Tekijä: Kyuu Eturautti

Tamperelainen rivikokoomuslainen, tietoturvapäällikkö, yrittäjä, kulttuurihörhö. Motto kuuluu: "Ihmisen oikeus olla idiootti on suurin ja tärkein vapaus." Lisää mukaviisauksia sitten kotisivuilta. Blogauksissa käsittelen mm. seuraavia aiheita: kaikki mahdollinen.
Julkaistu

Keskinkertaista yrittäjänpäivää kaikille

Hieman miehen näköinen persoona astuu huoneeseen hiljaisesti, ujosti ja avaa suunsa: moi, olen Kyuu, ja olen yrittäjä. Pieni yleisö tarjoaa keveät golf-aplodit ja hiljaisen tervehdyksen. Näin yrittäjän päivänä olisi ehkäpä taas hyvä aika reflektoida maailmaa omasta kulmasta.

Yrittäjyys ja minä

Yrittäjiä on monenlaisia, aloja on monenlaisia, joten universaalia vastausta ei ole. Oman luonteenpiirteen kulmakiviä on että rakastan haasteita ja painetta, mutta vihaan ajan tuhlaamista enkä siedä työn tekemistä huonosti. Minun kaltaiset ihmiset ovat kokeneet melko huonosti jenkeistä tuodun ja jo siellä tehottomaksi todetun konsultokratian periaatteen. Minua potuttaa sekä rahan että ajan vastuuton tuhlaaminen. Koen myös ikävänä konsultoinnin maineen tuhoutumisen. Maailmassa on fiksuja konsultteja, mutta he ovat kovaa vauhtia muuttumassa uhanalaiseksi vähemmistöksi, joiden tarinat eivät enää pääse pinnalle.

Kun ihmisen luonteenpiirre on epäyhteensopiva häntä ympäröivän arjen kanssa, tulee stressiä. On pöhköä käyttää energiaa haukkumaan ympäröivää arkea, sillä selvähän se on ettei maailma pyörii minun tai kenenkään muunkaan yhden ihmisen navan ympärillä. Jos – kun – kaikki suoraan sanoen vituttaa aamusta iltaan, ainoa oikea paikka asioiden korjaamiseen on peilin edessä. Annan pisteet itselleni siitä etten ole tarttunut viinapulloon vaan kuntosaliin, mutta miinuspisteen siitä etten ole vielä saanut muutettua päätäni toiseen asentoon.

Yrittäjyyttä ei voi tästä kuitenkaan syyttää. En ole aivan niin naiivi että kuvittelisin ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolen. Jos tällä alalla työtä teen, se olisi samanlaista palkollisena ja yrittäjänä. Koen joka tapauksessa pitäväni siitä linjasta, että minulla on suurempi vastuu paitsi itsestäni, myös työntekijöistäni. Kun on jotain mistä kantaa vastuuta, on jotain mikä vetää sängystä ylös joka aamu.

Yrittäjyys ja yhteiskunta

Voisin kirjoittaa tähän jo tuhat kertaa lausutut heitot miten vasemmisto sitä, oikeisto tätä ja joku muu jotain muuta. En jaksa. Tämä maa tarvitsee niin vasemmisto- kuin oikeistolaispuolueitakin enkä saa mitään etua tai iloa siitä että valitsen niistä jonkun tässä kohtaa silmätikuksi. Yrittäjät pyörittävät tätä yhteiskuntaa, eivätkä he kysy mitä poliittista linjaa asiakas ajaa. Vastaavasti asiakkaatkin harvoin kysyvät yrittäjän puoluekantaa. Tuo on se arvokkain totuus. Vastakkainasettelua ei saada myöskään siitä perusajatuksesta, että työttömyysturvan pitäisi olla riippumatonta jäsenyyksistä tai että terveydenhuollon pitäisi olla asiallista kaikille. Kyllä, toteutuksessa on tekemistä mutta mitään vasemmisto-oikeisto-hallitus-oppositio-vääntöä tästä ei saa. Ainakaan järjellistä.

Se, mitä yhteiskunnalta ja jokaiselta puolueelta toivon, on reiluus. Älkää laittako eri sääntöjä isoille ja pienille firmoille. Älkää rakentako järjestelmää jossa yksi voi jättää verot maksamatta mutta toinen ei. Älkää lisätkö byrokratiaa ellette ole absoluuttisen, tutkitun tarkasti varmoja siitä tulevan vaivaa enemmän hyötyä – ja jos totuus osoittautuu toiseksi, ottakaa askel taaksepäin. Älkää lapatko miljoonia yhdelle yrittäjälle ja samalla haukkuko rahattomaksi jäänyttä ahneeksi. Mitäpä jos vain lopettaisitte yritystuet ja ohjaisitte ne kasvuyrityssijoituksiin? Poikkeusaikojen ulkopuoliset yritystuet tässä maassa ovat suoraan sanoen iso, haiseva kasa sitä itseään, eivätkä ne poikkeusajan rahoituksetkaan kovin hääppöisesti onnistuneet. Sen ongelman voi tiivistää jo legendaksi nousseeseen hakemusvastineeseen: Kehitystukea ei saa käyttää tuotekehitykseen.

Yrittäjyys ja tulevaisuus

Yrittäjät ovat ihmisiä kuten ketkä tahansa, joten heistä kuka tahansa voi olla osa ongelmaa tai ratkaisua. Tulevaisuuden kärkihaasteisiin kuuluu ilmastonmuutos. Se on globaali ongelma joka koskee kaikkia, joten sen ratkaiseminen yhdessä voi toimia vain linjalla kukin mahdollisuuksiensa mukaan. Jos etsimme tapoja löytää jokaiselle tavan osallistua jonka hän kokee omakseen, itselleen hyödylliseksi ja mitaltaan realistiseksi, pääsemme pitkälle. Siinä sivussa syntyy muutama uusi yksisarvinen ja valtion kassaan muutama miljardi uusien konsulttien palkkaamiseksi.

Me yrittäjät olemme osa yhteiskuntaa, hyvässä tai pahassa, mutta tässä olemme, nyt ja huomenna. Jotenkin tuntuu että kaikki painotus siltojen rakentamiseen ja yhteistyön paranemiseen olisi ylivoimaisesti fiksuin tapa ottaa meistä kaikki ilo ja hyöty irti. Siksi päätänkin toiveeseen, että tämä ajatus resonoisi riippumatta lukijan puoluekannasta. Jos jokainen yrittäjä on potentiaalisesti hyödyllinen osa huomista, niin on jokainen poliittinen mietekin, porvareista punavihreisiin ja alarmisteista akateemikoihin.

Julkaistu

Kolumni: työnhaun rappiotila

Tämänkertainen kolumni on vähän pidempi, mutta katsoin hyväksi kaivaa aiheesta mahdollisimman paljon esimerkkejä. Tuttuun tapaan videolla löydät jutun puhuttuna – eli valitse itse kuunteletko vai luetko mieluummin.

Rappio on mukava yleissana kuvaamaan milloin mitäkin asiaa, jossa ennen kaikki oli kovasti paljon paremmin. Se on juuri sekä sopivan mitäänsanomaton että mukavan jykevä termi sopiakseen politiikan moneen rakoon. Trendikkäänä persoonana haluan itsekin puhua rappiosta, ihmetellessäni näin työnantajanan ominaisuudessa edustamani ryhmän rappiotilaa. Rekrytyointi on nimittäin tässä maassa kovin pahasti rappiolla.

