Anteeksipyynnön dekonstruktio

Jokaisen meidän sietäisi tietää, että ”anteeksi” on melko tärkeä sana, jonka käyttö on hyvä hanskata. Jokainen meistä on tehnyt jotain, joka johtaa tuon sanan tarpeeseen. Kuten mikä tahansa toimenpide, myös anteeksipyyntö on teko jota voi käyttää sekä oikein, että myös väärin tai turhaan – ja se on myös teko jota voi katsoa monesta suunnasta.

Teko ja motiivi

On totta, että ”pahoittelen jos joku loukkaantui” on mitäänsanomatonta tuubaa. Jos aiot pyytää anteeksi, pyydä anteeksi. Ymmärrä kuitenkin mistä pyydät anteeksi. Itse tein vuosikausia sitten erään valtamedian haasteen yhteydessä rasismin vastaisen tempauksen, joka näyttää tänä päivänä tosi pahalta. Voin pyytää anteeksi tekoa, sillä se ei kuulu tähän päivään. En kuitenkaan aio pyytää anteeksi motiivia ja tarkoitusta. Vastaavasti kansanedustaja Juha Mäenpään sietäisi pyytää todella nöyrästi anteeksi vieraslajipuhettaan. Se ei tarkoita, että hänen pitäisi pyytää anteeksi sitä että hän kritisoi maahanmuuton ongelmia. Virhe yksittäisessä teossa ei tarkoita automaattista elämän- ja linjanmuutosta.

Kohteliaisuus ja rituaali

Suoraselkäinen ihminen siis osaa myöntää virheensä ja pyytää anteeksi. Tämä ei kuitenkaan aina somekratiassa riitä. Anteeksipyynnöstä tehdään jonkinlainen erikoinen rituaali, jossa itse anteeksipyynnöllä ei ole enää virkaa. ”Minä tein virheen ja pyydän anteeksi” on mielestäni vahvasti sanottu, mutta osa on tästä eri mieltä. Sen sijaan pitäisi osallistua jonkinlaiseen kestorituaaliin, jossa anteeksipyyntöä toistetaan ja toistetaan, tapahtunutta puidaan kymmeniä, satoja kertoja aina uudestaan ja uudestaan, eikä koskaan mennä asiassa eteenpäin. En näe mitään arvoa tällaisella koko sesongin mittaisella häpeäpaalutuksella.

Kohde ja reitti eli tavoite ja metodi

Otan vielä toisen ajankohtaisen esimerkin tähän loppuun. Eräs henkilö kysyi Twitterissä, mielestäni fiksun asiallisesti, että mitä antifeministit oikeastaan vastustavat. Pienen mutkittelun jälkeen esiin nousi teoria, että lopulta tavoitteesta ollaan samaa mieltä, meillä kaikilla pitäisi olla samat, reilut mahdollisuudet yhteiskunnassa. Metodi sen sijaan vaihtelee: yksi näkee ratkaisuna intersektionaalisuuden, toinen katsoo enemmän esim. klassisen feminismin, tai perinteisen mahdollisuuskeskeisyyden kautta. Tappelu on kuitenkin hurjan kovaa ja anteeksipyyntöjä vaaditaan herkästi, vaikka lopulta eroavaisuudet ovat lillukanvarsia. Debatointi on tervettä, mutta tarviiko joka asiasta aloittaa heti ydinsota?

Raamattu opetti, että synnitön voipi heittää ensimmäisen kiven. Hyvä kasvatus opettaa, että omista virheistä sopii kantaa vastuu. Maalaisjärki opettaa, että anteeksi pitää myös osata antaa.

13 Replies to “Anteeksipyynnön dekonstruktio”

  1. On helppoa pyytää anteeksi esimerkiksi tuntemattomalta henkilöltä, jota on vahingossa tönäissyt.

    Sen sijaan ei ole helppoa pyytää anteeksi omaa mielipidettään. Varsinkaan kun elämme maassa, jossa pitäisi vallita mielipiteenvapaus, sananvapaus, julkaisuvapaus ja kokoontumisvapaus (mielenosoitusvapaus).

  2. Mielipidettä on lähes aina turha pyytää anteeksi, koska se on pitkälti anteeksipyytämistä ajatuksistaan. Oikeastaan ainoa tapaus jossa tämä pätee on esimerkiksi klassinen ”entinen stalinisti” tapaus, jossa kieltämättä sopii pyytää anteeksi että on liputtanut joukkomurhaajan puolesta. Pääosassa tapauksia mielipide voi olla epämiellyttävä, mutta sallittu.

    Mielipiteen ilmaisua sen sijaan voi pyytää anteeksi.

    1. Kyuu: ”Oikeastaan ainoa tapaus jossa tämä pätee on esimerkiksi klassinen ”entinen stalinisti” tapaus, jossa kieltämättä sopii pyytää anteeksi että on liputtanut joukkomurhaajan puolesta.”

      Onko tällaista tapahtunut ihan aikuisten oikeasti?

      Esimerkiksi vihreiden Satu Hassi on nimenomaan stalinistikommunisti.

  3. Juhani, kyllä olen kuullut tällaisen. Liian harvoin. Liian usein se on ”no se oli silloin” tyyppisiä mukavastauksia. Anteeksipyyntöjä harvoin, mutta joskus se tekisi hyvää. Ihmisellä on oikeus tehdä aika monenlaisia virheitä. Isoin virhe on olla sovittamatta virheitään.

