7.2 klo. 5.00
Piti herätä ajoissa tekemään viimeisiä aamutoimia ennen lähtöä Coxaan. Kaverini Antti oli jo hyvissä ajoin kahdeksan aikaan pihassa. Matka meni hyvin ja olimme perillä puolitoistatuntia etuajassa – hyvä niin.
10.45 alkoi sitten tapahtua. Ensin vaatteidenvaihtoa. Seuraavaksi odotushuoneeseen josta tultiin hakemaan anestesia lääkärille. Rentoutuslääkettä ja sen jälkeen puudutus. Koko alkuajan toimien turvallisuuden tuntu kasvoi osaavissa ja ystävällisissä käsissä.
Leikkaussalissa hoitajat peittelivät niin, etten harmikseni nähnyt polven operaatiota – sekin ihan turvallisuuden tähden. Kuulin ja koin kyllä miten sahattiin, hiottiin ja vasaroitiin. Välillä koko keho liikahteli. Ja mitäs minä? Minä poika nukahtelin ja heräsin omaan kuorsaukseen.
Kirurgi kävi sanomassa hyvin menneen leikkauksen. Ja niin oli heräämöön viennin aika. Siellä oli jännää kun anestesialääkäri näytti ultran kautta kuinka hän laittaa puudutuspiikin reiden isoon hermoon. Siellä se piikki sukelsi lihasten seassa enkä tuntenut yhtään, mutta näin. Kyllä maailma on ihmeellinen. Heräämössä odottelua alavartalon toiminnan palautumisesta.
Ja kohta taas kärryiltiin. Nyt kohti osastoa. Osastolla ensimmäisenä puhelin käteen ja soitto armaalleni. Huolten taakka tippui harteiltaan kerrottuani leikkauksen onnistuneen hyvin ja potilaan olevan elossa.
Iltaruokailua, lääkkeiden ottoa, siteiden vaihtamista ja lupausta seuraavana päivänä poispääsemisestä. Ei vain käynyt kaikki kuin tanssi. Sain nousta jaloilleni ja sellaisella tukiteline apuna pääsin vessaan. Mutta miten kävikään? Haava polven alapuolelta ei tykännyt kävelystäni ja alkoi vuotaa.
Ja minä voivottelemaan taas kerran huonoa tuuriani. Miksi miksi, kun kaikki oli mennyt ihan nappiin tähän asti? Hoitaja naureskeli ja lohdutteli tämän olevan aivan normaalia. Mukavan helsinkiläisen huonekaverin kanssa vaihdoimme kuulumisia, juttua riittäen, kunnes yöhoitaja toi lääkkeet ja sammutteli valoja. Ei muuta kuin unta kaaliin ja odottamaan aamua, jolloin saan siviilit pukea päälle. Näin vielä hyväuskoisena oletin.
Mitä ajatuksia jäi mieleen? Ihmeellistä on lääketiede ja uskomatonta on se kaikki hyörinä ja pyörinä mitä yhden polven tekonivelen laiton ympärillä tapahtuu. Jos olette joskus katselleet formuloita tai ralleja, joissa asentajat tukat putkella hetkessä laittavat autoja kuntoon ja koko ajan tietävät jokaikisen liikkeen, niin aivan samalla lailla hommat ovat ns. hanskassa.
Jotenkin tuntui hämmentävältä, että minä, olematon maalaispoika olen kaiken keskipisteenä ja tärkeimpänä asiana jokaiselle henkilökuntaan kuuluvalle. Huolta kannettiin niin, että aloin jo melkein tuntea olevani kuninkaallinen.
Tarina jatkuu huomenna, jolloin käyn läpi päiviä tähän päivään saakka. Kuitenkin pieni episodi kun seuraavana päivänä huonetoverini vaihtui. Iltapäivällä meitä kaverin kanssa nauratti, kun hoitaja tuli huoneeseen ja kertoi, että nyt teille kohta tulee noutaja. Ensin kaverin aataminomena nielaisi tyhjää ja sitten me kaikki nauroimme, ettei onneksi vielä lopullinen sellainen.
