Politiikan tutkija Johanna Vuorelan mukaan Suomessa on edessä tietynlainen ulkopoliittisen identiteetin uudelleenrakentaminen, johon vielä ei ole ryhdytty.
Itse asiassa ulkopoliittisen identiteetin uudelleenrakentaminen ei ole tarpeen. On vanha hyväksi koettu pohja jolle rakentaa. Tämän linjan syntysanat lausui presidentti Mannerheim loppuvuodesta 1944 ja hänen seuraajansa Paasikivi linjan loi ja seuraajat jatkoivat sitä. Eräs Paasikiven keskeinen ajatus – maksiimi – oli että Suomen politiikka ei enää koskaan saa mennä Venäjää vastaan. Suomen liittyminen Natoon ei ole sinänsä tämän kanssa ristiriidassa ellei Suomi omasta toimestaan sellaiseen asioita johda. Tässä mielessä presidentti Niinistön peili-kielikuva ei ollut paras mahdollinen vaikka harmiton olikin. Tosiasioiden tunnustaminen on edelleenkin viisauden alku. Se ei Nato-ratkaisun jälkeenkään muutu miksikään naapuri-suurvallan serviiliksi myötäilyksi tai joidenkin sen kehon osien nuoleskeluksi.
Kuten Erkki Tuomioja totesi maantiede (1300 km + merialueiden kulkuyhteys) ja historia eivät muutu miksikään Suomen Nato-päätöksen myötä. Suomella on edessään vaikea tehtävä rakentaa Nato-jäsenenä niin hyvät ja toimivat suhteet Venäjään kuin se näissä olosuhteissa on mahdollista liittosuhdettaan ja lojaalisuuttaan Natoon mitenkään loukkaamatta. Siinä on luovan ulkopolitiikan vaativa paikka, mikä on ennenkin Suomelta onnistunut.
Historian ymmärtäminen tulevan luomisessa on tärkeää. Katse on ulotettava paljon kauemmas taaksepäin kuin Suomen itsenäistymiseen ja edeltäneisiin ”sortovuosiin”. Mikä ja millainen on Venäjä ja miksi se on sellainen. Venäjä syntyi Bysantin valtakunnan vaikutuksessa ja sen omatekoisena seuraajana (omassa itseymmärryksessään ”kolmas Rooma”). Kehitys erosi lännestä kun Rooman valtakunta jakautui 395 jkr. Länsi-Rooma seuraajineen kulki läpi skolastiikan, renessanssin, valistuksen ja parlamentarismin. Venäjä jäi sivuun näistä kaikista kokien pitkän mongolimiehityksen ja sen vaikutuksesta despoottisen yksinvallan mikä jatkuu yhä.
Idän Venäjän pyrkimys lukea Suomi etupiiriinsä ja siitä vastavaikutuksena syntynyt Suomen päätös liittyä lännen Natoon on viimeisin näytös 1000-luvun alkupuolella Rooman ja Ruotsin contra Bysantin ja Novgorodin kilpailusta Suomen alueesta, minkä ensin mainittu voitti. Kilpailu ei liene päättynyt. Kun Uuno Kailas runoili että ”edessä Aasia, itä, takana länttä ja Eurooppaa, varjelen vartija sitä, hän ei suin surminkaan sälyttänyt kuvaannollisen vartijansa niskoille lännen ja euroopan suojelemista – vaan ainoastaan Suomen varjelemista lännen ja Euroopan oleellisena osana. Tämä varjeleminen on nyt edellyttänyt Suomen liittymistä Natoon ja edellyttää onnistuakseen jatkossa asiallisten ja toimivien suhteiden luomista ja ylläpitämistä Venäjään niissä rajoissa kuin se lojaalina länteen kuuluvana Nato-maana on mahdollista. Suomelle on elintärkeää säilyttää länsimainen identiteettinsä sekä myös tulla toimeen naapurisuurvalta Venäjän kanssa. Tämä kaikki ei ole mitenkään mahdotonta.
Tulevaisuus on hyvä rakentaa menneen päälle – tai vaihtoehtona on toki valehdella itselleen ettei menneisyyttä ole.
Maailma muuttuu, mutta pysyy samana.
Väinö Linna on sanonut: ”Suomen kuulumista länteen ei ratkaistu Tali-Ihantalan taisteluissa. Se ratkaisiin paljon ennemmin – Nevajoen taistelussa 1240.”
Sanoisin, että se ratkesi Pähinäsaaren rauhassa vuonna 1323. Silloin Ruotsi ja katolinen kirkko -siis länsi- sai pääosan Suomesta. Lukoksi itää vastaan rakennettiin Viipurin linna. Karjalan vaakunassa näkyy myös hyvin tämä Suomen asema idän ja lännen välissä.
Ruotsin vallan aika oil siinä mielessä onnetonta kun Ruotsi oli liian heikko kunnolla puolustamaan Suomen aluetta ja maamme joutui Venäjän hävittämäksi toistuvasti. Venäjän vallan aikana se sitten katkesi, saimme elää rauhan aikaa ja aluksi pitäen läntisen kulttuurimme. Se aika loppui kuitenkin sortokausiin kun Venäjä yritti tehdä Suomesta väkisin osan Venäjää.
Tarpeeksi vahvaa tukea ei sen jälkeen ole löytynyt mistään. Ruotsi ei ole enää halunnut olla Suomen turvana eikä täysin siihen pystyisikään. Saksa hävisi -maailamalle ja Suomelle onneksi- ja Suomesta tuli eräänlainen väliinputoaja maana jota ei pystytty miehittämään mutta joka siitä syystä myös jäi ilman lännen tukea toisin kuin länsiliittoutuneiden miehittämät maat.
NATO vihdoin on tarpeeksi vahva tuki Suomelle. Siitä huolimatta tietenkin kannattaa pyrkiä hyviin suhteisiin Venäjän kanssa pitemmällä tähtäimellä. Tällä hetkellä vain on niin että Venäjä hävittää, raiskaa ja tappaa Ukrainassa joten on vaikea oila ystävällinen Venäjän johtoa kohtaan, se vaikuttaisi siltä että emme välitä ukrainalaisten ahdingosta. Siksi suhteet tulevat olemaan viileät, toivottavasti silti mahdollisimman asialliset. Sekin on kysymysmerkki kun Venäjän poliitikot ovat ottaneet tavakseen uhkailla muita maita varsinkin ydinaseillaan. Levottomia juttuja kuullaan miltei päivittäin, spekulaatioita siitä miten jokin maa voitaisiin tuhota kokonaan.