Suomen armeijan Karjalan ryhmän Raudun rintamalta tänään.

Hämeessäkin tapellaan edelleen, mutta emme saa unohtaa tärkeää Karjalan ryhmää. Joudun ennen varsinaisia 26.3. taisteluja luomaan pienen yleiskatsauksen tilanteeseen.

”Kun 1. rykmentin päälliköksi valittu ratsumestari Elfvengren maaliskuun 14 päivänä saapui Kiviniemeen ottaakseen komentoonsa Karjalan rintaman eteläisen sivustan, oli tilanne Raudussa omiaan herättämään vakavaa huolestumista. Sitä pientä kantajoukkoa jonka huolena puolustaminen ahdistavaa ja lukumäärältään ylivoimaista vihollista vastaan oli alusta alkaen ollut, oli edellisinä viikkoina mitä suurimmassa kiireessä vahvistettu tavallista vähemmin harjoitetulla ja huonosti varustetulla miehistöllä harjoitusleireistä, ja harvalukuisella päällystöllä oli ollut ylivoimainen tehtävä koettaessaan yhtämittaisten taisteluiden, tykkitulen ja hälytysvalmiuden aikana saada aikaan lujaa järjestystä ja kuria.”[i]

Venäjän korkea sodanjohto valmistelee hyökkäystä Raudussa

”Sillä aikaa, kun valkoisten puolella kiinnitettiin kaikki huomio järjestelyyn, saapui usealta taholta viestejä, jotka tiesivät, että vihollinen valmisteli ratkaisevaa hyökkäystä päästäkseen ennen jäiden lähtöä Vuoksen ylikulkupaikalle Kiviniemessä. Valvoakseen valmistuksia oli Pietarin sotilaspiirin päällikkö Jeremejev yhdessä kenraali Potapovin kanssa käynyt Raudussa, ja saatujen tietojen mukaan piti hyökkäykseen tarvittavien lisäjoukkojen siirron alkaa maaliskuun 26 päivänä. Tiedot vihollisen vahvuudesta vaihtelevat melkoisesti, mutta mikäli jäljestäpäin on voitu todeta, lienee se vähää ennen Raudun valtausta noussut lähes 2000 mieheen; aseistuksena oli toistakymmentä kanuunaa ja suuri joukko konekiväärejä. Suuri, ehkäpä suurinkin osa vihollisen joukoista oli venäläistä sotaväkeä, kuuluen ainakin osittain ent. Preobrashenskin kaartiin, mutta kun suomalaiset punaisetkin yleisesti esiintyivät venäläisessä univormussa, ei ole mahdollista tarkoin määritellä näiden ja venäläisten lukusuhteita. Sotilaallisesta johdosta huolehti sekä venäläinen että punainen esikunta, päällikköinä Grigorovskij ja H. Myllys, minkä ohella myöskin edellämainittu Jeremejev lienee ollut välittömästi johdossa mukana.

Tulossa oleva vihollisen hyökkäys näytti Raudun vähäväkisistä valkoisista puolustajista sangen uhkaavalta. Kun pyydettiin jotakin jääkärijoukkoa avuksi, tuli päämajasta maaliskuun 21 päivänä kieltävä vastaus ja samalla ilmoitettiin, että pahimmassa tapauksessa tämä äärimmäinen sivusta saisi peräytyä Vuoksen taakse. Se olisi merkinnyt luopumista kaikesta siitä alueesta, joka sitkeillä taisteluilla oli voitettu ja säilytetty ei ainoastaan Raudussa, vaan myöskin sekä Valkjärvellä että Metsäpirtissä, ja tulevan valkoisten yleisen hyökkäyksen lähtöasema olisi siten ratkaisevasti huonontunut. Mistään senlaatuisesta ei tahdottu keskustellakaan. Elfvengren valitsikin toisen tien selviytyäkseen pulasta. Sen sijaan, että hän olisi odottanut ylivoimaista hyökkäystä, joka kaiken todennäköisyyden mukaan olisi murtanut hänen joukkojensa vastustusvoiman, hän päättikin itse käydä hyökkäämään aikoen vallata Raudun. Tämä rohkea alote joka sittemmin johti loistavaan tulokseen, on ratsumestari Elfvengrenin ansiota, vaikka päätös tehtiinkin pääesikunnan suostumuksella.”[ii]

