Avainsana: kehitysapu

Julkaistu

Saako kehitysyhteistyöltä vaatia vastinetta?

Kehityshteistyövarojen valumisesta pois Afrikasta on nostettu melkoista haloota eri medioissa. Kieltämättä epäröin itsekin monien uusien ministerien kykyä ymmärtää näin monimuotoista asiaa. Tarinassa on kuitenkin useita puolia, joista muutaman käyn alla.

Onko Ukraina hyvä tuen kohde?

Hyökkäyssodan uhriksi joutuminen on toki ilmiselvä peruste, mutta entäpä pidemmälle? Mielestäni Ukraina näyttää esimerkkiä molemminpuolisuudesta. He ovat lähteneet mittaviin toimiin korruptiota ja huonoa hallintoa vastaan. Ukrainasta tulevien työhalut ja -taidot ovat mainioita. Muutto painottuu naisiin ja lapsiin. Ukraina kantaa raskaan vastuun ja ymmärtää tuen vastikkeellisuuden. Väärinkäytöksiä on tutkittu tarkkaan. Tämä kaikki lisää tuen mielekkyyttä.

Perusteltuja valintoja

On perusteltua tukea kehittyviä maita, se on lopulta meidänkin etu, mutta olkoon tämä hyvä hetki muistuttaa ettei meidän ole pakko olla idiootteja. Ministerit lupaavat uusia reunaehtoja ja kukaties niissä olisi järkeä? EU – Suomi mukaanlukien – tuki Nigeriä mielettömillä rahasummilla, vain nähdäkseen lopputuloksena julman sotilasvallankaappauksen ja venäjän leiriin ajautumisen. Selkeästikin olemme tehneet jotain pahasti väärin. Joskus käy niin että lisäraha vain heikentää tilannetta.

Mistä mittareita?

Moni asiantuntija on kritisoinut länsimaita siitä, että koitamme pakottaa kehitysyhteistyön kohdemaat länsimaiseen yhteiskuntamuottiin. Se on todellakin melko typerää. Meidän olisi valittava mittareita, jotka katsovat lopputulosta, eivät metodia. Sellaisia ovat vaikka lapsimäärän lasku, kouluun päässeiden lasten suurempi osuus, korruption väheneminen, verotuksen tehostuminen, ym. Annetaan afrikkalaisten ystäviemme itse löytää tie, mutta sanotaan suoraselkäisesti mihin pitäisi päästä jotta rahallista tukeamme saa. Heillä on luonnollisesti oikeus kieltäytyä, jolloin meidän on syytä poistua.

Väärinkäytösten osalta pitäisi olla selvä peli. Ensimmäisestä kerrasta varoitus ja perään tutkinta, toisesta kerrasta peli poikki.

Pois tuen varasta

Jokaisen kehitysyhteistyöprojektin pitäisi olla määräaikainen, tavoitteena maan nostaminen siihen tilaan että se pärjää omillaan. EU:lle suurin läksy tästä on nähdä kaupan vapauttaminen osana prosessia. Autetaan esimerkiksi maanviljely kasvuun, verotus toimivaksi ja sitten ruvetaan ostamaan tuotteita asialliseen hintaan. Jos vaikkapa viidessä vuodessa ei päästä selvästi tätä kohti, rahamme valuvat käytännössä hukkaan.

Maahanmuuton hillintä

Surullinen tosiasia on, että kehitysyhteistyön tarkoituksena myydään hädänalaisten auttamista lähtömaissa, mutta lopputulos on päinvastainen. Kun työntekijämme kovasti mainostavat Eurooppaan muuttamista, päädymme vain lisäämään tulijavirtaa. Kun tuemme sotalordeja ja sisällissodan aseistusta, tahti vain kovenee. Tähän ei ole mitään ässää hihassa itselläni, mutta näkökulmaa täytyy painottaa. Jos todellakin voimme tukien avulla auttaa ihmisiä pärjäämään kotimaissaan, se on hyvin käytettyä rahaa. Merkit viittaavat tällä hetkellä päinvastaiseen, joten meillä on peiliin katsomisen paikka.