Montaa uutisjuttua et joudu selaamaan törmätäksesi puheisiin rekrytointiongelmista ja työvoimapulasta. Moni ongelmista on todella aitoja, mutta aivan liian moni menee itseaiheutettujen ongelmien lokeroon. Puhumme herkästi vain työvoimapulasta kun pitäisi puhua myös rekrytoinnin toimimattomuudesta ja keinotekoisista kohtaamisen esteistä. Esitän muutaman esimerkin.

 
Julkinen sektori hakee tietoteknistä osaajaa vastaamaan järjestelmien ylläpidosta. Ehdoton vaatimus on korkean tason yliopistokoulutus alalta. Ei sillä koulutuksella mitään tässä työssä tee eikä isolla osalla alan osaajista sitä ole, mutta silti se pitää listalle lisätä, heti merkityksellisten vaatimusten alle. Tietotekniikka on varsin pätevä muttei suinkaan ainoa esimerkki alasta, jossa koulutus ei kerro paljoakaan henkilön osaamisesta. Yksityisellä sektorilla tästä pöhköydestä ollaan onneksi jo pitkälti päästy, keskittyen taitoihin eikä tahroihin paperilla. Vaatimus heijastaa valtiovallan erinomaista kykyä pitää tiukasti kiinni tsaarin ajan perinteistä.

Siivoojia haetaan yhtenään sinne sun tänne. Hakemuksessa vaaditaan vähintään ajokorttia ja useimmiten myös omaa autoa, vaikka työ tapahtuisi kiinteässä pisteessä ja hyvien julkisten liikenneyhteyksien ulottuvilla. Sama autoiluvaatimus laitetaan varmuuden vuoksi myös moneen sotealan työhön aivan turhaan, kuten Yle Uutisten Petra Ketonen totesi artikkelissaan syyskuun alussa. Joskus tarve on perusteltu, mutta silloinkin se saattaa ilmentää lähinnä huonoa työnjaon suunnittelua. Voihan sitä pöhkö optimisti haluta varmistaa että tuleva palkka käytetään bensaverojen maksuun, jonkunhan nekin pitää maksaa.

Hoitajapulaa pahennetaan tehokkaasti myös toisesta suunnasta. Hoitajakoulutuksiin ei saada tarpeeksi väkeä, sillä TE-toimistot antavat työttömille lupia koulutukseen kovin kitsaasti. Osalle ei yksinkertaisesti heltiä lupaa pyydettäessä, osa taas luovuttaa jo ennalta nähdessään vaaditun paperityön määrän. Keinotekoisia esteitä, byrokratian ankeuksia ja palveluhaluttomuutta on tuotu rekkalavoittain varmistamaan, että emme vahingossakaan ratkaise ongelmia liian helposti.

On hyödyllistä keskustella työperäisen maahanmuuton tulevaisuudesta, mutta maassamme jo olevia työttömiä maahanmuuttajataustaisia ei sopisi siinä kiireessä unohtaa. Yhä useammassa rekryssä vaaditaan täydellistä suomen kielen taitoa niin siivoojalta, kokilta kuin hyllyttäjältäkin. Vähempikin kielitaito riittäisi ja usein englannin kielellä pääsisi hyvin alkuun. Monelle juuri työn pariin pääseminen olisi paras tapa oppia kaunista kieltämme enemmän. Aivan kun ylimitoitettu kielimuuri ei riittäisi, on röyhkeyden määrässä muutoinkin merkkejä paisuvasta luonnonvarasta. Pahimmillaan hakijalle sanotaan suoraan, että vain suomalaistaustaisten hakemukset kelpaavat jatkokäsittelyyn.

Oma tarinansa ovat pitkäaikaistyöttömät, joita pyritään auttamaan monenlaisilla työllistämispalveluilla ja -ohjelmilla. Parhaat näistä palveluista ovat useammankin kehun arvoisia ja niiden piiristä löytyy runsaasti potentiaalisia työntekijöitä. Monet heistä kaipaavat vain pientä lisäperehdytystä tai tukea alkuun, jonka myötä pitkäaikaistyöttömästä kuoriutuu ensiluokkainen tekijä. Alkuhaasteet tiedostetaan hyvin ja tilannetta helpotetaan tarjoamalla työnantajille avokätistä palkkatukea. Tällaiset työnhakijat lokeroidaan kuitenkin tuon tuosta automaattisesti ei-haluttujen kastiin, eikä heitä viitsitä edes harkita.

Jos kakku ei jostain syystä olisi vieläkään tarpeeksi suuri, ikäsyrjinnästä saa siihen kohtuuttoman ison kirsikan päälle. Yhä useammalle viisikymppiselle näytetään ovea sillä sekunnilla, täysin osaamisesta ja muista tekijöistä riippumatta. En tiedä mitä ajatella siitä, että samaan aikaan Eva haluaa eläkeikäiset takaisin töihin, vaikka Evan jäsenten parissa katsotaan jo keski-ikäisiä nenävartta pitkin. Keksimmekö taas ikiliikkujan?

 
Sanonta matalalla riippuvien hedelmien poimimisesta tulee mieleeni, kun pohdin rekryalan yleisiä toimintatapoja. Liian usein ovet avataan vain täydellisten hakijoiden kirkkaimmille tähdille. Keinotekoisten lisävaatimusten lisäksi hakemusprosesseja monimutkaistetaan hurjaa tahtia. Jos vielä muutamia vuosia sitten hyvin tehty CV ajoi asian, ovat jotkut alan toimijat vieneet vaatimustason äärimmilleen. Siivoojan työtä hakevalta vaaditaan jopa yli sadan kohdan verkkolomakkeiden käyttämistä, lukuisia esittelyvideoita ja muita liitteitä. Asiaa perustellaan usein saman hakemuksen käyttämisellä myös jatkossa tulevien rekryjen parissa, mutta käytännössä tämä toteutuu harvoin.

Työtä haluava henkilö tietenkin täyttää lomakkeet, lähettää liitteet ja kuvaa videot. Sitten hän tekee sen uudestaan, uudestaan, uudestaan ja muutama sata kertaa uudestaan, saamatta edes haastattelupyyntöä. Toki työpaikan saaminen on tänään merkittävästi todennäköisempää kuin vuosi sitten, mutta aivan liian moni masentuu toimiessaan jopa vuosikausia tämän puskafarssin palkattomana näyttelijänä. Joukossa on toki heitä, jotka tarvitsisivat työpaikan sijaan sote-palveluita, mutta myös heitä joiden osaaminen löytyy muualta kuin työnhaun show-diplomatiasta.

Tällainen työtön on melkoisen pahasti mieli maassa lukiessaan uutisten jatkuvaa rummutusta työvoimapulasta sekä rekrytoijien puheista avoimien työpaikkojen hurjasta määrästä. Pyytäisinkin maamme mainioilta toimittajilta terveen kritiikin pakkaamista näiden juttujen evääksi. Työn ja tekijän kohtaaminen tapahtuu puolivälissä tietä ja on mielestäni aiheellista vaatia muutaman askeleen ottamista myös työnantajan puolelta. Rekryfirmoissa, kuten missä tahansa firmoissa, on sekä jyviä että akanoita.

 
Eräs ajaton kysymys nousee myös mieleen: onko enempi aina parempaa? Ovatko työmarkkinat kaikin puolin parempia nyt, kun hakuprosessi on yhä monimutkaisempaa. Ovatko kohtaamiset parempia, kun työnantaja ei enää osallistu prosessiin vaan delegoi kaiken työn rekryfirmoille? On toki viisasta yrityksiltä erikoistua omaan alaansa, mutta ehkäpä voisimme vaatia rekrytointiyrityksiltä hieman enemmän – tai ehkäpä hieman vähemmän?

