Kehityshteistyövarojen valumisesta pois Afrikasta on nostettu melkoista haloota eri medioissa. Kieltämättä epäröin itsekin monien uusien ministerien kykyä ymmärtää näin monimuotoista asiaa. Tarinassa on kuitenkin useita puolia, joista muutaman käyn alla.
Onko Ukraina hyvä tuen kohde?
Hyökkäyssodan uhriksi joutuminen on toki ilmiselvä peruste, mutta entäpä pidemmälle? Mielestäni Ukraina näyttää esimerkkiä molemminpuolisuudesta. He ovat lähteneet mittaviin toimiin korruptiota ja huonoa hallintoa vastaan. Ukrainasta tulevien työhalut ja -taidot ovat mainioita. Muutto painottuu naisiin ja lapsiin. Ukraina kantaa raskaan vastuun ja ymmärtää tuen vastikkeellisuuden. Väärinkäytöksiä on tutkittu tarkkaan. Tämä kaikki lisää tuen mielekkyyttä.
Perusteltuja valintoja
On perusteltua tukea kehittyviä maita, se on lopulta meidänkin etu, mutta olkoon tämä hyvä hetki muistuttaa ettei meidän ole pakko olla idiootteja. Ministerit lupaavat uusia reunaehtoja ja kukaties niissä olisi järkeä? EU – Suomi mukaanlukien – tuki Nigeriä mielettömillä rahasummilla, vain nähdäkseen lopputuloksena julman sotilasvallankaappauksen ja venäjän leiriin ajautumisen. Selkeästikin olemme tehneet jotain pahasti väärin. Joskus käy niin että lisäraha vain heikentää tilannetta.
Mistä mittareita?
Moni asiantuntija on kritisoinut länsimaita siitä, että koitamme pakottaa kehitysyhteistyön kohdemaat länsimaiseen yhteiskuntamuottiin. Se on todellakin melko typerää. Meidän olisi valittava mittareita, jotka katsovat lopputulosta, eivät metodia. Sellaisia ovat vaikka lapsimäärän lasku, kouluun päässeiden lasten suurempi osuus, korruption väheneminen, verotuksen tehostuminen, ym. Annetaan afrikkalaisten ystäviemme itse löytää tie, mutta sanotaan suoraselkäisesti mihin pitäisi päästä jotta rahallista tukeamme saa. Heillä on luonnollisesti oikeus kieltäytyä, jolloin meidän on syytä poistua.
Väärinkäytösten osalta pitäisi olla selvä peli. Ensimmäisestä kerrasta varoitus ja perään tutkinta, toisesta kerrasta peli poikki.
Pois tuen varasta
Jokaisen kehitysyhteistyöprojektin pitäisi olla määräaikainen, tavoitteena maan nostaminen siihen tilaan että se pärjää omillaan. EU:lle suurin läksy tästä on nähdä kaupan vapauttaminen osana prosessia. Autetaan esimerkiksi maanviljely kasvuun, verotus toimivaksi ja sitten ruvetaan ostamaan tuotteita asialliseen hintaan. Jos vaikkapa viidessä vuodessa ei päästä selvästi tätä kohti, rahamme valuvat käytännössä hukkaan.
Maahanmuuton hillintä
Surullinen tosiasia on, että kehitysyhteistyön tarkoituksena myydään hädänalaisten auttamista lähtömaissa, mutta lopputulos on päinvastainen. Kun työntekijämme kovasti mainostavat Eurooppaan muuttamista, päädymme vain lisäämään tulijavirtaa. Kun tuemme sotalordeja ja sisällissodan aseistusta, tahti vain kovenee. Tähän ei ole mitään ässää hihassa itselläni, mutta näkökulmaa täytyy painottaa. Jos todellakin voimme tukien avulla auttaa ihmisiä pärjäämään kotimaissaan, se on hyvin käytettyä rahaa. Merkit viittaavat tällä hetkellä päinvastaiseen, joten meillä on peiliin katsomisen paikka.
Loppusanoina korostan, että kehitysyhteistyön kritiikki kohdistuu meihin, ei kohdemaiden ihmisiin. Me olemme mahdollistaneet tunaroinnin. Tehtävämme ei ole tuomita muiden maiden ihmisiä, vaan hoitaa omat hommamme. On paljolti meistä kiinni näemmekö heidät ystävinä ja yhteistyökumppaneina vai moraaliposeerauksen välttämättöminä kuluerinä. Jos teemme työmme oikein, leikkaamme myös rasismilta paljon tehoa pois.
Saa ja pitää.
