Purin yöllä kieleeni. Ilmeisesti narskutan nukkuessa hampaitani. Öinen hampaiden kiristely kertoo stressistä. Herätessäni hikoilin voimakkaasti vaikka sisällä oli suhteellisen viileää. Tunsin kuolevani, mittasin verenpaineen – oli ”pilvissä”. Tiesin, paniikkihäiriöt vuosien jälkeen olivat palanneet.
Olen käynyt viime kuukaudet ”kierroksilla”, itse asiassa jo pidemmän aikaa. Olen tunnollinen, jotkut sanovat, liian tunnollinen. Minkä tehtävän otankaan, mihin tehtävään ryhdyn, pyrin tekemään kaiken ns. täysillä, ”puolia valoja” en tunne.
Ikä asettaa rajoitteita, fyysisiä sekä henkisiä. Terveys ei ole kuin nuorella iällä oli, iän myötä uuden oppiminen vaatii kovia ponnistuksia. Kunnallispolitiikka, uusi kokemus, uusi maailma – uutena valtuutettuna, uudessa valtuustoryhmässä, jossa yhdelläkään ei kokemusta kunnallispoliittisesta työstä.
Puolessatoista vuodessa kymmenkunta täynnä olevaa mappia hyllyssäni, kertoo ”savotasta” mikä on täytynyt opetella ”kantapään” kautta. Lukuja lukujen perään, tekstejä tekstien perään, yrittäen omaksua, ymmärtää ja sisäistää lukemansa. Erottaa oleellinen, epäolennaisesta, välillä tuntien pään halkeavan kiukkua puhkuen, epätoivo valtaamassa mielen. Satojen tuntien puheluita, kirjoittamisia, asioiden setvimisiä, antoisaakin, tätä olen tehnyt kiihkolla, tätä olen halunnut.
Taakkaani kunnallispolitiikassa ovat helpottaneet oma ryhmäni, sekä muutamat eri puolueiden valtuustotoverit, luottohenkilöt joihin olen hädän hetkellä turvautunut, kun seinä on näyttänyt tulevan vastaan.
Sisälläni on tunne epäonnistumisesta joka kalvaa mieltäni, joka ahdistaa kovasti. Ei lohduta tieto, ettei yksi, kaksi tai kolme voi ihmeitä tehdä, ei lohduta tieto tehneesi parhaasi. Loppuvuonna koin pettyneeni itseeni, en jaksanut olla terävimmilläni juuri silloin kuin olisi kaikkein eniten tarvittu. Väsymys ja uupumus iskivät, sai mielen surulliseksi, masentuneeksi.
Ironista tässä kaikessa on, että olen mukana myös kolmannen sektorin työssä mielenterveysyhdistyksen parissa, joka vähäisin resurssein, byrokratian takia on imenyt voimat, saanut raavaan miehen lähes itkun partaalle. Mielenterveystyössä mieli järkkyy, naurattaisi jos ei olisi vakavasta asiasta kyse.
Kun tähän lisään oman puolueeni (SKP) surullisen tilan, pettymyksen toisensa perään jota olen joutunut kokemaan, niin hartioiden leveys kantaa taakkaa alkaa loppua.
Ystävät rakkaat, jotka olette minut tehtäviin valinneet, ette ole minun taakkani, haluan olla teidän tuki ja turvanne, olkapäänne kun yhteiskunta potkii. Vuodatukseni on itselleni ja niille joilla myös tahtoo voimat loppua, usko loppua omaan tekemiseen.
Niin imelältä kuin tuntuukin, en ilman rakastani, elämäni suurinta rakkautta Mirjamia olisi jaksanut, aikaa sitten olisin uupunut kuormani alle, kuorman jonka itse olen valinnut.
Nyt kerään voimia, parannan fyysisiä ja henkisiä vaivojani viettämällä aikaani yhteisten kissojemme kera ja tehdä mukavia asioita oman rakkaani kanssa, nukahtaa toisen turvalliseen kainaloon. Eiköhän se tästä uusi vuosi aukene uusin voimin, uusin opein, opein johon kuuluu myös sanat, EI, NYT EI JAKSA.