Sinulle, aktiivinen työnhakija, haluan sanoa jotain mitä et mielestäni kuule tarpeeksi usein: älä vihaa itseäsi asioista joille et mitään voi. Olet ihana ihminen ja pyrit aktiivisesti eteenpäin. Toivoisin, että sinua kuultaisiin useammin ja myös sinun näkökulmallasi olisi väliä työnhaun kehittämisessä. Et ole osa ongelmaa, vaan voisit olla suurikin osa ratkaisua työn ja tekijän kohtaamisongelman ratkaisemisessa. Sinussa on potentiaalia sankaruuteen, ei surkeuteen.

Julkaistu

Kielletäänkö natsisymbolit?

Hakaristilipun kantaminen ei ole rikos, totesi Helsingin käräjäoikeus. Asiasta puidaan vielä jatkokierroksia ainakin hovissa, mutta jo nyt voi pohtia asian eri kulmia. Ainoa käytännössä yksimielinen asia on, että emme halua Suomen kaduille uusnatseja heiluttelemaan lippujaan. Se on helppo sanoa, mutta toteutus onkin sitten oma asiansa.

VAROITUS: En ole lainoppinut, tuomari, syyttäjä, poliisi tai päättäjä.

Symboli

Natsi-Saksan hakaristi on lievästi sanoen väkevä symboli. Tämä symboli on joissain maissa kielletty lailla, mutta ei Suomessa. Vastaavaa lakia lobataan hyvin isolla rahaa moniin maihin käyttöön ja minä varaan aina oikeuden huolestua, kun isosti rahoitetut lobbarit ajavat asiaa. Olemme myös oppineet eri maista, että symbolikielto johtaa nopeasti kissa ja hiiri -leikkiin. Yksi symboli kielletään, toinen tulee tilalle, se kielletään ja taas tulee uusi. Operaatio muistuttaa yhä enemmän puskafarssia ja yhä vähemmän mielekästä toimintaa. Ongelmaksi tulee myös taiteellisen käytön rajaus. Der Untergang meni vielä läpi, joskin isolla tappelulla, mutta videopeli jossa tapetaan natseja ei olekaan hyväksyttyä. Jos tuot pelin eri maasta, voit olla rikollinen.

Porttihuume

IT-alalla on keskusteltu hurjasti teknologiayritys Applen uudesta lapsipornosuodattimesta. Kukaan ei vastusta sotaa lapsipornon levitystä vastaan, mutta jokainen asiantuntija tietää järjestelmän ongelman. Apple toisi suodattimen ihmisten kännyköille, ei verkkopalveluihin joissa ne ovat jo pitkään olleet arkipäivää. Sama tekniikka, joka on jo todettu erittäin haavoittuvaiseksi, muuttuu minuuteissa toisinajattelijoiden etsimisvälineeksi. Sama algoritmi joka pyrkii etsimään seksuaalista materiaalia, voi etsiä myös kritiikkiä vallanpitäjiä vastaan tai tietoja oppositiosta. Joku sanoo että lastensuojelu on niin tärkeää, että sen hyväksi kannattaa luopua vapauksista. Moni muu sanoo, että koska lastensuojelu on niin tärkeää, sitä ei pidä tehdä tavalla joka tuo korkeintaan lyhytaikaista etua, mutta vaikeuttaa samalla työtä pitkässä juoksussa.

Lopputulos

Ajattelin vihdoin päästä asiaan. Natsilippujen kieltäminen tai salliminen on juridinen metodi. Mikä on tavoite? Mielestäni tavoitteen pitää olla maa, jossa väkivaltaisia ääriryhmiä, kuten uusnatseja, ei esiinny. Onko natsisymbolien kieltäminen tapa, jolla siihen päästään? Minä en tiedä. Tätä ei pidä kysyä poliitikoilta tai voimakkaan puolueellisilta tutkijoilta, vaan parhailta ammattilaisilta. Poliitikkojen pitää puolestaan omata tarpeeksi selkärankaa myöntääkseen asian vaikeus. On helppoa kieltää symboli, mutta on vastuullista katsoa huomiseen ja varmistaa, että valitut metodit toteuttavat haluttua lopputulosta. Vielä kerran: metodi ja lopputulos eivät ole sama asia. Tätä on monen vaikea ymmärtää.

On täysin mahdollista, että natsisymbolien kieltäminen johtaa ääriryhmien heikkenemiseen. Jos näin on, päätös kannattaa tehdä nopeasti. On myös mahdollista, että asiassa on ongelmia esimerkiksi juridiikan muotoilun, yhteiskunnallisten ilmiöiden, psykologisten näkökulmien tai sosiaalisten lopputulemien kannalta. On siten myös mahdollista, että symbolin kieltäminen pahentaa ongelmaa. Tätä ei voi tarpeeksi korostaa: tavoitteen pitää olla yhteiskunnan hyvinvointi, ei moraaliposeeraus. On liian helppoa voittaa taistelu julkisuudessa vain vihaamalla pahuutta. Se on hyvin houkuttelevaa. Hyvillä aikomuksilla on kuitenkin taipumus päätyä erään hyvin tunnetun tien päällysteaineeksi.

Minun ei käy sekunninkaan verran kateeksi sitä päättäjää tai toimittajaa, joka yrittää avata älyllistä keskustelua aiheesta. Jos sellaisen näen, lupaan kiittää ja kumartaa. Todennäköisemmin näemme kuitenkin paheksuntaa, julistusta ja mutkien oikomista. Jos sellaista näen, lupaan olla yllättymättä ja suuttumatta, sillä olen jo täysin turtunut ilmiöön. Suuttumukseni ei myöskään asiaa auttaisi. Toivoakseni ongelman ytimestä puhuminen auttaa.

Julkaistu

Kolumni: Kannattaako silti yrittää?

Tällä kertaa kolumnin aiheena on maahanmuutto ja kehitysyhteistyö. Ajankohtaiseksi aiheen tekee osaltaan Riikka Purran nousu Perussuomalaisten johtoon, mutta ennen kaikkea Afghanistanin synkeä tilanne. Tuttuun tapaan voit lukea tai kuunnella, sisältö on täysin sama.

Toimittaja Seija Vaaherkumpu haastatteli taannoin television Ykkösaamussa perussuomalaisten Riikka Purraa. Kuumien aiheiden joukkoon mahtui luonnollisesti Afghanistan ja esiin tuli Purran kriittinen suhtautuminen mm. kehitysyhteistyön ja humanitaarisen maahanmuuton saavutuksiin. Purran esiteltyä huolensa toimien tehokkuudesta, kysyi toimittaja erinomaisen kysymyksen: kannattaako silti yrittää? Kysymykseen on melko helppo vastata poliittisen kohteliaasti tai vaistonvaraisesti, mutta minua tuo kysymys kiehtoi paljon tätä enemmän.

Suomalaiseen mielenmaisemaan kaiverrettu sisu tarjoaa asiaan yksiselitteisen vastauksen: vaikka läpi harmaan kiven, jokaista vastoinkäymistä päin, mahdottomia todennäköisyyksiä vastaan. Toisin sanoen, aina pitää yrittää. Tämä kansallisromanttinen ajatusmaailma toimii mielestäni parhaiten hymy huulilla, mutta vain varauksellisesti universaalina ohjenuorana. Toki hyvin usein yrittämällä vastoin todennäköisyyksiä vähintäänkin oppii jotain. Tuon tuosta näin toimien lopputulos on ainakin vähemmän huono. Joskus tämä vaihtoehto on kuitenkin tuhoon tuomittu.