Heidi Hautala aikanaan puolusteli gepardihattujen saamia rahoja sillä, että saadaan siten edes jotain kohteelle.
Minusta tuo oli todella tärkeää.
Kehitysapu pitäisi olla nimenomaan koulutusta ja paikan päällä tapahtuvaa infran rakentamista ja kehittämistä eikä missään mielessä rahaa tilille – jonkun satunnaisen gepardin omistamalle.
Rahallinen apu johtaa helpoiten korruptioon.
Afrikkaan joku joka vie kullan ja orjuuttaa se on se huonoin joka valtaa.
Hyvin hoidettuna Afrikka olisi vauras maa, mutta ei nykymenolla.
Ukraina näyttää sitovan koko euroopan, mutta ei valmista tule
ja jos USA vetäytyy,niin huonosti käy siinäkin saattaa käydä kuten talibanien maassa?
Kiintoisa aihe ja hyvä avaus.
Kuuntelin itsekin huhtikuussa Laura Frimanin haastatteleman World Visionin maajohtaja Annette Gothonin mietteitä leikkauspolitiikkaan liittyen, joissa paljon samaa mitä bloginavauksessa. Siis että tuo valmiiksi muualla, kuten Suomessa suunnitellun kehitysavun konsepti itsessään olisi vanhahtava malli, kun taas ilmeisesti optimistisempia näkymiä tuottava avun tarjoaminen ns. ”isoveli-mallilla”, jossa apua toteutetaan toisten lähtökohdista heidän itsensä ideoimana enemmänkin — vaikkapa vesi-osaamista toisille vieden, jolloin he itse oppivat paikan päällä rakentamaan ja soveltamaan ratkaisuja omiin ehtoihinsa istuvasti.
Tai naiset, joille saattaa riittää ihan vaan voimaannuttaminen ja nimellinen tuki, joka sallii heidän tulla osallisiksi jonkin projektin edistämistä, kun he normaalisti ovat näkymättömien ja äänettömien sivullisten kantojuhtien roolissa, joka on heidän ainoa naisena olemisen muoto, jolloin apu voi olla sitä, että heidät suostuttelee ja kannustaa oikeasti tekemään jotakin, joka heitä itseään palvelee paikan päällä. Heillähän on tällöin valtavasti motivaatiotakin, kun pääsevät orjallisista veden kantajan rooleistaan suunnittelemaan itse itselleen jotakin parempaa systeemiä, jossa he itse myös ovat parhaita paikallisia asiantuntijoita, koska hoitavat kaikki vedenkäyttöön liittyvät kotiaskareet jne.
Esimerkiksi.
Ohjelmassa kuvattiin osuvasti todellisuudesta vieraaksi tällaista perussuomalaista ajatusta Suomesta jonakin unelmakohteena, etenkin kun suurin osa haluaisi jäädä perheensä luo tuttuihin ympäristöihin, eivätkä todellakaan koe Suomea ykkösvaihtoehtona edes vaikka pakosta joidenkin konfliktien vuoksi joutuisivat pakenemaan.
Lisäksi verrattiin nykyistä leikkauspolitiikkaa Sipilän hallituksen vuoden 2015 leikkauksiin, jolloin kehitys-yhteistyöstä leikattiin 43% seurauksin, että jo tehtyjä sopimuksia ja sitoumuksia toisten maiden kanssa jouduttiin purkamaan, vaikka kyseessä oli naisten silpomisen vastaista työtä ja lasten koulutukseen liittyviä projekteja mm.
Ns ”isoveli-mallisessa” avussa ja tukemisessa on juurikin se idea, että sellaisessa pidetään ensin kädestä kiinni, jonka jälkeen toiset saavat jatkaa omatoimisesti — ja toki tällaisessa yhteistyö-muotoisessa auttamisessa voi vaatia tuloksia, tai ennemminkin tehdä kontrollikäyntejä ystävien luokse, jolloin voivat itse ylpeinä esitellä saavutuksiaan mitä ovat sitten itse jatkaneet, osin huikeastikin, kuten vesiputki projektissa ilmeisesti oli käynyt onnekkaasti.
En tiedä, olisiko näissä ”Habitat for humanity”-tyyppisissä projekteissa vähän samaa ideaa yrittää paikallisyhteisöjä sekä infraa rakentamalla panostaa kehitysapuun rahan syytämisen asemesta?
Tuossapa vielä linkki, jos jotakuta kiinnostaa kuunnella pätkä:
–> https://radiohelsinki.page.link/oEL5
(14.4.2023, Saako kehystä leikata? Haastattelussa World Visionin maajohtaja Annette Gothoni.)
