Teknologiateollisuus ry tyhmistää jäseniään ja heidän asiakkaitaan arvosta, digitalisaatiosta ja varallisuudesta

Asiantuntijana Teknologiateollisuus ry:n kasvun ja osaamisen johtaja Laura Juvonen. Kuva Jarkko Mikkonen.

Onnistunut digitalisaatio jonkin tuotteen valmistamisessa EI LISÄÄ VAAN VÄ- HENTÄÄ TUOTTEEN ARVOA JA SITEN HINTAA – ja myös kaikkien jo valmiiden samojen ja korvaavien tuotteiden – edetessään…

Teknologioilla sellaisenaan ei ole itseisarvoa, mutta PALAUTUMATTOMALLA TIETEELLÄ ON: se on myös ainoa yhteiskunnan alue, joka aidosti kumuloituu. Innovaatiot eivät perustu PELKÄSTÄÄN tieteelle – mutta yhä enenevässä määrin kuitenkin.

 

Teknologiateollisuus ry tyhmistää jäseniään ja heidän asiakkaitaan …

https://newspool.fi/asiantuntijat/digitalisaatiolla-kestavaa-arvonluontia/
Asiantuntijat: Laura Juvonen:

Digitalisaatiolla kestävää arvonluontia

MAAILMA ei enää koskaan tule muuttumaan yhtä hitaasti kuin se tänä päivänä muuttuu. Teknologioiden nopea kehitys, globaalien voimasuhteiden uudenlainen rakentuminen ja maapallon kantokyvyn vastaan tulevat rajat muuttavat väistä- mättä koko yhteiskuntaamme. Muutoksen keskellä on tärkeää kysyä millaista maailmaa olemme rakentamassa.  [Toki…, T.]

TULEVAISUUDESSA innovaatioita tarvitaan tuomaan ratkaisuja ihmiskunnan suuriin haasteisiin, kuten ilmastonmuutoksen torjuntaan, kaupungistumiseen, puh- taan veden ja ilman saatavuuteen sekä materiaalien mahdollisimman tehokkaa- seen kiertoon. Uusilla teknologioilla ei ole itseisarvoa, vaan meidän tulisi panostaa erityisesti teknologioiden soveltamiseen ja sellaisten kysymysten ratkaisemiseen, joilla on eniten merkitystä yhteiskunnan kannalta.

KESTÄVÄ arvonluonti on tulevaisuudessa myös menestyksekkään liiketoimin- nan edellytys. Esimerkiksi maailman suurimman varainhoitajan BlackRockin perustaja Larry Fink on avoimessa kirjeessään sanonut, että pelkkä talouskasvu ei enää riitä, vaan yrityksillä tulee olla pitkän ajan strategia kestävään yhteiskun- nalliseen arvonluontiin. Tarvitsemme myös uusia, monipuolisempia tapoja arvioida ja mitata arvonluontia, eli tutkia millaiset kehitettävän ratkaisun kokonaisvaikutukset ovat ihmisille, ympäristölle ja yhteiskunnalle.

[Tässä arvolla tarkoitetaan rikkautta, pääomaa, lisäarvoa, joka on eri asia kuin tuotteen arvo. Tätä ei voida kuitenkaan tarkastella oikein tarkastelematta tuotteen arvon käsittettä oikein. Käsitteiden sekoittaminen on kusetusta. RK.]

MITÄ DIGITALISAATION mahdollistama kestävä arvonluonti tarkoittaa käytän- nössä? Hyvä esimerkki on kiertotalous. Suomi loi kiertotalouden tiekartan ensim- mäisenä maana maailmassa.Viime vuonna yli 50 valmistavan teollisuuden yritystä kehitti Sitran ja Teknologiateollisuuden yhteisessä kiertotalousohjelmassa digi- talisaatioon ja asiakasarvoon perustuvia uusia liiketoimintamalleja. Jos yritys myy esimerkiksi valoa palveluna – sen sijaan, että se pyrkisi myymään mahdollisimman monta valaisinta – syntyy yritykselle selvät kannusteet valmistaa mahdollisimman kestäviä, vähän energiaa kuluttavia ja helposti huollettavia laitteita. Jotta voimme taas alkaa myydä asiakasarvoon perustuvia palveluita, tarvitsemme tämän mahdollistavia digitaalisia ratkaisuja.