Suomalaiset ovat lottokansaa. Kannattaako aina yrittää lotota, vaikka todennäköisesti et koko elämäsi aikana pääse lähellekään voittoja? Ei todellakaan kannata. Silti niin teemme, vaikka matematiikan oppimisen lisäksi olemme yhä paremmin nähneet Veikkauksen sädekehän ruostuvan silmissä. Liekö tässä yksi sisukkaan kansan perusasenteen tutuimpia haittavaikutuksia? Se sama sisu, joka onneksemme pakotti puolustamaan maatamme ylivoimaiselta viholliselta pakottaa myös monen pelaamaan itsensä velkavankeuteen. Sisulle on paikkansa, mutta ei kaikkialla.

 
Palataksemme alkuperäiseen kysymykseen, on helppoa todeta että joka ikisen ihmishengen pelastaminen tai jokaisen tytön saaminen kouluun on kiistaton voitto itsessään. Tähän humaaniin aksioomaan on kuitenkin myös liian helppo hukkua. Halusimme tai emme, maailmamme pyörii rahalla ja rajallisilla resursseilla. Näiden kahden yhtälö luo myös tilaisuuden vähemmän kiitettäville tavoitteille. Milloin meille kaupitellaan kärsimystä ns. sosiaalipornona, milloin hiljennetään asiallinen keskustelu huutamalla ”ajatelkaa lapsia” ja milloin vedätetään hyväntahtoisilta ihmisiltä avustusrahoja joista hädin tuskin murto-osa päätyy kohteeseen.

Minä haluan tehdä hyvää ja olen huomannut, että se on hyvin vaikeaa. Pääni toinen puoli sanoo että hyvää kannattaa aina yrittää tehdä. Toinen puoli päästä opponoi pitkän kaavan kautta. Myrsky sahanpurujen seassa ei ole kaunista katsottavaa, mutta todella groteskiksi se muuttuu vasta kun koitan ilmaista sitä. Emme hevin siedä kritiikkiä hyvän tekemisen yrittämistä kohtaan, vaikka kritiikin tarkoituksena olisi pyrkiä vieläkinx parempaan. Kun taloustieteen nobelisti Sir Angus Deaton taannoin kritisoi kehitysapua kovin sanoin, oli moni vihainen. Vihaa olisi kannattanut pidätellä, sillä sen taustalla oli äärimmäisen huolella tutkittu halu auttaa kehittyviä maita nousemaan köyhyydestä ja kurjuudesta. Emme halua ymmärtää, että on yksi asia kritisoida auttamista itsessään ja eri asia kritisoida sen tekemistä laput silmillä.

Kun poliitikko esittää vastaavia huolia, on tervettä suhtautua siihen skeptisemmin kuin ikänsä köyhyyttä ja eriarvoisuutta tutkineen asiantuntijan puheisiin. Silti puhe kannattaa kuulla loppuun asti. Heikommassa asemassa olevien ihmisten auttaminen on äärimmäisen otollista maaperää populismille suuntaan jos toiseenkin. Jos korvat kestävät kuulla ja vintti sauhuta, populismin alta voi löytää vaikeita ja siksi hyvin tärkeitä kysymyksiä. Jos rahaa on käytettävissä tietty määrä, on vain tervettä varmistaa sen tekevän mahdollisimman paljon hyvää.

Lopputulos ei tietenkään tosielämässä päädy absoluuttisuuksiin. On liian helppoa vaatia humanitaarisen maahanmuuton lopettamista seinään ja rahojen ohjaamista suoraan kriisialueille. On liian helppoa todeta saman euromäärän tarjoavan enemmän apua siellä kuin tuolla. Tosielämässä absoluuttisuudet onneksi harvoin toteutuvat ja arjen kanssa parhaiten yhteensopiva totuus löytynee puolitiestä. Tuo puolitie on vain tupannut hieman autioitumaan viime vuosina. Jos poliittinen päättäjä haluaa äänensä kuuluviin, kannattaa töräyttää pihalle mahdollisimman tymäkkä mielipide, realismista piittaamatta. Turha on odottaa vastaavaa määrää haastattelukutsuja pohdiskelemalla erilaisten kompromissien vaihtoehtoja.

 
Me haluamme auttaa, eikä auttamisen halua pidä kenenkään ikinä hävetä. Auttamishalumme ulottuminen kauas oman lähipiirin ulkopuolelle on sekin syvän kumarruksen arvoista. Viisainta on nähdä tämä auttamisen halu majakkana, suuntana siihen mihin haluamme pyrkiä. Näin se toimii huomattavasti paremmin kuin millintarkkoja askelmerkkejä tarjoava navigaattori. Voimme antaa itsellemme voimakkaan vapauden valita reittimme ja keinomme auttamiseen. Voimme oikeuttaa kritiikin yksittäisiä metodeja kohtaan, kunhan muistamme pitää katseen auttamisen majakassa.

Tai yksinkertaisesti näin: hyvän tekeminen on niin tärkeä asia, että se kannattaa tehdä todella hyvin.

 
P.S. Olen tietoinen että videolla oleva ruutukaappaus Deatonin artikkelista on vanha, mutta koin sen ruutukappauksena paljon toimivammaksi kuin akateemiset kirjoitukset.

Julkaistu

Kiltti pöhkö vai penseä realisti?

Sisäministeri Maria Ohisalo puhui Ykkösaamussa pakolaiskiintiön nostosta ja turvapaikanhakijoiden tilanteen helpottamisesta. Puhe oli sinänsä täysin puolueensa mukaista ja omassa kontekstissaan asiallisen selkeää. Isossa kuvassa näen esim. Afghanistanin tilan osalta kaksi vaihtoehtoista kulmaa, eikä kumpikaan ole vailla ongelmia.

Kiltit periaatteet

Vaihtoehto 1 on siis Ohisalon linja. Koska moni ymmärrettävistä syistä pakenee islamilaisen hallituksen nousua, halutaan tarjota mahdollisimman paljon turvapaikkoja. Toki joukossa on niitä, jotka kannattavat humanitaarista maahanmuuttoa vain henkilökohtaisista taloudellisista syistä, mutta pääosa siitä on uskoakseni ihan vain yksinkertaista humanismia. Haluan korostaa tätä: en voi moittia kenenkään inhimillisyyttä, mutta mielestäni tässä ajetaan sammutetuin lyhdyin hurjaa ylinopeutta. Tämä ”savun hälvettyä tarkistetaan kytkennät” -malli on osoittanut ongelmansa. Hyväntahtoisuus on hyvä paikka lähteä liikkeelle, mutta yksin käytettynä huono opas maailmanpolitiikan kiemuroissa.

Inhorealistiset vaihtoehdot

Ranskan Emmanuel Macron on esimerkki penseämmästä, inhorealistisesta vaihtoehdosta. Hänen suurin huoli on hallitsematon maahanmuutto. Tätä linjaa on haukuttu sydämettömäksi ja syytöstä voi lyhyellä syklillä ymmärtää. Mielestäni Macron ei ole sydämetön, vaan realisti. Vaikka Eurooppa ottaisi miljoona turvapaikanhakijaa Afghanistanista, se ei riittäisi kriisin ratkaisuun. En usko Euroopan pystyvän miljoonaan, jos edes puoleen siitä, sillä muistot muutaman vuoden takaa ovat liian tuoreita. Macron ja moni muu tietää sen johtavan levottomuuksiin, demokratian rapistumiseen ja Venäjän vallan kasvuun EU:n alueella.