Loppusanoina korostan, että kehitysyhteistyön kritiikki kohdistuu meihin, ei kohdemaiden ihmisiin. Me olemme mahdollistaneet tunaroinnin. Tehtävämme ei ole tuomita muiden maiden ihmisiä, vaan hoitaa omat hommamme. On paljolti meistä kiinni näemmekö heidät ystävinä ja yhteistyökumppaneina vai moraaliposeerauksen välttämättöminä kuluerinä. Jos teemme työmme oikein, leikkaamme myös rasismilta paljon tehoa pois.

Julkaistu

Afrikan kehitysavun tie on kuljettu

Ajatus heikommassa asemassa olevien auttamisesta on mainio, ehkäpä jopa niin universaalin mainio että se heikentää kykymme kriittiseen ajatteluun. Mitä kauniimpi ajatus, sitä tärkeämpää terveen kritiikin pitäisi olla. Muuten saattaa käydä kuten juuri nyt on käymässä, kun antamillamme rahoilla tilanne huononee paranemisen sijaan.

Saisimme hävetä

Ylen tuore Afrikka-reportaasi oli paljonpuhuva, vaikka sen aiheet olivat ennalta jo surullisen tuttuja. Mitä enemmän EU antaa Afrikkaan rahaa, sitä enemmän sitä vihataan. Mitä enemmän koulutamme ihmisiä, sitä enemmän koulutetut käyttävät taitojaan kaameisiin rikoksiin. Mitä enemmän ehdotamme rauhaa, sitä enemmän he rakentavat sisällissotia. Yhä useampi afrikkalainen tietää totuuden, jossa EU ja länsimaat ovat kaiken pahan takana.

Toki länsimaiden toiminnassa on korjaamisen varaa. En aio keskittyä sukupolvien takaiseen historiaan, koska kuolleita ei voi tuoda oikeuden eteen. Tässä ja nyt, viime vuosikymmeninä, olemme olleet kykenemättömiä näkemään esimerkiksi Afrikan maissa paikallisia tapoja tehdä asioita hyvin erilaisesti mutta kuitenkin toimivasti. Olemme olleet kapeakatseisia ja joustamattomia. Olemme myös syvästi rakastuneita projekteihimme ja kvartaalitalouteemme. Emme ole yrittäneet rakentaa pitkän jänteen tulevaisuutta vaan ainoastaan hienon show-hyvänteon hetkeksi aikaa. Lisäksi olemme antaneet huijareiden vetää meitä nenästä joka mutkassa.

Kehitysapu on raha, joka on mennyt pahempaan kuin kaivoon. Paitsi että maat eivät ole paremmassa jamassa, ne ovat paljon huonommassa. Emme ole luoneet ystävyyksiä vaan vihollisuuksia. Emme ole korjanneet yhtään globaalia ongelmaa. Emme ole vähentäneet turvapaikanhakijoiden määrää vaan kasvattaneet sitä. Emme ole hillinneet väestönkasvua vaan lisänneet sitä. Olemme hävinneet pääosan taisteluista ja taatusti koko sodan. Ihmisiä on kuollut ja kärsinyt tunarointimme vuoksi.

Kalaa ei voi vapauttaa vedestä

On tullut yhä selvemmäksi, että monessa avun kohdemaassa on nyt vallassa itänaapurin putte-possu. Yhä useampi afrikkalainen on hullaantunut valeuutisiin ja propagandaan, huumaantunut väkivallan käyttöön ja ihastunut sotaan. Meistä on tullut heille pyhä ja absoluuttinen vihollinen. Haluan korostaa mitä väkevimmin, ettei tämä ole rotu- tai ihonvärikysymys, vaan ihmiskysymys: heistä on tullut ja/tai tehty täysiä idiootteja, pahempia kuin yksikään jenkkilän kiihkotrumpisti, holokaustin kieltäjä tai black lives matter -rettelöitsijä.

Kun maa ja kansa on tuossa tilassa, ei meillä ole enää yhtään mitään sanottavaa ja tehtävää. Ei yksinkertaisesti mitään. Meidän on tehtävä se yksi asia, joka on kaikkein vaikeinta: ei mitään. Meidän on hyväksyttävä että kaikki työmme on ollut täysin turhaa. Meidän on paettava häntä koipien välissä ja suljettava rahahanat. Vastuu pitää jättää paikallisille. En tietenkään tarkoita että kauppa- ja diplomaattisuhteita suljettaisiin, mutta kehitysapu/kehitysyhteistyö on nyt loppu, ainakin Afrikkaan.

