Tekijä: Kyuu Eturautti

Tamperelainen rivikokoomuslainen, tietoturvapäällikkö, yrittäjä, kulttuurihörhö. Motto kuuluu: "Ihmisen oikeus olla idiootti on suurin ja tärkein vapaus." Lisää mukaviisauksia sitten kotisivuilta. Blogauksissa käsittelen mm. seuraavia aiheita: kaikki mahdollinen.
Julkaistu

Lepoa ja pohdiskelua miehistä

Lääkäri antoi vähän semmoista diagnoosia, että lepoa ja pillereitä, operaatio viikon päästä ja sitten vielä pari viikkoa lepoa ja pillereitä. Olen siis ns. säästöliekillä muutaman viikon ajan, kunnes taas syöksyn taistelukuntoon. Sitä ennen heitän vielä vähän ajateltavaa semmoisesta aiheesta kuin mies.

Mikä se semmoinen mies on?

Perussuomalaisten nuorisovaikuttaja ja Tampereen yliopiston opiskelija Joakin Vigelius joutui viime viikolla myrskyn silmään. Tarina lähti liikkeelle seuraavasta viestistä Twitter-pikaviestipalvelussa.

Juttu lähti hetkessä ns. laukalle. Vigelius poistettiin kurssilta, ylioppilaskunta ja yliopisto vaativat häntä vastaan oikeustoimia ja joukko yliopistoaktiiveja vaati jopa hänen karkottamista kaikista maamme oppilaitoksista iäksi. Ym. viestiä on kuvattu ”kuvottavuuden ennätykset rikkovaksi”, ja muutoinkin kommentoitu sanoakseni voimakkain sanakääntein. Perussuomalaisten oma media Suomen Uutiset lähti nokkimaan tapausta pian perästä. En voi antaa pisteitä puolueettomasta uutisoinnista, mutta katson jutun olevan hyvä ote yhdestä näkökulmasta asiaan. Vigelius on puolustautunut kovasti – onneksi ei vihamielisesti, mutta valitettavasti ei kovin kunnioittavastikaan.

Mutta mikä se semmoinen mies on?

Mielestäni Vigelius teki aivan ilmiselvän virheen: hän jakoi julkiseen verkkoon keskustelua, jota ei käyty alun perin julkisesti ja jonka osanottajat eivät antaneet siihen lupaa. Oliko motiivi poliittista peliä vai halu usuttaa vihaa kanssaopiskelijoita kohtaan, sitä en tiedä, mutta virheen hän teki. Sen sijaan mielestäni ei ole asiatonta todeta, että biologisen miehen keho ei toimi kuten biologisen naisen. Niin – biologisen… ja siitä tässä pitäisikin mielestäni puhua. Asiallisesti. Ei, kun asiallisesti, sanoin!

Hetkeksi sivuraiteille. ”Isä” ja ”äiti” ovat termejä, jotka eivät aina tarkoita biologista isää tai äitiä. Kasvatus- tai sijaisvanhempi voivat olla lapselle isiä ja äitejä. Kukaan ei kiistä lapsen oikeutta kutsua isäksi henkilöä, joka on isän tehtävää kunnialla suorittanut. Isä on sana, joka muodostuu tunnesiteestä. Biologinen isä taas tarkoittaa eri kulmaa. Usein ne ovat sama asia, aina eivät. Ei tarvitse montaa sukupolvea mennä taaksepäin, kun toinen maailmansota vei miehiä ennen aikojaan, sairaudet taas monien äitejä ja useampikin lapsi päätyi kasvamaan kasvatusvanhemman kanssa. On traagista menettää vanhempansa, mutta on kaunista jos toinen aikuinen pyrkii täyttämään tämän aukon lapsen elämässä.

Yhtä lailla hyvin monelle ”mies” ja ”nainen” ovat nykyään termejä, jotka ovat muuttuneet ilmoitusasiaksi. Saatat tässä vaiheessa pohtia että mitä puppua tämä on. Pohdi vapaasti, mutta kysy myös itseltäsi tätä: miten paljon elämäsi siitä oikeasti häiriintyy jos joku kokee sukupuoliasiansa toisin? Jos jonkun elämä paranee sillä, että heitämme kaivoon vanhanaikaiset sukupuolten kahleet, kannatan sitä varauksetta ja suosittelen samaa muille. Voimme siis hyvin suhtautua miehen ja naisen termeihin kuten isään ja äitiin, tarvittaessa lisätä sanan ”biologinen” alkuun mikäli tarkennusta tarvitaan. Ei biologia ole mihinkään kadonnut, lisääntymisen pelisäännöt ovat samat. Lisäksi keskimäärin biologinen sukupuoli on selkeästi määritetty ja se myös keskimäärin johtaa tiettyihin todennäköisyyksiin lapsen kehityksessä myös henkisellä puolella. Nämä on hyvä tiedostaa, kunhan ketään ei pakoteta rooliin jota hän ei halua elää.

