Päivi Räsänen ja Sebastian Tynkkynen ovat poliitikkoja joista en pidä. Mielestäni he molemmat huutavat vihapäissään mitä sylki suuhun tuo, maalaavat puolen maapallon kokoisia viholliskuvia ja perustelevat kantansa lähinnä dystooppisen mielikuvituksen avulla. He sattuvat olemaan myös valtakunnansyyttäjän hampaissa – mutta se on eri asia, ja SE on tämän kirjoituksen pointti.
Paskiaisen puheenvuoro
Olen saanut aika paljon irti julkisesta keskustelusta näiden kahden vihaisen vaikuttajan ympärillä. Tavallaan siitä tulee mieleen kannabiskeskustelun tila muutaman vuoden takaa: ehdotonta rakkautta puolesta ja ehdotonta vihaa vastaan. Sekä Tynkkynen että Räsänen nähdään pelastajina, sankareina ja heidän päälleen asetellaan jos jonkinlaista viittaa. Jotkut pitävät Tynkkystä journalistina ja Räsästä rauhantekijänä. Ei siinä mitään, saahan sitä kutsua ihmistä miksi vaan paitsi natsipelleksi.
Jos jotkut heitä ylistävät, toinen puoli taas näkee heissä ilmastyskirjan pedon. Itse en näe heitä suurina paholaisina, mutta en heistä myöskään pidä. Se on tunne, jonka heivaan sivuun heti ensi alkuun pohtiessani asian juridista puolta. En ole kiveen kirjoittanut kantaani syytteistä ja tuomioista, mutta näin yleisesti ottaen kallistun laajan sananvapauden puolelle. Mielestäni Voltairen kaltainen ajattelumalli toimii ja pidän suuresti ajatuksesta, että yhteisen hyvän puolesta on joskus tarpeellista puolustaa pienempää pahaa. Minä puolustan näidenkin kahden oikeutta sanoihinsa ja mietteisiinsä, vaikka heidän suut voisikin pestä saippualla.
Niin, saippualla pesu on jotain mitä oikeusistuin ei tuomitse. Pointtini on, että mielestäni heidän puheet edustavat huonoa ja harkitsematonta käytöstä, hallitsematonta vihanpurkausta, Päivillä homoja ja Sebastianilla muslimeja vastaan. Käytös on huonoa, mutta onko oikeuslaitos oikea ratkaisu huonon käytöksen kontrolliin? Pitäisikö ruman sanan sanonut pikkulapsikin hakea koulun välitunnilta suoraan Kylmäkoskelle?
Eli seuraava kysymys on tämä: johtaako vihanpurkausten ja vessanseinäkirjoitusten käsittely oikeusistuimessa haluttuun tulokseen, eli vihan vähenemiseen? En tiedä, mutta haluaisin todella tietää. Aihetta ei uskalleta asiapitoisesti kovin usein käsitellä. Pieni positiivinen poikkeus on tohtori Esko Kähkönen, joka pui asiaa Suomen kuvalehdessä. Muutama akateemikko on viitsinyt käsitellä aihetta muutakin kuin olkiukkojen ja muiden argumentointivirheiden kautta. Toivoisin heitä lisää, sillä haluaisin oppia, selvittää, tuntea taustoja ja kokea näkökulmia. On täysin mahdollista, että syyttäjämme linja on viisain valinta, mutta hänen tehtävähän ei ole pohtia töidensä seurauksia. Hänen tehtävä on noudattaa käskyä. Hänen valinnassaan käsky oli tuomita verkon vihapuheita – ei pohtia vihapuhetuomioiden yhteiskunnallisia seurauksia.
Pelataan se perhanan natsikortti
Eräs kunnioittamani keskustelija osallistui tähän juttuun kertomalla holokaustista ja käski hakemaan kantaa Tynkkysen tuomioon natsien joukkotuhoa käsittelevästä museosta. Tämä ei ollut laadukas kommentti, mutta se pohjasi asiaan. Siten lopetankin tämän tekstin kahteen näkökulmaan, joista mielestäni molemmat pitävät vettä.
- Voidaan kestävästi ja historiallisesti referoiden argumentoida, että voimakas vihainen puhe tiettyä ihmisryhmää vastaan on ensiaskel tiellä, joka voi johtaa väkivaltaan tätä ryhmää vastaan. Tästä on erityisen vahvoja esimerkkejä Afrikasta, mutta myös Euroopasta.
- Vastaavin perustein voidaan argumentoida, että ihmisten vihan ja epämiellyttävien mielipiteiden kieltäminen ja sensurointi ajaa nämä mielipiteet maan alle kypsymään, kehittymään ja paisumaan, kunnes ne räjähtävät pinnalle karmein seurauksin. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingit tulevat mieleen.
Minä näen tässä asiassa tarpeen puhua kompromisseista ja ymmärryksestä molempia näitä kulmia kohtaan. Ei minun tarvitse julistaa totuutta, sitä tekee jo puoli Suomea. Kun kaikki huutavat kurkku suorana vastauksia, minä haluaisin kuiskailla sekaan kysymyksiä.