”Hyökkäykset Raasuliin ja rajan eteläpuolelle (25-26. III)

Lähtö tapahtui klo 3 ja 4 välillä maaliskuun 25 päivän aamuna. Matkan ensi osa Palkealasta etelään kuljettiin hevosilla, mutta sitten olivat nämät jätettävät turvaan osastojen jatkaessa matkaa suksilla metsien kautta kohti omia päämääriään.

Jääkäriluutnantti Lindberg saapui ensiksi joukkonsa kera Raasulin kylään aseman pohjoispuolelle. Hyökkäys tuli aivan odottamatta ja kylä vallattiin helposti. Hyökkääjät ottivat sen ohessa 18 vankia ja saivat haltuunsa m.m. kuorman kiväärejä, joukon ammuksia, sekalaista varastoa sekä punaisten kansliasta osan asiakirjoja, kun äkkiä tapahtui tilanteessa käänne, johtuen siitä, ettei hyökkäyksen alussa oltu katkaistu puhelin- ja sähkölennätinyhteyttä Rautuun. Yllätetyt punaiset olivat ennättäneet pyytää Raudussa olevilta omilta joukoiltaan apua ja äkkiä ilmestyi sieltä lähetetty panssarijuna, jonka konekiväärituli pakotti Lindbergin joukon vetäytymään avonaisesta kylästä lähimpään metsään. Punaiset miehittivät kylän uudelleen ja puolustivat sitä menestyksellä senkin jälkeen kun panssarijuna oli poistunut ottaakseen osaa taisteluun Raasulin asemasta. Vasta myöhään illalla luutnantti Lindberg keskeytti hyödyttömän taistelun.

Jääkärivänrikki Sainion yritys Raasulin asemaa vastaan ei myöskään johtanut ratkaisevaan tulokseen. Ponnisteltuaan sangen epätasaisen ja karun metsämaaston kautta saapui monissa otteluissa koeteltu 1. komppania metsän laitaan juuri asema-alueen itäpuolella. Täälläkin tuli valkoisten ilmestyminen yllätyksenä, jonka vuoksi osa komppaniasta päällikön kera pääsi etenemään metsän reunasta sekä onnistui miehittämään osan asema-aluetta. Vasen siipi oli kuitenkin jäänyt jälkeen, ja se aiheutti osaltaan sen, että asiat saivat onnettoman käänteen, kun vihollisen panssarijuna täälläkin äkkiä tuli mukaan taisteluun. Tosin onnistuttiin, suuntaamalla tuli osittain panssaroimattomaan veturin hyttiin, pakottaa se vähäksi aikaa niin paljon perääntymään, ettei sen konekiväärituli yltänyt meikäläisiin, mutta eteentyönnetystä asemasta oli kuitenkin väistyttävä, ja niin pääsivät punaiset täälläkin tilanteen herroiksi. Kun lisäksi vänrikki Sainio oli vaikeasti haavoittunut eikä vielä iltapäivällä ollut kuulunut apua enempää Lindbergiltä pohjoisesta kuin Aschanilta etelästäkään, koska vihollinen sai junalla apua Raudusta, niin täytyi hyökkäys lopullisesti keskeyttää; klo 3,30 j.p.p. lähti jälkijoukko paluuretkelle. Hyökkääjien taistelussa kärsimät tappiot olivat 3 kaatunutta ja 4 haavoittunutta, minkä lisäksi yksi mies oli jätetty asema-alueelle joko haavoittuneena tai kaatuneena.