Optimisti voi spekuloida inhorealistisen mallin pakottavan etsimään vaihtoehtoja, jolla voidaan auttaa suurempia ihmismääriä. Isossa kuvassa inhorealisti ei myöskään päädy järjestämään lottoarvontaa ihmisten hengellä. Inhorealisti tietää toimivansa ihmissalakuljettajia ja monia muita rikollisia vastaan ja muistuttaa tästä itseään haukkujen keskellä. Hän ei toimi trendikkäästi, mutta saattaa lopulta päätyä pelastamaan paljon ihmishenkiä vaihtoehtoihin verrattuna. Turvapaikkapolitiikan tiukentaminen voi tuntua epähumaanilta ja tämä on täysin ymmärrettävä tunne. Pitkän ajan totuus voi kuitenkin erota pinnallisen tunteen arviosta.

Turvapaikkapolitiikkaa ei tehdä turvapaikanhakijoille

Käännän vipua vielä kovemmalle. Karmivin osa inhorealismia on ymmärtää, että sen paremmin Ohisalo, Macron, Merkel kuin moni muukaan ei tee turvapaikkapolitiikkaa turvapaikanhakijat mielessään. Lopulta kyse on puoluepolitiikasta ja aatteista ja valmistautumisesta vaaleihin. Leijonaosa puheista niin rajojen avaamisen kuin sulkemisen puolestakin on vain puhetta omille kannattajille. Ihmishenki on hyvin halpa näissä puheissa ja vanha sanonta ”ensin kampaviinerit, sitten ihmisoikeudet” pätee jälleen. Minun pitää myöntää että tämä sapettaa.

Väitän, että nykyinen turvapaikkajärjestelmä EU:ssa on yksinkertaisesti rikki. Se auttaa liian harvaa, se ylläpitää ihmishenkiä vaativaa rikollisuutta, ruokkii levottomuutta ja sen voittajia ovat harvoin ne, jotka eniten apua tarvitsevat. Kiintiöpakolaisjärjestelmä on tässä asiassa monin tavoin parempi ratkaisu, mutta sekin pystyy auttamaan vain aniharvaa. Nämä ratkaisut eivät toimi, eivät riitä, eivätkä kelpaa minulle osaksi inhimillisyyden isoa kuvaa.

Missä olisi se päättäjä joka pystyisi sanomaan tämän suoraan? Ei rasistisesti, ei julmasti, ei ilkeästi, vaan ymmärtäen jokaisen turvaa hakevan ihmisen arvon sataprosenttisesti kaikessa kauneudessaan. Missä olisi hän, joka näkisi humaanin ongelman, mutta ei johtaisi siitä epähumaaniin johtopäätökseen? Pahoin pelkään että pitkään ja turhaan odotan.

Julkaistu

Kolumni: Vallankumouksen pahin vihollinen

Kyuun kolumni

Olen päättänyt kokeilla kirjoittaa muutaman blogauksen kolumnityyliin, harjoittelun vuoksi. Ensimmäisessä kolumnissa heijastellaan menneitä ja menossa olevia vallankumouksia. Palaute on erittäin tervetullutta. Videolla on sama teksti luettuna.

Viime aikoina olemme oppineet paljon Kuuban historiasta, niin Ylen radiosarjasta kuin SK:n erinomaisesta tekstisisällöstäkin (maksumuuri). Alussa oli vallankumous pahaa diktaattoria vastaan. Sen myötä varsin moni Kuuban kansalainen todellakin sai parannusta elämäänsä ja arkisiin huoliinsa. Lopulta, kuten niin usein käy, vallankumouksesta tuli itsensä pahin vihollinen. Tämäkin tarina on tuttu. Jokaista Pedro II:ta kohti on aika monta Castroa, tai ajankohtaista esimerkkiä käyttääkseni, Abiy Ahmed Alia (maksumuuri).

Metaforani kohteena on tällä kertaa liike seksuaalisen tasavertaisuuden puolesta. Tämä on matka, jota Suomi on kulkenut pitkälle, mutta maalissa emme likimainkaan ole, sillä tekemistä on vielä paljon. Jotain liikehdinnässä on kuitenkin muuttunut viime vuosina, ehkä jo sen verran että hälytyskello olisi syytä kaivaa lähettyville.

Vuosikymmen sitten osallistuessani jälleen kerran pride-marssiin, todistin vanhan ajatuksen katoamista. Vanha idea kulki jotakuinkin niin, että prideen ovat tervetulleita kaikki, jotka haluavat edistää yhteisiä tavoitteita. Tuolloin näimme ensimmäiset merkit siitä, että loppuun lisättiin kohta ”paitsi seuraavat tahot”. Lista epätoivotuista tahoista, henkilöistä ja aatteista on vuosikymmenen varrella kasvanut, niin Suomessa kuin maailmallakin. Kenellekään ei ole jäänyt epäselväksi löyhän festivaalihengen muuttuminen tiukan poliittiseksi aatteeksi. Vihollisten lisäksi myös vaatimuksia on yhä enemmän, yhä äänekkäämpiä, ja ne tuntuvat pääsevän läpi yhä vähemmällä keskustelulla.

Pride ei tokikaan ole kuihtunut, sillä kuten todettua, tekemistä on vielä reilusti ja moni liikkeen vanhoista tavoitteistakin on vielä toteutumatta. Kansalaisliikkeen näkyvyyttä edesauttaa myös voimissaan oleva mediakoneisto ja ainakin pintapuolisesti yhä eheämmältä vaikuttava keskushallinto. Yritykset ovat myös yhä isompi osa liikkeen näkyvyyttä. Tässä piilee kuitenkin melkoinen riski, sillä jos jokin päivä yritykset huomaavat tienaavansa paremmin vastakkaisella mielipiteellä, voi linja muuttua vaarallisen nopeasti.

 
Yksi monista historiaan jääneistä aiheista on kriittisyys. Yhä herkemmin, kautta yhteiskunnan, miellämme kritiikin vihaksi ja skeptisyyden loukkaukseksi. Mielestäni kriittisyys on yksi maailman muuttamisen tärkeimpiä peruskiviä. Juuri kriittisyydellä varmistetaan, että suden puhkuessa ja puhaltaessa talo pysyy paikallaan. Kuitenkin on hyvin vaikeaa nähdä vastuullisissa medioissa kriittistä keskustelua uusista pride-kansan tavoitteista, metodeista tai ajatuksista. Yhä useampi toimittaja heittää jo ennalta hanskat tiskiin, joko somekansan vihojen pelossa tai pahimmillaan totuudestaan täysin varmana.

Terveen kriittisyyden puutteelle on toki erinomainen selitys. Etenkin politiikan oikealta reunalta tulevat pride-hengen vastaiset huudot ovat uskottavuudessa samaa tahoa kuin koronarokotteisiin integroidut kitaravahvistimet. Kun kaiken maailman Kärnät ja Hakkaraiset johtavat puhetta, on helppo todeta ettei se ole tervettä kritiikkiä vaan puhdasveristä idiotismia. Sen myötä on helppo todeta, että järkevää kritiikkiä ei ole ja asia on vahva. Kuitenkin näin tehdessämme päädymme liittymään juuri priden pahimpien vastustajien peliin. Kun kiellämme kritiikin tällaisiin toheloihin vedoten, sidomme oman kätemme selän taakse.