Huominen on vielä tekemättä

Pallo jääköön afrikkalaisille. Lopulta tässä voi käydä kuten ihmiskunnassa usein: kova shokki ja surkea tilanne pakottaa pohtimaan asioita uusiksi. Ehkä he tappavat toinen toisiaan kahta kovemmin venäläisillä aseilla. Ehkä he päättävät nousta omille jaloilleen ja löytää oman paikkansa maailmassa. Ehkä joku päivä afrikkalaiset luksustuotteet ovat Pariisin rikkaiden suosiossa. Voi mennä syteen tai saveen, mutta sentäs he joutuvat ja/tai saavat hämmentää itse oman soppansa.

Jos olemme puoliakaan niin fiksuja ja moraalisia kuin väitämme olevamme, meidän on myönnettävä virheemme ja tunnustettava häviömme. Mitä nopeammin, sen parempi.

Julkaistu

Kolumni: Kannattaako silti yrittää?

Tällä kertaa kolumnin aiheena on maahanmuutto ja kehitysyhteistyö. Ajankohtaiseksi aiheen tekee osaltaan Riikka Purran nousu Perussuomalaisten johtoon, mutta ennen kaikkea Afghanistanin synkeä tilanne. Tuttuun tapaan voit lukea tai kuunnella, sisältö on täysin sama.

Toimittaja Seija Vaaherkumpu haastatteli taannoin television Ykkösaamussa perussuomalaisten Riikka Purraa. Kuumien aiheiden joukkoon mahtui luonnollisesti Afghanistan ja esiin tuli Purran kriittinen suhtautuminen mm. kehitysyhteistyön ja humanitaarisen maahanmuuton saavutuksiin. Purran esiteltyä huolensa toimien tehokkuudesta, kysyi toimittaja erinomaisen kysymyksen: kannattaako silti yrittää? Kysymykseen on melko helppo vastata poliittisen kohteliaasti tai vaistonvaraisesti, mutta minua tuo kysymys kiehtoi paljon tätä enemmän.

Suomalaiseen mielenmaisemaan kaiverrettu sisu tarjoaa asiaan yksiselitteisen vastauksen: vaikka läpi harmaan kiven, jokaista vastoinkäymistä päin, mahdottomia todennäköisyyksiä vastaan. Toisin sanoen, aina pitää yrittää. Tämä kansallisromanttinen ajatusmaailma toimii mielestäni parhaiten hymy huulilla, mutta vain varauksellisesti universaalina ohjenuorana. Toki hyvin usein yrittämällä vastoin todennäköisyyksiä vähintäänkin oppii jotain. Tuon tuosta näin toimien lopputulos on ainakin vähemmän huono. Joskus tämä vaihtoehto on kuitenkin tuhoon tuomittu.

Suomalaiset ovat lottokansaa. Kannattaako aina yrittää lotota, vaikka todennäköisesti et koko elämäsi aikana pääse lähellekään voittoja? Ei todellakaan kannata. Silti niin teemme, vaikka matematiikan oppimisen lisäksi olemme yhä paremmin nähneet Veikkauksen sädekehän ruostuvan silmissä. Liekö tässä yksi sisukkaan kansan perusasenteen tutuimpia haittavaikutuksia? Se sama sisu, joka onneksemme pakotti puolustamaan maatamme ylivoimaiselta viholliselta pakottaa myös monen pelaamaan itsensä velkavankeuteen. Sisulle on paikkansa, mutta ei kaikkialla.

 
Palataksemme alkuperäiseen kysymykseen, on helppoa todeta että joka ikisen ihmishengen pelastaminen tai jokaisen tytön saaminen kouluun on kiistaton voitto itsessään. Tähän humaaniin aksioomaan on kuitenkin myös liian helppo hukkua. Halusimme tai emme, maailmamme pyörii rahalla ja rajallisilla resursseilla. Näiden kahden yhtälö luo myös tilaisuuden vähemmän kiitettäville tavoitteille. Milloin meille kaupitellaan kärsimystä ns. sosiaalipornona, milloin hiljennetään asiallinen keskustelu huutamalla ”ajatelkaa lapsia” ja milloin vedätetään hyväntahtoisilta ihmisiltä avustusrahoja joista hädin tuskin murto-osa päätyy kohteeseen.