Hyökkäykset Venäjän puolella rajaa olevaa rautatietä vastaan suoritettiin alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen yhtenäisenä liikkeenä jääkäriluutnantti Aschanin johdolla ja päättyivät täydelliseen menestykseen. Marssi suunnattiin Viisjoen siltaa vastaan, joka ensiksi oli hävitettävä, ja sen jälkeen tulisi pohjoisempana olevan Sahajoen sillan vuoro. Viisjoen sillalla oleva 6 miehen vahvuinen vartiosto saatiin helposti yllätettyä ja tuhottiin. Silta räjäytettiin ja sytytettiin tuleen, ja sitten osasto jatkoi matkaansa etelään päin Lembolovan asemalle, missä hävitettiin vesitorni ja asemarakennus pistettiin tuleen. Sitä vastoin ei tällä kertaa voitu Sahajoella mitään toimittaa, sillä kun hyökkääjät lähestyivät siellä olevaa rautatiesiltaa, havaittiin vartiostot vahvistetuiksi ja panssarijuna ajeli edestakaisin sen läheisyydessä. Sen vuoksi osasto palasikin myöhään illalla Palkealaan, minne toiset osastot jo olivat saapuneet. Seuraavana, 26 päivän aamuna luutnantti Aschan teki uuden retken Sahajoen sillalle, ja tällä kertaa hänen onnistuikin miehittää se sekä hävittää se perin pohjin. Varmuuden vuoksi lähetettiin vielä Viisjoellekin partio, joka sytytti palamaan tämän sillan tähteet.

Myöskin Raasulin valtausyritys uudistettiin maaliskuun 26 päivänä luutnantti Lindbergin johdolla. Palkealan joukot olivat saaneet monien puhelinkeskustelujen jälkeen vähäisen lisävoiman, joka oli muodostettu eräällä keskityspaikalla vastatulleista asevelvollisista. Tälläkin kerralla suoritettiin matka aluksi hevosilla Niitjärvelle ja sieltä Koskijärven pohjoispuolitse asemaa kohti, joka oli hyökkäyksen ensimmäinen päämaali. Sillä aikaa kun I pataljoonan 1. komppania päällikkönsä Niilo Pellisen johdolla taaskin hyökkäsi idästäpäin, meni Lindberg joukkoineen rautatien yli ja hyökkäsi asema-aluetta vastaan lännestä päin. Huolimatta vihollisen tulesta 1. komppania eteni aivan rautatien viereen, mutta ei katsonut voivansa jatkaa toisella puolella rautatietä ilman vastaavaa hyötyä. Täällä oli luutnantti Lindberg haavoittunut vaikeasti. Koettaessaan innoissaan viedä hyökkäystä eteenpäin oli hän joutunut omien joukkojensa etupuolelle ja siinä paljastanut itsensä liiaksi. Kun vihollisen tuli kohdistui häneen ja hän haavoittui, syöksyivät muutamat hänen miehistään kuulasateessa eteenpäin pelastaakseen hänet, mutta hän käski heidän palata johtamaan hyökkäysketjua, itse hän aikoi käyttää revolveriaan vihollista vastaan niinkauankuin voimat riittävät ja säästää viimeisen kuulan oman ohimonsa varalle. Lähemmät yksityiskohdat tämän uljaan jääkärin lopusta ovat tuntemattomia – hänen silvottu ruumiinsa löytyi vasta paljon myöhemmin, Raasulin valtauksen jälkeen. Johtajan menetys vaikutti täälläkin lamauttavasti joukon hyökkäysintoon: ensin vetäytyi läntinen osasto takaisin ja vähän sen jälkeen myöskin 1. komppania.

Melkein samaan aikaan myöskin toinen pataljoonanpäällikkö, luutnantti Aschan, tapasi kohtalonsa. Suoritettuaan hyvin työnsä Sahajoella hän oli joukkonsa etunenässä matkalla pohjoiseen päin ottaakseen osaa hyökkäykseen Raasulia vastaan, kun hän äkkiä kohtasi kaksi punaista. Hän komensi kädet ylös ja sitä toteltiinkin, mutta samassa pamahti laukaus, joka suisti hänet maahan läpiammutuin otsin. Masentuneena suuresta tappiostaan palasi joukko Palkealaan tuoden mukanaan rakastetun päällikkönsä tomun.

