Hoitajien palkkatoive hukkuu inhimillisyyden alle

Hoitajien vaatimukset palkankorotusten tasa-arvoerästä ovat pinnalla ja pysyvät siellä hyvän aikaa. Keskivertokansalaisen on helppo ymmärtää vaatimuksia ja kieltämättä olisi jo korkea aika nostaa hoitohenkilökunta palkkakuopasta ja muutoinkin surkeista työoloista. Se ei kuitenkaan onnistu ennen kuin jotain merkittävää tapahtuu aivan muualla yhteiskunnassa.

Meitä ei solidaarisuus koske!

Politiikkaradion keskustelussa muistutettiin tärkeästä kohdasta Sipilän kikykikkailussa, joka sattui hoitajiin kovasti. Tässähän olivat mukana kaikki – paitsi röyhkeimmät, tietenkin. Oli tärkeää, että esimerkiksi ahtaajat mainittiin nimeltä. AKT on malliesimerkki liitosta jossa asiat hoidetaan nyrkein ja yhteiskuntaa ollaan aina valmiina kiristämään röyhkeimmin mahdollisin tavoin. Heillä maailma on minä itte ja kaikki on hyvin kunhan juuri minä itte saan kaiken heti nyt, palakoon muu maailma ympärillä. Tämä on se maailma, jossa Tehyn kaltaiset toimijat elävät.

Hyvän hoitajan on elettävä ihmisen tasolla, toimittava osana inhimillisyyttä ja reilua yhteiskuntaa. Siinä maailmankuvassa on rajatusti tilaa äärimmäiselle itsekkyydelle. Tietenkin hoitajien järjestöt ovat tiukkoja, osaavia ja jämptejä, mutta heidän maailmankuvansa ei yksinkertaisesti kykene siihen määrään röyhkeyttä ja täydellistä, maailmaa halveksivaa itsepäisyyttä jota työmarkkinapöydässä edellytetään. He eivät ole valmiita jättämään potilaita kuolemaan saadakseen pointtinsa läpi. Siten he eivät voi yksin voittaa taistelua reilummista palkoista.

Tarvitaan yhteiskunnallista vaakakuppia

Jokainen ymmärtää, että lisärahan saaminen yhteen paikkaan tarkoittaa sen poistumista toisesta. Vähän enemmän oppinut myös ymmärtää, että tuloveroja korottamalla ei pystytä lisäämään valtion verotuloja, vaan ne pikemminkin vähenevät niin toimien. Ainoa tapa saada hoitajien tilanne kuntoon on saada joku muu pärjäämään vähemmällä. Jonkun on luovuttava saavutetuista eduistaan jotta hoitajat voivat saavuttaa perustason solidaarisuuden. Joka ikinen poliitikko on mieluusti valmis lupaamaan paljon kaunista kaikille, mutta vain vastuullinen päättäjä ymmärtää nimetä reunaehdot.

Kuka on valmis nielemään ylpeytensä hoitajien vuoksi? Hallitus voisi korjata kaupallisten säätiöiden verotusta, kuten VTV ehdottaa, mutta RKP ei siihen suostu. Hallitus voisi korjata työmarkkinajärjestöjen verotusta, kuten lukuisat tutkijat ehdottavat, mutta SDP ei siihen suostu. Hallitus voisi tinkiä yritystukiaisista tai haitallisista energiatuista kuten laajalti ehdotetaan, mutta kepu ei siihen suostu. Hallitus voisi tilkitä harmaata taloutta, mutta yksikään hallituspuolue ei siihen suostu. Tai tämä sama lyhyemmin: joka ikinen päätös joka tarvitaan hoitajien auttamiseksi, edellyttää että rahaa otetaan sieltä mistä sitä on otettavaksi. Kansalaisilla ei ole varoja enää otettavaksi. Kansalaiset eivät juuri murise kun heiltä ryöstetään, mutta varakkaat laitokset kyllä murisevat.

Hallituksen pitää olla ilkeä sikailijoille jos he haluavat olla kilttejä ihmisille. Tässä ei ole onnistunut yksikään hallitus, oli mukana aivan mitkä tahansa puolueet. Jotain merkittävää on tapahduttava jotta Suomessa arvostettaisiin pari tonnia kuussa tekeviä hoitajia enemmän kuin miljoonan kuussa tekeviä säätiöiden johtohahmoja.