Minä haluan tehdä hyvää ja olen huomannut, että se on hyvin vaikeaa. Pääni toinen puoli sanoo että hyvää kannattaa aina yrittää tehdä. Toinen puoli päästä opponoi pitkän kaavan kautta. Myrsky sahanpurujen seassa ei ole kaunista katsottavaa, mutta todella groteskiksi se muuttuu vasta kun koitan ilmaista sitä. Emme hevin siedä kritiikkiä hyvän tekemisen yrittämistä kohtaan, vaikka kritiikin tarkoituksena olisi pyrkiä vieläkinx parempaan. Kun taloustieteen nobelisti Sir Angus Deaton taannoin kritisoi kehitysapua kovin sanoin, oli moni vihainen. Vihaa olisi kannattanut pidätellä, sillä sen taustalla oli äärimmäisen huolella tutkittu halu auttaa kehittyviä maita nousemaan köyhyydestä ja kurjuudesta. Emme halua ymmärtää, että on yksi asia kritisoida auttamista itsessään ja eri asia kritisoida sen tekemistä laput silmillä.

Kun poliitikko esittää vastaavia huolia, on tervettä suhtautua siihen skeptisemmin kuin ikänsä köyhyyttä ja eriarvoisuutta tutkineen asiantuntijan puheisiin. Silti puhe kannattaa kuulla loppuun asti. Heikommassa asemassa olevien ihmisten auttaminen on äärimmäisen otollista maaperää populismille suuntaan jos toiseenkin. Jos korvat kestävät kuulla ja vintti sauhuta, populismin alta voi löytää vaikeita ja siksi hyvin tärkeitä kysymyksiä. Jos rahaa on käytettävissä tietty määrä, on vain tervettä varmistaa sen tekevän mahdollisimman paljon hyvää.

Lopputulos ei tietenkään tosielämässä päädy absoluuttisuuksiin. On liian helppoa vaatia humanitaarisen maahanmuuton lopettamista seinään ja rahojen ohjaamista suoraan kriisialueille. On liian helppoa todeta saman euromäärän tarjoavan enemmän apua siellä kuin tuolla. Tosielämässä absoluuttisuudet onneksi harvoin toteutuvat ja arjen kanssa parhaiten yhteensopiva totuus löytynee puolitiestä. Tuo puolitie on vain tupannut hieman autioitumaan viime vuosina. Jos poliittinen päättäjä haluaa äänensä kuuluviin, kannattaa töräyttää pihalle mahdollisimman tymäkkä mielipide, realismista piittaamatta. Turha on odottaa vastaavaa määrää haastattelukutsuja pohdiskelemalla erilaisten kompromissien vaihtoehtoja.

 
Me haluamme auttaa, eikä auttamisen halua pidä kenenkään ikinä hävetä. Auttamishalumme ulottuminen kauas oman lähipiirin ulkopuolelle on sekin syvän kumarruksen arvoista. Viisainta on nähdä tämä auttamisen halu majakkana, suuntana siihen mihin haluamme pyrkiä. Näin se toimii huomattavasti paremmin kuin millintarkkoja askelmerkkejä tarjoava navigaattori. Voimme antaa itsellemme voimakkaan vapauden valita reittimme ja keinomme auttamiseen. Voimme oikeuttaa kritiikin yksittäisiä metodeja kohtaan, kunhan muistamme pitää katseen auttamisen majakassa.

Tai yksinkertaisesti näin: hyvän tekeminen on niin tärkeä asia, että se kannattaa tehdä todella hyvin.

 
P.S. Olen tietoinen että videolla oleva ruutukaappaus Deatonin artikkelista on vanha, mutta koin sen ruutukappauksena paljon toimivammaksi kuin akateemiset kirjoitukset.

Julkaistu

Enemmän tulosvastuuta, vähemmän fiilistä

Nostan nyt esille kaksi taannoista uutista, somalijärjestöjen avustuksiin ja ministeri Lindströmiin liittyvä tapaus, sekä kysely kehitysyhteistyöstä. Molemmissa tapauksissa puhutaan rahan antamisesta hyväntekeväisyyteen, vaan mielestäni kovin kritiikittömästi. Vaan kukapa sitä nyt kehtaisi hyvyyttä vastustaa? Kiintiökyynikkonne ilmoittautuu.

Tuloksia vai huumeaddiktioita?