Ilman tervettä kriittisyyttä vallankumouksen pahin vihollinen on todellakin vallankumous itse. Kansanliike, mikä tahansa kansanliike, tarvitsee ajan varrella enemmän kritiikkiä, debattia, analyysiä ja tieteellistä skeptisyyttä. Ilman sitä, kaasu pohjassa ja silmät kiinni, menemme taatusti eteenpäin, mutta mihin suuntaan ja millä hintaa?

On täysin mahdollista – toistan, täysin mahdollista – että pride-liikkeen nykyiset tavoitteet ovat järkeviä, perusteltuja ja huolella mietittyjä. Ilman kunnon kriittistä tutkiskelua on kuitenkin myös mahdollista, että jotkut kiireessä mukaan otetut tavoitteet voivat lopputuloksena jopa toimia sitä ihmisryhmää vastaan, jota tavoitteella pyritään suojelemaan ja auttamaan. Tällaisia väitteitä kuulee yhä useammin ja niiden kaikkien leimaaminen äärioikeiston huuhaaksi muistuttaa aivan liikaa männä vuosikymmenten vapaussoturin puheita. Jos julistettua totuutta ei tarvitse todistaa, sitä ei koskaan ole myöskään ansainnut.

Kuten todettua, maailma ei ole valmis. Maailma myös muuttuu ja kansanliikkeen on muututtava siinä mukana. Olen havainnut, että navigointi maailman menossa on huomattavasti helpompaa kun pitää silmät auki ja antaa kaasujalalle hieman armoa.

Julkaistu

Selän takana vain haukkuvat

Kauhia vihatwiitti

Yhä useammassa verkon keskustelussa käydään yhä lisääntyvää selän takana hyökkäämistä. Valitun kohdehenkilön sanomisia, puheita, ajatuksia sekä toimia kritisoidaan ja usein myös henkilöä herjataan, uhkaillaan ja maalitetaan. Henkilön omaan sometiliin ei kuitenkaan viitata, ei vastata kohdehenkilön viesteihin, käytetään ruutukaappauksia yms. Haluaisin hieman avata tämän ikävän ilmiön taustoja.

HUOM! Minulla ei ole pisarankaan intressiä lokeroida tätä minkään oikeiston, vasemmiston tai tietyn -ismin ilmiöksi. Ei ole mitään pitävää näyttöä siitä, että ilmiö olisi tietyn ryhmän yksinoikeus.

Mitä? Somekeskustelu ilman keskustelua

Ounastelen, että moni tuntee mainitsemani ilmiön jo aloituskappaleen pohjalta. Sitä voisi kutsua verkkokeskustelun muuttamisesta verkkomonologiksi, tai ainakin avoimen keskustelun muuttamista suljetuksi. Koska haluan kuitenkin avata tätä laajemmin, tarjoan esimerkkejä. Jos aihe on tuttu, hyppää seuraavaan kappaleeseen.

  • Sen sijaan että vastataan kohdehenkilön viestiin (facebook, twitter, yms) tai blogiin, tehdään uusi sisältö jonka ainoa tarkoitus on vastata tähän. Näin kohdehenkilö ei suoraan näe ja voi osallistua keskusteluun.
  • Kohdehenkilön nimeen ei myöskään viitata uudessa sisällössä niin, että hän saisi somepalvelussa huomautuksen, eli siis ei käytetä @-merkkiä kun viitataan hänen sometunnukseen.
  • Usein viestintä kohdehenkilön kanssa myös estetään somepalvelussa (block/esto). Näin hän ei voi nähdä luotua sisältöä edes etsimällä, ainakaan helposti.
  • Kohdehenkilön luomaa sisältöä lainataan ruutukaappauksena, ei alkuperäisenä sisältönä. Jälleen tarkoitus on, että kohdehenkilö ei saa tietää sitaatista, eikä korjata mahdollisia virheitään.
  • Kritiikkiviesti kohdistetaan mahdollisuuksien mukaan samanmielisille, tarkoituksena kerätä joukot ”metaforisten soihtujen ja talikoiden kanssa” kritiikkisi puolelle.
  • Kritiikkiviestissä näytetään kritisoitu sisältö vailla kontekstia. Mukaan liitetään usein vahvoja johtopäätöksiä ja oletuksia. Seuraksi voidaan liittää myös faktana esitettyjä spekulaatioita, joiden tarkoitus on saada kritiikin kohde näkymään entistä paheksuttavampana.
  • Kritiikkiviesti voi sisältää pahimmillaan ohjeita tai vihjauksia jatkotoimille, eli ns. maalitusta tai jopa vainoamista. Se voi sisältää tietoa kohdehenkilön työ- tai opiskelupaikasta, läheisistä, pahimmillaan jopa henkilökohtaisia kohtaktitietoja.

Miksi? #1 – vahva viholliskuva

En rohkene väittää mikä oli muna ja kana, mutta tämän kaltainen viestintä eri muodoissaan ei ole uutta, vaan vuosisatoja vanhaa. Lopputulemana kohdehenkilö tai hänen edustamansa ryhmä, laitos tai aate pyritään maalaamaan absoluuttisen pahaksi sekä vaaralliseksi. Moni saattaa valita ym. toimintatavan yksinkertaisesti irrationaalisen pelon vuoksi. Kohdehenkilö voidaan mieltää välittömäksi vaaraksi toisille ihmisille ja valittu keino voi tuntua täysin luonnolliselta puolustusstrategialta. Pahimmillaan vastapuolen viholliskuvan sivuvaikutuksena asettaa myös itsensä niskaan sankarin viitan.

Tiivistetty oppi: Irrationaalinen pelko ei poistu vihalla (lisätietoja: terveyskirjasto, akuutti).

Miksi? #2 – väkevä lööppi, väkevä suosio

Tämä on loogista. Oletetaanpa että Istvan Pölöstnik on huolestunut etanoista puutarhassaan ja puntaroi keinoja etanoiden torjuntaan. Olet eri mieltä hänen metodeistaan. Jos sanot että Istvanin mielipide kukkapenkkien hoidosta kaipaisi tarkennusta, saat pari puutarhaintoilijaa lukemaan kommenttisi. Jos taas sanot Istvanin hyökkäävän luontoarvoa vastaan tyypillisellä fasismillaan ja spekuloit hänen vihaavan lemmikkieläimiä, saat hurjasti tykkäyksiä ja jakoja somepalvelussa. Toista tämä muutama tuhat kertaa niin maineesi saattaa nostaa sinut vaikka poliittiselle uralle.

Tiivistetty oppi: Vihaa julistamalla saa suosiota josta voi olla mitattavaa etua. Jokainen voi osaltaan päättää haluaako palkita vihan julistajaa sometykkäyksellä tai -jaolla.

Miksi? #3 – odotettu käytös yhteisössä

Jokaisella meillä on jonkinlainen mielipidekupla, ajatusmalli kaverien kesken. Se voi johtaa tiettyihin odotettuihin toimintamalleihin. Tietynlaiseen sisältöön vain pitää reagoida tietyllä tapaa. Tietyt asiat ovat aina pahoja, tietyt hyviä. Tästä voi syntyä opittu toimintamalli, joka tulee automaattisesti. Koska saat tukea yhteisöltä näin toimien, et tule ajatelleeksi sudenkuoppia.

Tiivistetty oppi: Parhaassakin joukossa tyhmyys tiiviistyy.

Miksi? #4 – toi alotti

On sangen mahdollista, että kohdehenkilö itse aloitti riidan viestissään. Siihen on monta riemullista tapaa alkaen toki täysin ala-arvoisesta sisällöstä. Ennalta eri mieltä olevien herjaaminen on myös tehokasta.

Tiivistetty oppi: Vaikka yksi on idiootti, sinun ei silti tarvitse olla.

