En ole viime aikoina kirjoitellut enkä kommentoinut tänne enkä muuallekaan. Sanat ovat jättäneet minut, joko väliaikaisesti tai lopullisesti, en tiedä.
Yksi viidestä lapsistamme, 47-vuotias poika jätti meidät 26.1. tänä vuonna.
Viime lauantaina oli hautajaiset. Ismo siunattiin Kittilän kappelissa. Hänen kaksi aikuista tytärtään ja Ismon ex-vaimo laskivat kukat arkun viereen ja Ismon ex-vaimo lausui muutaman sanan, sen mitä itkultaan pystyi.
Sitten oli meidän vanhempien vuoro, nuorimmaisemme, tytär, oli tukenamme.
Olin ajatellut sanoa muutaman sanan, jos pystyn. Sanoin:
– Rakas poikani, niinkuin sanoin sinulle silloin, kun sinut siirrettiin terveyskeskuksesta kappeliin, ettei se tämmöinen puhe ollut että sinä lähdet ennen minua. Mutta kun niin oli säädetty, minkäs siinä auttoi.- Kun lähdit luotamme, minun ja äitisi sydämestä lähti pala sinun mukaasi. Se pala tulee puuttumaan meidän kummankin sydämestä niin kauan kuin elämme. Kosketin hyväillen arkkua ja sanoin lopuksi: – Lepää rauhassa.
Jälkeenpäin ihmettelin että olin pystynyt puhumaan mitään järkevää.
Hautajaiset ja koko päivä tuntuu kun unennäöltä. – Ismo oli pidetty ihminen, niin sisarustensa kuin muidenkin parissa. Hän oli eloisa ja elämänmyönteinen, auttavainen ja käsistään osaava.
Nyt hän on poissa. Olen enemmänkin tyrmistynyt kuin mitään muuta. Ismo ei ole minulle kuollut, koska en usko kuolemaan.
Tuhkasta nousee uusi maa, on pakko.
””Kannattaa muistaa se, että ammattititoimittajan päätehtävä, JSN, on etsiä, tutkia, analysoida, kritisoida totuudenmukaisesti asioita ja ilmiöitä ja tuoda uusia näkökulmia keskusteluun meidän kaikkien eduksi.”
Kannattaa muistaa, että sen lauluja laulat, kenen leipää syöt!”
Valitettavasti näin se näyttää olevan.
Tosiasia kun on, että aika usein sen toimittajan ideologia tunkee läpi tekstin.
Näin se vain on, vaikka jonkun sielua kirveltää pirusti, kun sen kertoo julkisesti.