Lähes kiistämätön yleisen mielipiteen ja poliitikkojen lausumien väite on, että kehitysyhteistyöllä nostetaan maita köyhyydestä ja etenkin viime aikoina korostetaan sen vähentävän turvapaikanhakijoiden määrää. Globaali kehitysavun rahoitus on ollut kasvussa, mutta sen paremmin kehitysmaiden väestönkasvua kuin rajua maahanmuuttoaaltoakaan ei ole lainkaan hidastettu – päinvastoin. Rohkenen kysyä, toimivatko kehitysyhteistyön tekijät maahanmuuton jarruna vaiko kaasupolkimena, kehuessaan laajoille kansanjoukoille mahdollisuuksia Euroopassa? En tietenkään kiistä etteikö monia maita olisi saatu köyhyydestä ulos, mutta näkemättä on tutkittu syy-seuraussuhde kehitysavun suhteen.

Esille sopii nostaa myös referoimani tutkimus, jossa yhä useampi epäili kehitysavun tehoa. Epäilemättä tietoisuus on lisääntynyt, esimerkiksi Eero Paloheimon tai Matti Kääriäisen kirjojen johdosta. Kyse ei ole mistään kehitysapuänkyröistä, vaan molemmat ovat antaneet lukuisia, konkreettisia ideoita Afrikan auttamiseen tehokkaammilla tavoilla. Silti heidät leimataan vihapuhujiksi. Totisesti kysynkin: onko kehitysavusta saatava mielihyvä tullut meille niin tärkeäksi kehon sisäiseksi huumeeksi, että se estää ajattelemasta edes kehitysavun kohteiden parasta? Ajatus vaikkapa joidenkin Afrikan maiden auttamisesta on jalo ja tuettava, mutta sitä ei saa tehdä laput silmillä. Mikä on avun tarkoitus? Onko se hyvän olon tunne meille, vai apu heille?

Järjestöille on käyttöä

En missään nimessä lähde kiistämään tarvetta monenlaisille kansalaisjärjestöille. Näin kohta 20 vuoden järjestökokemuksella ehdotan kuitenkin että pelkkä laitoksen kutsuminen järjestöksi ei takaa mitään, vaan joukossa on monenlaista toimijaa. Mennään vaikka suoraan asiaan ja kysytään, miten näin jättimäisiä tukia saaneet somalijärjestöt ovat voineet hoitaa asiansa näin katastrofaalisen huonosti? Somalit ovat tasan samoja ihmisiä siinä missä muutkin maahanmuuttajat, mutta jostain syystä heidän työllisyysaste ja muut integroitumisen luvut ovat surkeita. Näin hirveiden lukujen äärellä on jo tarpeen etsiä syitä. Ehkäpä avustustoiminta onkin kääntynyt itseään vastaan ja ne korkeaan arvoon nostetut avustusjärjestöt ovatkin osaltaan syyllisiä tilanteeseen? Ehkä näin, ehkä ei – mutta kun asiaa ei näy saavan tutkia, kaikkea voi spekuloida.

Luulisi olevan helppoa pistää avulle ehdot. Jos järjestö auttaa vaikkapa 100 kpl työikäistä ja -kykyistä työtöntä henkilöä, pitäisi vuoden päästä heistä puolen olla vakituisessa yksityisen sektorin työssä ja toisen puolen jatko-opinnoissa. Jos määrä alittuu tästä hurjasti, järjestö ei selvästikään ole tehtäviensä tasalla ja sitä on turha tukea. Järjestöt ovat yhteisöjä missä firmatkin – jotkut onnistuvat, jotkut kaatuvat.

Tase töihin

Sipilän yksi suosikkifraaseja on vaatia että pistetään tase töihin. Lähtökohtaisesti lausahdus on varsin pätevä, joskaan en ole vielä nähnyt Sipilän itse tuota noudattavan. Tässä kohtaa se kuitenkin pätee. Rahaa on kaikesta huolimatta rajallinen määrä, oli se sitten kehitysavun 900 miljoonaa tai somalijärjestöjen muutama miljoona. Veronmaksajien rahaa on käytettävä vastuullisesti ja tehokkaasti. Jos menee metsään, sitten vihelletään peli poikki. Jos menee hyvin, koitetaan laajentaa.

Hyvyys on kaunis ajatus, mutta ontot sanat eivät ole minkään asteen peruste vastuuttomaan rahankäyttöön. Kas, kun kriittisellä suhtautumisella sitä ihan aitoa, varmaa hyvääkin saa paljon, paljon enemmän.