[lienee käyttöarvo, taas käsitteitä sotketaan: se on taloudellisen arvon edellytys, mutta ei se itse. T.]

MERKITTÄVÄSTI arvoa luovat ratkaisut eivät synny yksin, ja parhaat oivalluk- set kannattaa jakaa.Kiertotalousohjelmassa syntyneet opit ovat kaikkien hyödyn-nettävissä avoimessa työkirjassa. Toinen esimerkki on syksyllä toimintansa käyn- nistänyt tekoälykiihdyttämö, jonka opit kootaan avoimeen tekoälyn soveltamisen käsikirjaan.

KUINKA sinä luot digitalisaatiolla arvoa –ihmisille, ympäristölle ja yhteiskunnalle? ”

MInä ainakin VÄHENNÄN SITÄ (ja siis hintoja ja lisään hyvinvointia) tekemällä paikkansa pitävää tiedettä, torjumalla vääriä teorioita ja näennäisiä ”faktoja”!

https://hameemmias.vuodatus.net/lue/2016/07/helsingin-yliopisto-poisti-nakosalta-vuonna-2003-lakkauttamansa-agora-keskustelupalstan

” Risto Koivula, DI
Tampere

Marxilainen taloustiede ei ole teknologianvastaista (1998)

Yliopisto-lehden numerossa 6/98 professori Vesa Kanniainen kommentoi marxi- laiseksi katsomansa Ari Ojapellon teknologiakriittisiä näkemyksiä tavalla, joka an- taa aiheen eräisiin kommentteihin. Allekirjoittaneella ei näissä talousasioissa ole Kanniaisen keskustelijoilta edellyttämää taloustieteellistä tutkijakoulutusta, ainoastaan pitkä sivuaine rakentamistaloudesta.

Kanniainen toteaa:

– Länsimainen elintaso on tänään kokonaan toinen kuin mitä se oli esimerkiksi vielä viime vuosisadalla.Jos tulisi nimetä yksi tekijä,mikä tähän kaikkein merkittä- vimmin on kontribuoinut, se olisi ilman epäilyksiä teknologinen kehitys… Eräät ajattelijat ovat nostaneet varoittavan sormensa. Heille koulutus, tutkimus, tieto- koneet ja tietoyhteiskunta ovat kirosanoja. Niiden seurauksena läntiset kansanta- loudet ovat kulkemassa kohti tuhoaan… Tietokoneet, automaatio, robotit ja telekommunikaatio korvaavat ihmistyön… Tämä tulevaisuuden tulkinta sisältää ajatukset voittojen kasautumisesta ja väestön kurjistumisesta. Siksi sitä ei liene väärin luonnehtia uusmarxilaiseksi.

Kritisoiduista Ojapellon näkemyksistä siteerattakoon seuraavia:

– Vaikka koulutuksen ja teknologian avulla aikaansaadulla tuottavuuden nousulla saataisiin markkinaosuustaistossa tilapäistä kilpailukykyä, niin ennen pitkää se hä- vittää sekä kotimarkkinoiden että vientimarkkinoiden ostovoiman…Jos automaa- tiolla aikaansaatu tuotto menee yhä harvempiin taskuihin ja markkinoilta katoaa ostovoima, niin pääoman omistuksessa olevilta arvopapereilta kuin kiinteistöistä katoaa myös arvo.”

Kanniainen kiteyttää:

– Innovaatioiden talousteorian valossa innovaatiot luovat arvonlisää, Ojapellon mukaan ne sitä syövät.

Saanen tulkita, että esimerkiksi kotitietokoneiden ja matkapuhelinten, joiden eteen on aivan viime aikoina tehty paljon innovaatioita ja joihin on lisätty uusia käyttöominaisuuksia, hintojen olisi Kanniaisen innovaatiotalousteorian mukaan pitänyt nousta, ja Ojapellon kysyntäpohjaisen teorian mukaan pysyä suurin piirtein ennallaan, kuten reaalitulotkin.