Vaihtoehto – mitä muuta voisit tehdä?

Useimissa tapauksissa kysymys on tämä: onko sinulle tärkeämpää oma terveytesi vai saamasi julkisuuden määrä? Jos valitset terveytesi, kokeile jotakuta seuraavista ajatusharjoitteista.

  • Pohdi pari sekuntia suuttumusta herättäneen viestin kirjoittajan motiiveja. Oletko varma, että hänen tarkoitus oli olla ilkeä?
  • Pohdi seurauksia: jos suuttumusta herättänyt viesti on paha, miten tätä pahaa helpotettaisiin? Kuinka usein tuleen vastaaminen tulella on tehnyt hyvää? Kysy itseltäsi mitkä ovat riskit vihan eskaloitumiseen ja ongelman pahenemiseen?
  • Kyseenalaista taustatietoja. Onko kohdehenkilö paha? Oletko varma siitä, ovatko tietosi luotettavasta lähteestä vai seuraatko vain kaveria, joka kenties seuraa kaveria? Suututko huhuille vai faktoille?
  • Onko sinun pakko viestiä asiasta juuri nyt? Voitko pohtia asiaa edes minuutin? Tiedämme jokainen, että pohtimalla pystyy parempaan.
  • Pohdi, teetkö toimillasi vihollisjulistuksen tahosta, joka saattaisi olla enemmän puolellasi kuin vastaan, tässä ja ehkä muissa asioissa? Otatko riskin siitä, että usutat näin tehden lisää ihmisiä vihollisjoukkioihin? Otatko riskin, että tärkeäksi pitämäsi asian ajaminen vaikeutuu, kun puolellasi on yhä harvempi?

Tämän pohjalta, harkitse vastaavasi suoraan asianomaiselle. Kirjoita sellainen viesti jonka haluaisit itse lukea. Älä hauku henkilöä, vaan esitä huolesi asiasta. Älä anna hänelle mitään syytä suuttua enempää. Jos hän pelkää, ehdota tietoa pelkojen avuksi. Jos hänellä on väärää tietoa, viittaa kohteliaasti oikean tiedon lähteeseen. Jos kyse on harkitsemattomasta toiminnasta, ehdota kohteliaasti että ehkäpä hänen tarkoitus ei ollut loukata, vaan asian voisi muotoilla toisin.

Jos hän on vain eri mieltä mutta asia ei ole tappelun arvoinen eikä ilmaisu tulikivenkatuinen, totea olevasi eri mieltä, mutta kiitä häntä mielipiteensä ilmaisemisesta ilman vihanpitoa. Tämä voi toimia, myös somessa.

P.S. Onko tämä joskus ok?

Nyt ollaan kaltevalla pinnalla ja tulkinnanvaraisuuksissa. Sanotaanko näin että ymmärrän tätä hyvin, mikäli kohdehenkilön on osoitettu todistetusti aiheuttavan toimillaan hengenvaaraa. Tulee mieleen esim. puoskarihoitojen myyjät. Jos haluaa varoittaa heidän toimista, on hyvä olla antamatta ilmaista mainosta heidän sometileille. Toissijainen huomio on, että ruutukaappausta käyttämällä sisältö jää talteen vaikka kohde sen poistaisi. Joka tapauksessa mielestäni tämän pitäisi olla äärimmäisen harvinainen poikkeus, jota mieluusti ei tarvittaisi. Voisin sanoa että käytä järkeä, mutta koska olet fiksu ja omaat terveen lähdekritiikin, et noudata neuvojani sokkona.

Julkaistu

Leikitellään metaforilla ja turvavöillä

Huh, kaksi päivää lomalla ja jos ei lasketa massiivista nukkumista, yläkerta pyörii jo ylikierroksilla. Tuli mieleen, että oikeastaan metaforien käyttäminen on hieman aliarvostettua tänä päivänä. Nyt kun mietin, nehän ovat mitä mainioin tarinankerronnallinen tapa opettaa järkeviä ja pöhköjä asioita.

Sosiaalinen hyväksyttävyys

Päätin kokeilla temppua tällaisella. Tänä päivänä on monia asioita, jotka eivät ole sosiaalisesti läheskään niin hyväksyttyjä kuin aiemmin. Turvavyön käyttämättä jättäminen on sellainen asia jota ei monikaan suostu katsomaan hyvällä. Tupakoinnille on yhä vähemmän hyväksyttäviä paikkoja ja konteksteja. Näitä voi löytää vaikka miten paljon. Useimmiten on käynyt niin, että ensin tuli laki, sitten tuli asennemuutos.

Joskus käy toisinpäin. Historiallisesti orjuus on esimerkki tästä, jossa joissain maissa ensin tuli asennemuutos, sitten vasta laki. Joissain maissa mentiin toisinpäin. Positiivisempia esimerkkejä löytyy aivan lähikuukausilta. Puhumme todella paljon uhkapelaamisen haitoista tänä päivänä, pitkälti kiitos Senja Larsenin työn ja Veikkauskratia-kirjan – mutta ehkä vielä sitäkin tärkeämpänä, siitä heränneen keskustelun. Yksi sen vaikutuksia on, että julkista uhkapelaamista ei pidetä etenkään nuoremmassa polvessa läheskään yhtä hyväksyttävänä. Se saattaa jopa olla suurin muutos mitä tästä kaikesta tulee.

Mutta mitä seuraavaksi? Mietin jo puhua lapsista, jotka eivät halua syödä eteen laitettua ruokaa – niin, tarkoitan siis metaforisesti sosiaalisen median käyttötapoja. Mukavilla taustatarinoilla ja kielikuvilla on paikkansa parhaissa kolumneissa ja poliittisissa puheissa. Luulenpa, että haluan hieman myllätä tätä peltoa jotta ensi vuoden sadosta tulee parempi.

Julkaistu

Syyllisenä syntyi hän

Ei syntynyt tässä tarinassa syyttömänä, eikä tarinaan liity työttömyys, perhe ja kirves. Tarinaan liittyy mm. tuorein keskustelu julmasta seksuaalisesta väkivallasta punk-liikkeessä ja sen monet seuraukset. Moni on hermostunut, vihainen, suuttunut, aivan perustellusti, mutta viha ei ole ratkaisu vaan oikeus.

Asiaan liittyisi paljon linkkejä, mutta päätin etten laita niitä tähän juttuun, koska en halua ottaa mitään osaa sormella osoitteluun tai syytteelyyn, ns. maalittamiseen.

Kaksi huonoa sanontaa

Lienemme toivottavasti kaikki samaa mieltä, että on jäätävän typerää huutaa esim. ”mamut on ongelma”. Yhtä typerää on huutaa ”miehet on pahoja”. Edellisen sanomisesta ammutaan jo ennen aamunkoitetta, jälkimmäisen sanomisesta palkitaan etusivun näkyvyydellä. Ihminen ei valitse sitä miksi hän syntyy, mutta silti, Herran vuonna 2021, syyllistämme silti ihmisiä siitä. Sen paremmin maahanmuuttajuus, ihonväri, seksuaalinen suuntautuminen tai mikään osa sukupuolen identiteettiä ei tee ihmisestä automaattista syyllistä. Nämä yhdessä tekevät ihmiset yksilön, kauniin ihmisen.

Ihmisen syyllistäminen synnynnäisen ominaisuuden perusteella on syrjintää hirveimmässä muodossaan. Se on niin kaukana modernin maailman ehkä kauneimmasta aatteesta, liberalismista, kuin olla ja voi. Se on niin kaukana liberalismista, että sinne ei näe edes Hubble. Silti, moni tätä syrjintää harjoittava lasketaan liberaaliksi. Se on absoluuttinen virhe.

