksi ja heitti sen ulos autosta ennen räjähdystä.”[xxxi]

[xxxii]

Raatihuoneella Itävalta-Unkarin sotilaskuvernööri Bosniassa Oskar Potiorek[xxxiii] vakuutti arkkiherttualle: ”takaan, ettei mitään attentaattia enää tapahdu. Kaikki vehkeilijät on siepattu kiinni.”[xxxiv]

Gavrilo Princip

Niinpä Frans Ferdinandia ja hänen puolisoaan Sophieta kuljettava avoauto ajoi kaikille tiedossa olevaa reittiä, jonka vieressä odotti Gavrilo Princip revolverinsa kanssa. Princip ampui kaksi laukausta, jotka johtivat molempien kuolemaan.[xxxv]

Mutta miksi sota?

30.6.1914 Itävallan ministeri Belgradissa Ritter von Storck tapasi Serbian ulkoministeriön pääsihteerin Slavko Gruitshin kysyen mitä Serbian poliisi tekee kun salaliiton jäljet johtavat Serbian alueelle, saaden vastaukseksi törkeän kysymyksen, että vaatiiko Itävallan hallitus tutkimuksia.[xxxvi] Hieman myöhemmin Serbia kiisti mitään Milan Tsiganovitshia (joka koulutti salaliittolaisia aseiden ja pommien käyttöön Belgradissa) olevan olemassa tai koskaan olleenkaan olemassa Belgradissa.[xxxvii] Ei toki enää ollutkaan, sillä hän tiesi liikaa ja siksi toimitettiin uusien henkilöllisyystodistuksien ja rahatukun kanssa albanialaiseen Ribariin.[xxxviii]

Itävalta-Unkari esitti uhkavaatimukseksi tulkittavissa olevan nootin Serbialle, että sen edustajat saisivat osallistua murhan ja salaliiton tutkimuksiin – Serbia kieltäytyi Venäjän tukemana ja …

Koko artikkeli lukuisine valokuvineen löytyy täältä.

---

J.O. Hannula oli everstiluutnantti (myöhempi eversti), pitkäaikainen sotahistorian ja strategian opettaja Sotakorkeakoulussa. Hän kaatui Jatkosodassa prikaatinkomentajana rintamalla vuonna 1944. Laaja sotahistoriallinen tuotanto. Christopher Clark on Cambridgen yliopiston Euroopan modernin historian professori.

 

[i] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivut 12-13

[ii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 220

[iii] http://en.wikipedia.org/wiki/Vladimir_Sukhomlinov

[iv] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivut 166-167

[v] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 174

[vi] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivut 21-27

[vii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivut 38-39

[viii] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 14

[ix] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 51

[x] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 27

[xi] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivu 47

[xii] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 237-240

[xiii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 17

[xiv] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 38

[xv] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 91

[xvi] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 261

[xvii] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 80-84 ja 119-123

[xviii] Serbian ulkoministeriön kotisivu

[xix] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 285

[xx] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 285

[xxi] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivut 286-287

[xxii] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 80-81

[xxiii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 38

[xxiv] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 96-115

[xxv] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 92-93

[xxvi] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 212-218

[xxvii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 383

[xxviii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 57

[xxix] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 50

[xxx] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivu 174

[xxxi] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 11

[xxxii] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 10

[xxxiii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 48

[xxxiv] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivu 177

[xxxv] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 178-179

[xxxvi] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 390

[xxxvii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 390

[xxxviii] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 194-195