Mikä se semmoinen mies on yhteiskunnan osana?

Kannatan siis ehdottomasti kunnioittavampaa suhtautumista transihmisiin ja sukupuolen moninaisuuteen. Se on monelle paljon, eikä minulta mitään pois. Sen sijaan haastavammaksi asia muuttuu siinä kohtaa kun tutkimme asian vaatimuksia yhteiskuntaan. Tämä on se ydin josta pitäisi keskustella. Mitä kaikkea ja millä tavoin voidaan yhteiskunnalta, tai sen osilta vaatia tämän asian varjolla? Ei, tähän minulla ei ole vastausta, mutta hitosti kysymyksiä kylläkin.

Sanon suoraan jotain minkä ehkä löydän edestäni: mielestäni osa transoikeuksien sinänsä tarpeellisesta keskustelusta vetää ihan hulluna överiksi. Transfobiaa ja -foobikkoja nähdään kaikkialla, herjaustermejä lyödään niskaan olemattomin perustein. Tämä ei kasvata ymmärrystä. Arvelen, että vaikkapa räikeä vihanpito Vigeliusta vastaan satoi kovasti konservatiivisiin laareihin. Ounastelen, että leijonaosa kansasta on valmis ymmärtämään tärkeää asiaa paremmin, mutta heille pitäisi antaa neuvoja ja apua, ei tyrmäystä ja haukkuja. Vaatimuksissa saisi kuulua enemmän kohtuullisia, yksilön kunnioitukseen keskittyviä vaateita ja vähemmän biologian opitun tiedon vastaisia julistuksia. Tiedämme sukupuolesta enemmän nyt ja se on hyvä asia, mutta yllättävän moni oppi on myös tutulla paikallaan. Poikkeus vahvistaa säännön, ei eliminoi sitä.

Transihmisten osalta tilanne on lääketieteessä haastavampi. Oli diagnoosi aivan mikä vaan, tietenkin ihmisille pitää antaa parasta apua. Transihmisten kohtelu on ollut huonoa tai pahempaa. Toisaalta, samalla pitää myös tutkia syitä, miksi aiheen ympärillä olevia diagnooseja haetaan hurjasti enemmän. On myös syitä tutkia, miksi pitkälle vietyjen hoitojen peruuttamisia (ks. myös vastalause) tulee enemmän – se on yksilölle karmivan vaikea paikka. Kaikki tämä vaatii tutkimusta, tiedettä ja jatkotutkimusta, mutta keskustelua käydään lähes yksinomaan tunteella. Ongelma on siinä, että jos halutaan tarjota mahdollisimman humaania hoitoa, on ensin tehtävä kotiläksyt mahdollisimman hyvin. Ymmärtääkseni nykyinen hallituksemme tukee tätä tutkimuslinjaa. Hyvä näin.

Mikä se semmoinen miesasioista pohtiva on?

Loppuun ehdotan tällaista: jos sukupuoliasiat ja ”moderni sukupuolihömppä” tuntuvat typeriltä, naura minulle. Naura minulle päin naamaa, hauku minua, lähetä tappouhkauksia ja liimaa minusta satoja herjaavia julisteita puistoihin. Ei tunnu enää missään, sillä tuo on jo tehty. Mutta ole nyt kiltti, hyvä ihminen, älä lähde haukkumaan niitä ihmisiä joille tämä voi tuoda todellista kipua ja tuskaa. Aivan sama miten pöhköltä asia sinusta tuntuu, toista ihmistä se voi satuttaa, paljon. Se kipu on aivan yhtä todellista, vaikka olisit eri mieltä sen syistä.

Meitä on ollut ja tulee olemaan moneen junaan. Onneksi raiteitakin on monia. Kyllä me tänne mahdumme. Hiukan paremmin jos muistetaan olla ihmisiksi.

Julkaistu

Ylläpito tiedottaa: taustapäivitys

Tänään su 8.11.2020 tehtiin taustatekniikkaan merkittävä päivitys, paljon uusia ohjelmaversioita, tietoturvan parannusta, yms. Rutiinipäivitys valitettavasti kompastui ohjelmistovalmistajan virheeseen, jonka vuoksi katkos venyi yli tuntiin. Vika korruptoi tietokantoja, joten meidän piti palauttaa varmuuskopiot viime yöltä. Pari blogausta pitää julkaista uudestaan tämän vuoksi, pahoittelemme häiriötä.

Ohessa muutama muu kurantti tiedotus ylläpidon suunnalta.