Nämä hyökkäysyritykset ja retket olivat näin tulleet valkoisille kalliiksi, vaikka eivät tappiot, jos pelkät luvut otetaan huomioon, olleetkaan suuret: molempien päivien aikana nousivat ne kaikkiaan 10 kaatuneeseen ja 23 haavoittuneeseen. Enempiä yrityksiä rautatien valtaamiseksi ei enää tehty, kun päälliköt olivat poissa eikä apujoukkoja ollut saatavissa. Sillatkin korjattiin väliaikaisesti sangen pian, mutta rautatien katkaiseminen vaikutti varmaan jonkun aikaa sekä moraalisesti että asiallisesti ja edisti huomattavasti voiton saavuttamista Raudussa.

Keskitetty hyökkäys asema-alueelle. (25-26. III)

Samaan aikaan kun tässä kerrotut yritykset tapahtuivat rajan takana, piti, niinkuin on jo mainittu, yleisen hyökkäyksen alkaa Raudussa. Se saatiinkin käyntiin, vaikka paljon myöhästyneenä. Kaikkien yritysten oli määrä alkaa yhtaikaa, klo 5 e.p.p. maaliskuun 25 päivänä, mutta Raudussa alkoi painostus pääasemia vastaan vaikuttaa vasta klo 10-11 ajoissa. Kaikki käytettävissä olevat voimat oli pantu liikkeelle, lähtökohtina valkoisten miehittämät kylät, jotka kaarena ympäröivät asema-aluetta; hyökkäysliikettä johtivat jääkärivääpeli Siira Raudun kirkonkylässä, luutnantti Pekkanen Leinikkälässä sekä jääkärivänrikki Skogström Mäkrälässä ja Orjansaaressa (jääkärivänrikki Läheniemi oli saamansa haavan vuoksi estetty ottamasta osaa). Vihollisen etuvartio-osastot työnnettiin taaksepäin ja hyökkääjät lähestyivät taukoamattoman laukausten vaihdon kestäessä vähitellen punaisten varustuksia aseman luona, joiden ympärillä joka puolella paitsi lännessä ja lounaassa oli avoin maasto. Ennen pitkää sijaitsivat hyökkäyslinjat, jotka hevosenkengän muodossa – aukko eteläänpäin – ympäröivät vihollisen asemia, vain muutaman sadan metrin päässä näistä, vieläpä Orjansaaren puolella tuskin 100 m päässä. Vihollinen ylläpiti kiivasta tulta tykeillään ja konekivääreillään; varsinkin kirkonkylää ja Mäkrälää ampui tykistä ankarasti, suunnaten tulensa m.m. siihen rakennukseen, missä ratsumestari Elfvengrenin esikunta ja sidontapaikka sijaitsivat. Taistelua jatkui molemminpuolisen laukaustenvaihdon kestäessä myöhäiseen iltaan. Keskiyöllä poistettiin osa miehistöä tulilinjalta, jonne vain pienehkö osasto jätettiin ja korvattiin sekin myöhemmin yöllä levänneillä miehillä.

Seuraavana päivänä, maaliskuun 26:na, alkoi taistelu uudestaan kestäen varhaisesta aamusta aina puoliyöhön saakka. Jos tämä päivä valkoisille oli ankara kestävyyskoe, ei se sitä ollut vähemmän myöskään punaryssille, joita nyt kuten edellisenäkin päivänä ahdistettiin ja ammuttiin kolmelta suunnalta. Todellinen ristituli lakaisi koko asema-aluetta, missä liikkumismahdollisuudet pakostakin supistuivat äärimmäisen vähään, se, ettei tämä tuli käynyt vaaralliseksi hyökkääjille itselleen, johtuu siitä, että nuo kolme hyökkäyskohtaa olivat eri korkeudella – länsi- ja itäpuolella jonkun verran korkeammalla, pohjoispuolella taas joko asema-alueen tasalla tai sitä alempana. Tuleen vastattiin erittäin kiivaasti, etupäässä konekivääreillä, joita vihollisella oli suuri määrä, mutta myöskin kanuunoilla, joista ei vähemmän kuin 15 joutui myöhemmin valtauksessa valkoisten käsiin. Tälläkin kerralla olivat tykkitulen maaleina – kaikki 15 kanuunaa eivät näytä ottaneen osaa ammuntaan – ensi sijassa kirkonkylä ja Mäkrälä, missä tämän päivän pommituksen jälkeen tuskin oli ainoatakaan vahingoittumatonta taloa. Myöskin kirkko, joka oli jo aikaisemmin vahingoittunut, paloi nyt perustuksia myöten. Lähimmäksi tulleita ampumalinjoja vastaan käytti vihollinen sitäpaitsi kartesseja, erittäinkin läntisellä sivustalla, missä nuori metsä paikoin kaatui kuin niittäen konekivääri- ja kartessitulen tieltä.