Pienenä lisäyksenä vielä, että sekin pointti taisi välähtää, että juuri kehitysyhteistyön leikkaukset tai avun ja tuen vähyys aiheuttaisivat sekasortoa sekä lisäisivät maasta pois muutoa, mitä periaatetta ehkä voinee heijastella myös osin kotimaan sisäiseen vakauteen, enpäs tiedä.
Kehitysyhteistyö ja sen kulut ovat kuin tieteelinen perustutkimus tavoitteena yhteiskuntaa hyödyntävä innovaatio. Ei suoraan sijoitus vs. tuotto. Koulutus, vesi, terveydenhuolto esim..
Kuuntelin tuon Maailmanpolitiikan arkipäivää, ja sympaattisia pieniä initiatiiveja mitä nuoret keksineet siinä 🙂 ja tuli myös laajemmin vielä tuota turvallisuus-poliittista kulmaa sekä globaalien valtasuhteiden asemoitumista.
Kysymys: jos Riikka Purra ekofasisteineen todella on niin hurjankova polunraivaaja ja suunnannäyttäjä, niin miksei hän ole esittänyt kehitysapuun/ kehitysyhteistyöhön liittyen yhtäkään kirkasta, terävää, älykästä ja valovoimaista ajatusta siitä, millaista teollistumista tai kestävää kehitystä Suomi voisi vaikkapa tukea, jotta kehittyvissä maissa ei törmättäisi niihin ongelmiin, joita me jälkiteollistuneissa maissa joudumme nyt vatvomaan??
Eikö olisi myös Suomen etu tukea ja olla mukana kannustamassa kehitysmaita johonkin aidosti parempaan sen sijaan, että vetäydymme oman fasismimme taantumaan katsomaan sivusta, kun jonkun Kiinan ja Venäjän kaltaisten valtioiden viemänä maailmassa toistuvat ja monistuvat jo olemassaolevat massiiviset ongelmat?
Yllä oleva siis viittauksena tähän:
”PELASTUSVENETEORIA sivuuttaa täysin resurssien jakoon liittyvät valtarakenteet. Tässä teoriassa rikkaiden yhteiskuntien on oikeus olla rikkaita, koska ne nyt vain ovat rikkaita.
Yhdysvaltalaisen Southern Poverty Law Center -ihmisoikeusjärjestön mukaan Garrett Hardin oli valkoisen nationalismin kannattaja ja fasisti. Hardin pyrki vakuuttamaan kaikki siitä, että ympäristökatastrofi voidaan välttää vain sulkemalla rajat.
Akateemisten julkaisujen lisäksi hän kirjoitti muun muassa äärioikeistolaiseen Chronicles-lehteen, joka oli kiistanalainen jopa konservatiivien keskuudessa rasisminsa ja antisemitisminsä vuoksi.
Pentti Linkola puolestaan kirjoittaa teoksessaan Voisiko elämä voittaa (2004), ettei demokratia ole kyennyt käsittelemään ekokatastrofia. Hänen mukaansa mikä tahansa diktatuuri olisi siksi parempi.
Oslon yliopiston tutkija Graham Macklin nostaa Linkolan yhdeksi esimerkiksi ajattelijoista, joiden ekofasistiset näkemykset vaikuttavat edelleen. Linkolan Voisiko elämä voittaa -teoksen käänsi englanniksi äärioikeistolainen kustantamo Arktos.
HARDIN ja Linkola ovat molemmat valtavirtaistaneet ajatusta, että ilmastonmuutos johtuisi kehittyvien maiden väestönkasvusta. Väite ei yksinkertaisesti ole totta.
Ilmastonmuutoksen merkittävin syy on fossiilisten polttoaineiden käyttö.
Fossiilisia polttoaineita alettiin hyödyntää Euroopassa teollisen vallankumouksen yhteydessä eli 1700-luvun puolivälissä. Väestön voimakas kasvu sen sijaan alkoi toden teolla vasta toisen maailmansodan aikoihin etenkin lääketieteen ja ruoantuotannon kehityksen vuoksi.”
(https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000009774919.html)
Eikö umpirasistisen Afrikkalaisten pakkosteriloinneista fantasioinnin sekä EU:sta eroilun ja itseensä käpristyvän fasismin sijaan olisi realistisempaa ja fiksumpaa koettaa nähdä vaikkapa EU:ssa sitä hyvää voimaa, jota vaikkapa Saksankin kokoisessa vaikutusvallassa on vihreytenä ollut — ja pyrkiä rakentamaan sellaisen kestävämmän näköalan pohjalta jotakin kehitysyhteistyötä??