Perusongelma näyttäisi olevan kuitenkin kysymys yhteiskunnallisen edistyksen olemuksesta, Kanniaisen mukaan sitä ovat tietokoneet, robotit ja telekommuni- kaatio, jotka ”luovat arvoa” ja joita mukamas vastustavat ”marxilaiset” koneiden- särkijät. Ojapellon mukaan nämä vehkeet ovat itsessään taantumusta, joka tekee suuresta määrästä ihmisiä ”turhaa” väkeä.

Mikä sitten on mainitun marxilaisen poliittisen taloustieteen todellinen näkemys yhteiskunnallisesta edistyksestä? Perusoppikirjoissa siteerataan yleensä Leninin kirjoitusta ”Sosialidemokraattien agraariohjelma Venäjän vuosien 1905 – 1907 vallankumouksessa”, jossa Lenin määrittelee ”tuotantovoimien” kehitysasteen yhteiskunnan edistyksellisyyden kriteeriksi. Tuotantovoimia ovat ammattitaitoi- nen työvoima, tuotantovälineet (teknologia siis) ja näiden molempien keskeisenä komponenttina paikkansapitävä objektiivinen tieteellinen tieto.

” Sellainen hyvinvoinnin tilapäinen tai paikallinen nousu, joka on saavutettu kepu- likonstein esimerkiksi luonnonvaroja ryöstöviljelemällä, tilapäisillä suhdanteilla surffailemalla ym.,tai joka on tapahtunut eriarvoistuvan kehityksen yhdessä koh- tiossa, johtamatta tieteellisen tiedon ja teknologian tason todelliseen nousuun aiheuttaen tulevai- suudessa enemmänkin uhkia kuin mahdollisuuksia hyvinvoinnille, ei ole yhteiskunnallista edistystä.

Yllättävää kyllä sekä Kanniaisen että Ojapellon näkemysten mukaan, hieman eri syistä tosin, esimerkiksi Lenin näyttäisikin olleen pesunkestävä porvari, merkityksessä ”ei-marxilainen”!

(Muistaakseni samassa kirjoituksessa Lenin todellakin kaiken varalta hahmotteli marxismin pohjalta myös tsarisminvastaisen kapitalismin mahdollista ”mallia”, väliaikaista, kuten kaikki yhteiskunnalliset mallit, jonka erikoisuutena oli, että maa ja luonnonvarat olisivat olleet yhteiskunnan omaisuutta, jota valtio olisi tarjouskil- pailun pohjalta vuokrannut muun muassa palkattua työvoimaa käyttäville viljelyurakoitsijoille… <:-C )

Toiseksi on kysymys taloudellisen arvon olemuksesta.

Mahtaisiko meillä esimerkiksi olla jokin sellainen ”arvontunnistusgeeni”, joka ker- toisi vaikkapa, että puhtaan hengitysilman taloudellinen arvo sen kiistämättö- mästä käyttöarvosta huolimatta ainakin vielä on nolla (ellemme ole avaruusaluk- sella tai sukelluksissa), ja timantinpalasen, jota ”tyhmempi” ei ilman apuvälineitä edes erota lasinpalasta, arvo voi olla miljoonia markkoja (anteeksi: euroja)?

Ainakaan minulla sellaista geeniä ei ole; minua ei yhtään hirvitä ostaa alihintaan, jos joku vain myy, ja joskus tulee hölmöyttään maksettua myös selvää ylihintaa…

Marxilaisen talousteorian perusväittämä on, että kaikki taloudellinen arvo on työstä peräisin, ja markkinoilla vertautuvien tuotteiden ainoa yhteinen ominaisuus (arvon ”lisäksi”!) on, että ne ovat laajasti ymmärrettynä työn tuotteita. Tuotteen taloudellisen arvon käsitteellä tarkoitetaan tässä sellaista ideaalista hintaa, jota tuotteen hinta pyrkii lähestymään markkinoilla ”vapaan kilpailun” olosuhteissa.

Perushypoteesin mukaan tuotteiden hintojen suhde pyrkii ”ideaalisilla” markki- noilla kohti näiden tuotteiden aikaansaamiseksi kaikenkaikkiaan keskimäärin, ja ”keskimääräisissä olosuhteissa”, välttämättömien työmäärien suhdetta. Työ voi- daan liittää tuotteeseen joko elävän tai ”varastoidun” työn kuten tuotantovälinei- den, koulutuksen jne. muodossa. Arvoa kohti ”pyrkii” vaihtoarvo, jolla loppukäyttäjä saa tuotteen.