Vihollisen tykkitulen hävitystä vastaan ei valkoisten ainoa pieni kanuuna voinut saada aikaan mitään mainittavaa. Se talo, missä punaisten esikunta sijaitsi, paloi tosin poroksi mutta ei tykkitulen ansiosta; eräässä koneessa oli käsitelty varomattomasti käsipommeja, niin että tapahtui räjähdys, jolloin muutamat punaiset menettivät henkensä. Monet yritykset päästä aseman luona rautatielle eivät menestyneet, ja yleensäkään ei edellisenä päivänä saavutettua linjaa voitu kuin muutamin paikoin aivan vähäisen siirtää eteenpäin. Huomioon ottaen vaikeat olosuhteet, vihollisen ylivoimainen tuli ja ankara pakkanen, on kuitenkin tunnustettava, että hyökkäysjoukot kestivät kunnialla päivän koetuksen. Lumessa maaten kestivät he taistelussa tunnin toisensa perään, sen iloisen taistelutunnelman elähyttämänä, joka johtui siitä, että tiedettiin vihollisen olevan puolustuskannalla ja sangen tukalassa asemassa. Vasta puoliyön aikaan saivat päivän taisteluista lopen väsyneet miehet palata takaisin, nälkäisinä ja kylmästä kohmettuneina, samalla kun heidän hallussaan olleet linjat miehitettiin harvakseen saatavilla olevalla varamiehistöllä. – Näiden kahden taistelupäivän – maaliskuun 25 ja 26 – tappiot nousivat 22 kaatuneeseen ja 94 haavoittuneeseen.

Ensimmäisinä päivinä Rautua vastaan suoritetuista hyökkäyksistä saadut kokemukset olivat enimmäkseen kielteistä laatua. Vihollinen ei ollut joutunutkaan pakokauhun valtaan, vaan päinvastoin asettunut päättävästi ja tarmokkaasti vastarintaan ilmeisesti luottaen siihen, että Pietarista tulisi apua; tällaisissa olosuhteissa oli mahdotonta saada käytettävissä olevilla keinoilla ratkaisua aikaan. Joukot eivät riittäneet saartoketjun umpeen vetämiseen sekä samalla torjumaan avustusyrityksiä, ja kun tykistöä puuttui, näyttivät vihollisen asemat mahdottomilta vallata. Vaikka olisi luovuttu aikeesta vallata väkirynnäköllä niitä vihollisen varustuksia, jotka olivat suunnatut itä- ja pohjoispuolella olevaa avointa maastoa vastaan ja keskitetty kaikki voimat hyökkäykseen metsän peittämällä läntisellä sivustalla, täytyi lopputuloksen sittenkin näyttää sangen epävarmalta. Joka tapauksessa puuttui mahdollisuus tehokkaan tykistövalmistuksen suorittamiseen, joka olisi järkyttänyt vihollisen moraalista vastustuskykyä, ja kun lisäksi oltiin tekemisissä kiihkovimmaisen vihollisen kanssa, joka tuskin toivoi osakseen mitään sääliä ja sen vuoksi tulisi taistelemaan epätoivon rohkeudella viimeiseen saakka, ei tosiaankaan ollut olemassa mitään takeita, kuinka tulisi päättymään sellainen verinen ja miesluvun puolesta epätasainen taistelu ahtaalla alueella, johon hyökkäys pakosta johtaisi.”[iii]

——

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VI; 1927 sivu 92

[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VI; 1927 sivut 93-94

[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VI; 1927 sivut 96-103