Leikitäänpä konservatiivia

Hypätäänpä hetkeksi konservatiiviseen, vanhaan maailmaan. Monelta osin kasvatuksessani oli paljon konservatiivisia arvoja. Siihen kuului mm. semmoisia vanhoillisia sepustuksia kuin ”mies ei koskaan lyö naista”, ”naista kohdellaan aina kunnioittavasti” ja ”lain edessä olemme kaikki tasa-arvoisia”. Tässä teille vuosikymmenten takaisia oppeja, jotka olivat sekä suullisessa opetuksessa että painettuna käytöksen, tapojen ja etikettien kirjoihin. Aikanaan oli absoluuttisen väärin mieheltä tehdä pahaa naiselle. Tänä päivänä on absoluuttisen väärin mieheltä tehdä pahaa naiselle. Pohjoismainen kulttuuri ei moista ole aikapäiviin sallinut eikä salli. Jos joku tätä rikkoo, ei hän ole konservatiivinen tai vanhoillinen, vaan paha ihminen. Hänet pitää saattaa edesvastuuseen, eikä hänen tekoja pidä kenenkään puolustella.

Siinä kohtaa olen muutamien kriitikoiden puolella, että monilla miehillä on peiliin katsomisen paikka. Miehen ei sovi katsoa hiljaa vierestä kun naista kohdellaan kaltoin. Miehen ei sovi hiljaisesti hyväksyä huonoa käytöstä. Joskus tämän vaatiminen on todella paljon vaadittu. Monelle miehelle ystävän puolustaminen vetää kaiken yli ja ajatuskin kaveripiirin sosiaalisen hierarkian sotkemisesta on liikaa. Kynnys on korkea, muttan sen ylittämiseen pitää rohkaista, eikä aloittaa herjauksella. Miesten on otettava itseään ja kaveriaan niskasta kiinni. Meinaan jos nyt vanhoja arvoja kunnioitetaan, mies joka ei puolusta naista ei ole mies ensinkään. Kun sanotaan jotta kaveria ei jätetä, ei myöskään jätetä kaveria vaille huomiota hänen yrittäessään tehdä typerää virhettä.

Miksi yrittää kun on jo epäonnistunut?

Johtavan narratiivin perusongelma on, että siinä ei anneta yhtään syytä asioiden parantamiselle. Jos joka ikinen mies tuomitaan ennalta, miksi yrittää enää? Pelkkä keppi ilman porkkanaa ei ole koskaan toiminut. Kun vain pieni murto-osa ryhmästä on syyllisiä, miksi evätä enemmistöltä mahdollisuus olla osa ratkaisua? Vaikka edelleen ymmärränkin vihan syitä enkä hetkeäkään aio osoittaa sormella ketään, lopputulos on ikävä. Se on yhtälö syrjintää, ahdasmielisyyttä ja ennen kaikkea äärimmäisen vakavan ongelman pahentamista.

Seksuaalinen häirintä eliminoidaan yhdessä. Mitä enemmän on veneessä soutajia, sen nopeammin pääsemme perille.

Julkaistu

Työperäinen maahanmuutto kompastuu kotona

Vaatii merkittäviä navigoinnin taitoja olla lukematta vähintään yhtä artikkelia työperäisen maahanmuuton onnesta joka päivä. En sano että ajatus olisi väärä sinänsä, veronmaksajien määrän kasvu olisi kaikkien eduksi. Ehdotan kuitenkin, että kannattaa paikata vene ensin ja vasta sitten laskea se vesille.

Etniset suomalaiset, tervetuloa

Avustan maahanmuuttajataustaisia ihmisiä vapaa-ajallani, vapaaehtoisesti. Se on mukavaa hommaa, opin tuntemaan erilaisia ihmisiä, erilaisia taustoja ja opin paljon myös omasta yhteiskunnastamme. Olen ehdottoman positiivinen maahanmuuton ja maahanmuuttajien kannattaja, mutta kovin kriittinen maahanmuuttopolitiikkaamme kohtaan. Tuntuu joskus kuin jotkut päättäjistämme haluaisivat toteuttaa maahanmuuton surkeimmalla mahdollisella tavalla. Ongelmat hyvä, menestykset paha, ihmisoikeudet yks hailee. Vaan kun puhe on maahanmuuttajista ja työstä, kritiikkiä ei voi pistää yksin päättäjien syliin.

Moni auttamani mamukaveri on saanut töitä. Kovin moni ei ole. Taidoista se ei ole kiinni, joukossa on monen pieni- ja keskipalkkaisen alan osaajia. Osa hanskaa suomen kielen perusteet, osa vähän enemmän, mutta jokainen tulee suomen kanssa jotenkuten toimeen. Monella on palkkatukeakin tarjolla. He edustavat niitä osaamisen aloja, joissa on kuuleman mukaan hurja työvoimapula, esim. siivoojia, kokkeja ja muita palvelualoja. Koko ajan saa lukea, miten heistä on pulaa ja pitää saada lisää. Populistinen vastaus on että lisää työperäistä maahanmuuttoa. Vaan miten se yhtälö toimii, kun heitä on jo Suomessa vino pino, turhaan lähettämässä satamäärin työhakemuksia?

”Valitettavasti haluamme tähän tehtävään etnisen suomalaisen”, vastattiin eräälle hakijalle taannoin. Sama vastaus eri sanoin tai rivien välistä tulee yhtenään. Vastaus pätee niin yksittäisiin rekryäviin yrityksiin kuin johtaviin vuokratyövoiman välittäjiin. Mamuja ei haluta palkata, syystä tai toisesta. Silti samat firmat haluavat heitä maahan lisää. Ihan oikeasti, mitä minä en tässä näe? Mikä on, että samaan aikaan itketään työvoimapulasta eikä haluta palkata nenän edessä olevaa kaveria? Mikä tässä on pelin nimi? En todellakaan tiedä vastausta.

Ehkä rasismia, ehkä laiskuutta

Minä en tiedä onko kyseessä rasismi. Voi olla, mutta en aio väitettä esittää kevein perustein, sitä leimakirvestä lyödään nykyään jo liian helpolla. Ammattiliittoja – joita kyllä suostun kutsumaan umpirasistisiksi – ei kiinnosta etäistä tipan vertaakaan miten paljon maahanmuuttajia syrjitään, joten on turha kuvitella keneltäkään haluja tutkia asiaa. Kyse voi olla tietenkin vain peloista vaikkapa kieli- tai kulttuurimuurin äärellä. Se voi olla vain laiskuutta, ajatellaan että vaivannäkö on pienempää kun palkkaa kotosuomalaisen. Toisaalta, moni firma kyllä palkkaa mainioita mamuja jatkuvasti ja tiettävästi pärjäävät. Ehkä työnantajia on kahteen junaan.

Sen tiedän, että työperäinen maahanmuutto auttaa vasta kun olemme valmiita siihen ja nyt emme ole. Tiedän myös, että kansalaisten silmissä maahanmuuttomyönteisyys lisääntyy vasta sitten kun voimme osoittaa maahanmuuton toimivan. Kaipaamme kipeästi menestystarinoita arkeemme, tai joku päivä saatamme todellakin huomata eristäytyneemme kuplaamme, ilman mahdollisuuksia suuressa maailmassa. Onnistunut maahanmuuttopolitiikka voi pelastaa meidät, epäonnistunut maahanmuuttopolitiikka on oikotie turmioon.