Innovaatio otetaan pääsääntöisesti käyttöön, jos näin syrjäytettävä elävän ja varastoidun työn määrä on käyttöön otettavaa suurempi.

Tuotteen käyttöarvo on sen taloudellisen arvon edellytys, kun ensimmäinen me- nee, menee myös toinen, mutta se ei määrällisesti determinoi jälkimmäistä, sillä markkinoilla käyttöarvoja mitataan taloudellisilla arvoilla, työllä, ainakin Marxin teorian mukaan.

Valmiiden tuotteiden arvo ei muodostu toteutuneiden, vaan vaihtohetken odotusarvon mukaisten työtuntien mukaan vastaavantasoiselle tuotteelle.

Innovaatiot,jotka vähentävät tuotteen valmistamiseksi keskimäärin välttämätön- tä kokonaistyötuntimäärää, alentavat kaikkien valmiiden vastaavien tuotteiden arvoa, ja itse uudenkin tuotteen arvoa, joskin tätä toisaalta lisää hintaan siirtyvä tuotekehitystyö.

Juuri näin pitääkin tapahtua,eikä muutoin innovaatioihin satsaamisessa esimerkik- si yhteiskunnan taholta mitään itua olisikaan,sillä nimenomaan jonkin hyödyk- keen arvon ja sitä tietä hinnan lasku (ilman laadun laskua) on hyvinvointia lisäävä tekijä, eikä suinkaan näiden nousu, jonka käsityksen saa Kanniaisen innovaatiositaatista.

Jos vastaavasti jokin ”disinnovaatio”, vaikkapa päätön direktiivi esimerkiksi tup- laisi rakennuskustannukset,niin samalla hurjasti ja ansiottomasti nousisivat myös vanhojen rakennusten näin määritellyt arvot ja hinnat,ja hyvinvointi sen kun heik- kenisi, niin mieleistä kuin tämä tilanne joillekin tietysti olisikin. (Jokin disinnovaatio saattaa tietysti siirtää pienet kustannukset tältä päivältä suuriksi kustannuksiksi tulevaisuudessa. Sellainen voidaan estää ainoastaan ja vain objektiivisen tieteel- lisen tiedon avulla, jolla voidaan ennustaa toimenpiteiden tulevia vaikutuksia.)

Malli ei ole kovin arka markkinoiden ”ideaalisuudelle”, hintojen kehityksen suunta on sama myös monopolistisen kilpailun olosuhteissa, mutta mekanismit ja vuoro- vaikutukset muiden (korvaavien) tuotteiden, rahanarvon jne. kanssa ovat moni-mutkaisempia. Ongelmallisempi kohta ovat ”keskimääräiset olosuhteet”. Usein, esimerkiksi maanviljelyksessä, ne tarkoittavat huonoimpia olosuhteita, joissa markkinoille suuntautuva tuotanto vielä on kannattavaa. Hyvissä luonnonoloissa toimivat saavat lisävoittoa ns. maankoron muodossa, jonka odotusarvosta hyödyntämättömien luonnonvarojen ”arvo” muodostuu.

Kapitalismille, toisin kuin esimerkiksi feodalismille, on ominaista, että myös työ muuttuu ”markkinoita varten tuotetuksi” hyödykkeeksi, jonka hinta määräytyy tulevan yhteiskunnan vaatimusten mukaisen työkyvyn tuottamisen ja uusintami- sen vaatimien tuotteiden ja palvelusten sisältämän työn näkökulmasta.

Työnantaja siis ostaa työn sen ainakin suurin piirtein ”oikeasta” arvosta, ja myy työn tuloksen, jonka arvonlisä pääsääntöisesti on paljonkin suurempi kuin sen osalle tulleiden työtuntien ”tuotantokustannukset”. Erotus on se paljon puhuttu lisäarvo, taloudellisin termein jalostusarvo miinus työvoimakustannukset, josta muodostuvat pääomatulot.