Nokkimisjärjestys estää hoitajista huolehtimisen

Hoitajien tilanne ei ole kovin kehuttava, mutta populististen heittojen lisäksi apuja ei paljoa ole tarjolla. Ongelman ymmärtäminen vie takaisin siihen samaan haasteeseen jonka äärellä jokainen puolue heittää hanskat tiskiin. Syöksyttäköön siis työmarkkinapolitiikan suohon.

Hyvä tahto kuolee vanhoihin tapoihin

Minä aivan vilpittömästi uskon että demareista löytyisi halua ajaa hoitajien työehtoihin parannuksia, vaikka vähän pitäisi harmaata kiveäkin puskea pää edellä. Tässä kohtaa on apua siitä, että demarit ja AY-liike ovat samaa organisaatiota – lisäpalkka tai paremmat ehdot sopivat molemmille. Samasta suunnasta tulee kuitenkin ongelma, jota voi kutsua AY-liikkeen nokkimisjärjestykseksi. Ongelma on varsin tuttu edelliseltä kertaa kun naisvaltaisille aloille ajettiin palkankorotuksia, eikä ole mitään merkkiä että ongelma olisi katoamassa. Itse asiassa ongelma voi olla pahentunut, nyt kun molempien laitosten kaikki de facto johtoportaat on käytännössä miehitetty vanhan valtakunnan äijäköriläillä. Antti Rinteen naisviha ei liene jäänyt kenellekään politiikkaa seuraavalle epäselväksi.

Käytännössä asia menee niin, että jos hoitajalle halutaan satanen kuussa lisää palkkaa, on ahtaajan tai paperimiehen saatava siitä hyvästä kolme satasta. Äänekkäimmät, miesvaltaisimmat ja huonoiten käyttäytyvät alat ovat nokkimisketjun kärjessä. Mitä huonommat tavat ja mitä herkempi lakkovalmius, sitä suurempi kunnioitus AY-pöydässä. Pahnanpohjimmaisena ovat sitten naisvaltaiset alat sekä monet akateemiset toimijat, jotka eivät näe itseisarvoa jatkuvien kriisien aloittamisessa. Ilmiön näkee myös sosiaaliturvan uudistuksissa viime vuosikymmenillä. Mikäli peruspäivärahaan tulee kymppi lisää, on ansiosidonnaisiin laitettava satanen tai heti ollaan torilla.

Suomella ei oikein ole varaa nostaa kenenkään palkkoja. Jokainen vähänkin puolueettomampi tutkija varoittaa kestävyysvajeesta ja velaksi elämisestä. Yhtä kaikki, meillä ei myöskään ole varaa siihen että terveydenhoito heikkenee vielä entisestäänkin. Jos oikein tahtoa ja halua löytyy, meillä todennäköisesti olisi mahdollista helpottaa hoitajien työtaakkaa. Semmoista mustaa magiaa ei kuitenkaan maailmasta löydy jolla voisimme tehdä tämän AY-liikkeen periaatteen mukaisesti, toisin sanoen nostamalla muita palkkoja moninkertaisesti. Se ajaisi meidät mitä surkeimpaan tilaan – niin surkeaan, että edes populisti ei sinne herkästi meitä haluaisi viedä.

Työmarkkinauudistus on puolueita isompi asia

Puhumme työnantaja- ja työntekijäliikkeen taistoista melko yksinkertaisin termein. Totta puhuen mielestäni siellä on molemmin puolin kenttää sikailevia, omaa valtaansa pönkittäviä veronkiertäjiä. Työmarkkinoiden jäykkyydestä voi haukkua molempia osapuolia, mutta ongelmat eivät ole vain isoissa otsikoissa. Tämä nokkimisjärjestys on yksi pinnan alle hukkuvista ikävistä ilmiöistä, yksi niistä jotka osoittavat miten huonosti 1960-luvun malli sopii 2010-luvun Suomeen. Se myös osoittaa minkälaisen rahan ja mahdin voi puolessa vuosisadassa kasata kun ei ole kenellekään tilivelvollinen.

Ei työmarkkinoita pidä uudistaa koska demarit tai kokoomus haluaa, tai koska se on EU:ssa trendikästä. Ne pitää uudistaa meitä kaikkia varten. Hinaamme kuivalla maalla valtameritankkerillista saavutettuja etuja, byrokratiaa, hyvävelikerhoja ja suojatyöpaikkoja. Sitä menoa ei vaan voi niska kestää. Ehkäpä joku päivä tajuamme että siitä ei hyödy sen paremmin duunari kuin pomokaan.