    1. Minusta on aivan surkeaa, että oikein tehneitä henkilöitä on pakotettu pyytämään anteeksi sitä oikeaa tekoaan. Kyseessä ei taatusti ollut oikea anteeksipyyntö vaan pakon edessä tehty näennäinen anteeksipyyntö.

      Esimerkiksi Vapaussodan jälkeen ay-mafia pakotti vapaussotureita pyytämään anteeksi sitä, että taistelivat Suomen vapailla vaaleilla valitun Eduskunnan, laillisen hallituksen ja Suomen itsenäisyyden puolesta. Se anteeksipyyntö piti olla julkinen – punikkilehdessä. Ilman anteeksipyyntöä elämä olisi tehty ay-mafian toimesta helvetiksi, tai olisi voinut esimerkiksi pudota ”vahingossa” tiiliskivi päähän raksalla.
      http://jput.fi/Vapaussota.htm

  4. Yksi kuuluisimpia anteeksipyyntöjä lienee Alexander Stubbin ”sori siitä” kun hän sekoitti 90 ja 10 prosenttia. Se oli jonkinlainen väistö: pakko pyytää anteeksi ja virhe harmittaa, mutta kauheasti ei viitsi nöyrtyä. Aika huvittava veto.

    Sitten on näitä ”pyydän anteekai kun en muuta voi” oman edun takia tehtyjä anteeksipyyntöjä, joissa anteeksipyynnön idea, aito pahoillaan olo puuttuu. Sellaiseksi lasken Peteliuksen anteeksipyytelyt ties millä kansanryhmiltä, koska hän oli häpeilemättä pilkannut niitä typerissä sketseissään silloin kun siitä oli vielä hänelle hyötyä. Vihreiden kansanedustajalle niistä uhkasi tulla taakka joka olisi vienyt paikan vihreältä oksalta (olipas sopiva ilmaisu tähän). Anteeksipyynnöstä huolimatta sketsien esitykset jatkuivat maksu tv;n puolella ja kai niistä rahaa edelleen tuli.

  5. Asiat ovat mennet siihen suuntaan, että valkoisen heteromiehen pitäisi kohta pyydellä anteeksi jo pelkkää olemassaoloaan. Sanon esimerkin vuoksi nimet Esko Kiesi, Aku Louhimies, Tomi Metsäketo.
    Totta kai anteeksipyyntö on paikallaan, jos on jotain anteeksipyydettävää.
    Kansanedustaja Juha Mäenpään olisi pitänyt valita sanansa paremmin silloin kun puhuii vieraslajeista, mutta anteeksipyytelyyn ei mielestäni ole aihetta. Jos itse olisin Juha Mäenpää sanoisin: ”Nyt valitsisin sanani paremmin, mutta pyydän anteksi vasta sitten, jos vastavuoroisesti valtakunnan syytäjä Raija Toiviainen pyytää anteeksi sitä, että hän korkea-arvoisena virkajuristina yritti horjuttaa demokratiaa. Hänen olisi pitänyt ymmärtää, että tuomiovallan ei sovi sekaantua lainsäädäntövaltaan.

  6. Onkohan muuten kirjailija Matti Rossi pyytänyt anteeksi kirjailija Denes Kissiltä sitä, että hän antoi unkarilaiskollegansa ilmi neuvostovastaisuudesta Unkarin kirjailijaliitolle vuonna 1975? ”Kumpaa fasismia tarkoitte, läntistä vai itäistä?”

  7. Oula Lintula kommentoi tätä keskustelua Twitterissä mielestäni osuvalla jatkeella.

  8. Turhan yksinkertaisesta asiasta on tehty monimutkainen teoreettinen ongelma.
    Emme ole velkaa ja anteeksipyyntöä isiemme pahoista teoista. Miksi me sen tekisimme ? Sitä voidaan käsitellä vain historiana ja todeta oikein tai väärin, mutta mikään anteeksipyyntö ei ole se asia, millä se kuitattaisiin.

    Jos tönäisee jotain ihmistä vahingossa, tai astuu varpaan päälle tai muuten aiheuttaa pienen tahattoman vahingon, se on anteeksipyynnön veroista.

    Jos minä tölvin persuja ja tulisin joskus toisiin aatoksiin, se ei ole minkään anteeksipyynnön aihe.

    … tai aivan vastaavasti jotkin mielipiteet, jotka saattavat muuttua ajan hampaissa eivät ole anteeksi pyydettäviä.

    Mikä tällainen rekonstruktio on muuta kuin yliopistollinen puuta-heinää ilmaisu yksinkertaiselle asialle, jos ei muuta tärkeämpää tekemistä ole ?

  9. Hyvä lisäys Heikiltä. Meidän on tärkeä ymmärtää isiemme teot ja historia. On toki erikoistapauksia, esim. jos isoisäsi on ryöstänyt taulun, se ei ole sinullakaan laillisesti. Lähtökohtaisesti kuitenkin anteeksipyyntö on väärin. Valtio voi tehdä postuumeja anteeksipyyntöjä, se on joskus hyvä ele, mutta yksilönä voi vastata vain välittömästi suorista, tapauskohtaisesti epäsuorista omien tekojensa vaikutuksista.

    Mielestäni on aiheellista pyytää anteeksi esim. ”persujen tölvimisestä”, mutta se on mielipiteeni. Heikillä on omansa.

    Lisäksi, Heikki, puhuin dekonstruktiosta, ei rekonstruktiosta. Eri asia. On myös aika vaikea saada minut yliopistolliseksi puhujaksi, olenhan koulupudokas jolla on vain peruskoulun todistus.

Kommentoi