Tämä on juuri sellainen ideaalimalli, jollaisia professori Kanniainenkin on kertonut mm. tässä Yliopisto-lehdessä kaikkien taloustieteellisten mallien olevan. Se on joillekin tuotteille suorastaan triviaali, joillekin sen ei ole ehkä tarkoituskaan pitää paikkaansa, varsinkin jos niputetaan tuote-, pääoma- ja valuuttamarkkinat, joista arvoteoria sellaisenaan koskee vain ensin mainittuja, muiden ollessa arvon uudelleenjakoa.

Mitä tulee Suomen taloustilanteeseen vuosikymmenen taitteessa,jolloin työ vähe- ni, kun idänkauppa ja varsinkin sieltä saatavat maksut jo olivat lähteneet romahta- maan, pörssikurssit ja kiinteistöjen hinnat yhä sen kun nousivat, ja pankit myivät valtion ”takauksella” valuuttalainaa tahoille, jotka sitä vapailta markkinoilta eivät olisi missään tapauksessa saaneet, niin jokainen marxilaista talousteoriaa tunteva, oli hän sitten porvari tai kommunisti, tiesi tarkkailla tilannetta tietyltä kannalta, ja molempien ideologioiden tunnustajia oli myös varoittamassa mitä ilmeisimmästä kuplasta.

Ojapellon maalaamat kauhukuvat koskevat tilannetta,jossa suuri osa kansalaisista ei saa työvoiman uusintamiseksi välttämätöntä osuutta, työnsä taloudellista ar- voa vastaavaa hintaa, työn luomasta arvosta työpalkkana, tulonsiirtoina, yhteis- kunnallisina palveluksina jne.Toisen maailmansodan ja 90-luvun alun välisenä aika- na sellainen tilanne ei liene ollut aivan tavallinen sen paremmin Länsi-Euroopassa, Yhdysvalloissa kuin esimerkiksi entisessä Neuvostoliitossakaan, kaikissa näissä tiedon,työvoiman ja teknologian taso kohosi,vieläpä nopeasti, mainittuna aikana. (Eroja vallitsi palkan ja palvelusten suhteissa.)

Kanniainen lienee Euroopan ainoa taloustieteen professori, jolla ei ole harmainta haisuakaan marxilaisen talousteorian todellisesta sisällöstä. Tämä puute on kyllä professorismiehelle melko helposti korjattavissa. Ehkä Kanniainen tarkoittaa ´ar- volla´ jotakin muuta kuin hinnanmuodos- tuksen, kansantulotilastojen jne. pohjalla olevaa arvoa, mutta mitä, siihen pystyy vastaamaan yksin talousprofessori itse.

Sitäkin paremmin professori on EMU-asiantuntijana aivan varmasti perehtynyt siihen, millaiseen arvo- ja talousteoriaan nojautuen tämä rakenteilla oleva EU:n Keskuspankki aikoo ruveta päättämään kannaltamme tärkeimmistä asioista, pa- himmassa tapauksessa vailla sen paremmin poliittista, markkina- kuin tieteellis- täkään kontrollia. Mitä korkeammalta tasolta nuotit on annettu, ja mitä vähem- män ne ovat ”vain” omia näke myksiä tai tuloksia, sen parempi, tällä kertaa. Ei ole kysymys nyt siitä, ovatko ne teoriat oikeita vai vääriä, me tavalliset kansalaiset haluamme ensisijaisesti tässä vaiheessa kuulla vaikkapa Teiltä, herra professori, nimenomaan, mitä ne teoriat ovat.

Älkää viitatko paksuihin käsittämättömiin vieraskielisiin teoksiin, sellaista tekevät vain ns. laiskat professorit, vaan tiivistäkää, popularisoikaa, kiteyttäkää!

Professori Kanniainen, näyttäkää asiantuntijuutenne!

[HM: Kanniainen ei selviytynyt tästä ”tehtävästä” kunnialla… Kantansa hän kyllä toi julki.

Professori Kanniainen on asettunut sittemmin euron vastustajaksi ja Suomen euroeron kannattajaksi.

Mitä perustavinta laatua olevia taloustieteen perusteita koskevia väärinkäsityksiään ei ole korjannut.] ”.

***

PS: KOLMISONTA ON OLLUT OLEMASSA AINAKIN NIIN KAUAN KUIN KAPITA-LISMIKIN AINAKIN 1500-LUVUN FIRENZESTÄ ALKAEN – JA USEIN ENNENKIN SE ON OLLUT YHTEYDESSÄ JUURI HAISTAPASKANTIETEESEEN:

Siellä oli muitakin ”kumman” nykyaikaisia piirteitä kuten ”finassivalta” (de Medi- cit, jotka johtivat myös ”Kansanpuoluetta”) ja nykyaikainen progressiivinen vero- tus. Myöhemmin se progressio oli usein toisin päin, mm. Englannissa ja autono- mian ajan Suomessa. Kolmikanta myös yhdistyi sanoisinko ”outoon” ”tieteeseen” – jolla oli myös vastaansanomattomalle todelliselle tieteelliselle näytölle nojaava vastavoima: Galileo Galilei:

https://www.tiede.fi/comment/197843#comment-197843

” Impetusteoria oli antiikin suurten fyysikoiden Aristarkhoksen ja Arkhimedeen erehdys, johon sitten renessanssin Italian kolmisontapomot (Kruunu, Kirkko, Ammattikuntamestarit) tarttuivat kuin siat limppuun ja jälkimmäiset erityisesti ”laskeskelivat” ja ”sopivat” kuinka paljon ketkäkin ”siirtävät impetusta yhteiskun- nassa mihinkäkin, eli kuin ”kakku pitäisi jakaa”… (Tätä se Tampereen rohvessyöri mm. olikin tutkinut.)

Jostakin tuollaisesta on kysymys myös ”totalitarismi”- / ”vaskistille-perää-jutsku”- Hannah Arendtin ”Yleisessä (=seko)työteoriassa”…

Meikäläisen tiedot ideologisiat taisteluasemista Galilein ajan Italiassa perustuvat mainitsemani tamperelaisprofessorin tutkimuksiin, eikä niihin mitenkään ”abso- luuttisena totuutena” luottaa.Kysymys ei ollut ainakaan pelkästään siitä,että vas- takkain olisivat olleet aristoteelinen maailmankuva ja Galilein tiede, vaan kuvio on monimutkaisiempi. Niklas Kuurilainen oli julkaissut aurinkokeskisen maailmanku- vansa, ja kirkko oli julistanut sen kerettiläiseksi, erityisesti siksi, että sen mukaa Maapallo pyörii, jota kantaa kirkko aivan erityisesti kammosi, koska se oli kirkon ”vaarallisimpina” pitämien pakanaoiden kanta.

Mutta Kopernikuksen maailmankuva ja tarkka astronomia eivät kumonneet impe-tusteoriaa, SILLÄ MYÖS SEN FORMULOIJA ARISTARKHOS SAMOSLAINEN OLI HÄNKIN KANNATTANUT AURINKOKESKISTÄ MAAILMANKUVAA:se puoli oppia oli vain tehokkaasi hävitetty ja pimitetty, kenekäs muun kuin kirkon toimesta. Sitä oli mitä ilmeisimmin kannattanut myös Arkimedes, ja vain hänen kirjoitustensa kautta se tunnetaankin. Ja se oli säilynyt paikalliten lahkojen ”harhaoppina” Arkimedeen kotiseudullakin Sisilian kreikkalaisten keskuudessa.
.
Kopernikuksen malli saattoi aivan ensi alkuun jopa vähän ”vahvistaakin” impetus-teoriaa,koska se herätti siitä väittelyä,onko ”pääimpetuslähde” Maa vai Aurinko, ja antaa sille valheellista ”edustyksellistä” ja ”puolueetonta” hohdetta erityisesti siiten, Kopernikuksen malli oli ”kriminalisoitu”, kirkko ”hirttäytyi” kysymykseen ”Maan pyörimättömyydestä”, vaikka sen palloluonne oli ollut pitkään selvillä, ”perstuntumatkin” alkoivat kääntyä pyörimisen hyväksi varsinkin hyvin asiosta perillä olevilla tahoilla kuten merimiehillä.

Se, mitä Galilei lopulta nimenomaisesti ja yksin kumosi, oli impetusteoria.

Ja se ei sopinut poliittisesti kenenkään pirtaan, ei kirkon eikä ammattikuntien yhtään sen enempää… ”

 

Kommentoi