Salasanaturvallisuus

Pirkan blogeissa on jo muutaman kuukauden ollut käytössä turvattomien salasanojen varoitus. Jos kirjaudut salasanalla (etkä sometunnuksin), järjestelmä ei anna sinun asettaa vuodettua salasanaa. Jos saat varoituksen, aseta toinen salasana ja vaihda tämä salasana myös muista palveluista joissa olet sitä käyttänyt. Tämä ei ole kiusantekoa, vaan ihan sinun oman turvallisuutesi vuoksi hankittu lisäpalvelu. Jos salasanoja on liikaa muistettavaksi, harkitse salasanan hallintasovellusta avuksi.

Markkinagurut yrittävät

Blogin katselumäärät ovat selvästi kasvussa ja tämä on nähty myös markkinoilla. Sivustolle on viime kuukausina koitettu kovasti saada myytyä mainoksia. Turhaan yrittävät edelleen, palvelu pysyy epäkaupallisena ja mainosvapaana. Jos toimintaa haluaa tukea, se tehdään taustayhdistyksen kautta.

Kuntavaalit

Kuntavaalit lähestyvät ja pelaamme näissä blogeissa samoilla säännöillä kuin Aamulehdellä aikanaan. Kuntavaaliehdokkuudesta saa mainita ja teemoistaan saa jutella, yms, mutta aivan suoria vaalimainoksia ei sallita. Ehdokasnumeroita ei myöskään saa blogeissa julkaista, omaa tai muidenkaan, ei tekstinä tai kuvana. Tarkennetaan tarvittaessa.

Julkaistu

Ajan jumalanpilkkalain poistoa

Sananvapaus on tärkeä arvo, sanovat. Minä allekirjoitan tämän ja haastan tekemään asialle jotain, eli siis allekirjoittamaan kansalaisaloitteen ns. jumalanpilkkapykälän poistosta. Kerron nyt miksi.

Sananvapaus alkaa kun samanmielisyys loppuu

On kallisarvoisten bittien tai mustetäplien tuhlausta väittää, että sananvapauden ydin löytyisi sanomalehdistä tai hillityistä diplomaattisista mietteistä. Sananvapauden määritelmä – ihan EU:n ja YK:nkin mukaan – on oikeus mielipiteisiin, jotka voivat herättää pahennusta. Sananvapautta ei mitata sillä, että kertoo asioita mitä kaikki haluavat kuulla. Todellinen mitta on toimia Voltairen oppien mukaan ja puolustaa oikeutta niihin sanoihin, niihin mielipiteisiin, joita ei varauksinkaan voi allekirjoittaa. Esimerkiksi Charlie Hebdo -lehden pilapiirrokset ovat typeriä, riidanhakuisia, lapsellisia. Päivi Räsäsen homofobiset tai Timo Soinin naisia kohtaan vihamieliset lausunnot saavat minut voimaan pahoin, mutta olen minuutin varoajalla valmis nousemaan barrikadeille heidän sananvapautensa puolesta.

On yksi asia puolustaa hyviä käytöstapoja ja näkisin mieluusti sitä tapahtuvan useamminkin. On aivan eri asia suoraan sanoen raiskata sananvapauden periaatteita. Sananvapaus on ollut oikeutta mukaviin mielipiteisiin vain diktatuureissa. Sananvapauden puolustamisen koetaan silti Suomessakin usein alkavan siitä, kun sanotaan jotain mistä ollaan täysin samaa mieltä. Neuvostoliitossakin sai ilmaista mielensä asioista, joissa oli samaa mieltä maan johdon kanssa. Haluaisin ainakin uskoa, että itselläni sananvapauskeskustelu alkaa siitä, kun luen jotain hirveää, jotain mistä tulee huono olo ja mitä en voisi ikimaailmassa allekirjoittaa. Sananvapauden tehtävä ei ole silittää vaan ravistella. Sen tehtävä on muistuttaa aksioomasta: maailma muuttuu, ihminen muuttuu ja ihmiskunta muuttuu.

Hyvä yhteiskunta ei koostu ihmisistä, jotka ovat erinomaisia. Hyvä yhteiskunta koostuu ihmisistä, joilla on puutteita, vajavaisuuksia, asioita joissa muut ovat parempia. Vasta tämä toisen ihmisen tarve luo terveen pohjan yhteiskunnalle, ymmärrykselle siitä että yhdessä olemme vahvempia. Tämä siltojen rakentaminen idioottien välille edellyttää sekin sananvapautta, eli keskustelua jossa erilaiset ihmiset, erilaisista taustoista, erilaisilla lähtökohdilla rakentavat yhteistä hyvää. Sananvapaus ei ole oikeus olla oikeassa, vaan oikeus olla väärässä. Väärässä oleminen taas erottaa ihmisen huonekasvista tai oravasta. Jos emme saa sanoa sitä mikä on väärin, emme koskaan voi pohtia sitä mikä on oikein.

Yksi tärkeä askel

On tärkeää, että ihmisellä on oikeus pitää asioita pyhänä. On tärkeää, että jokainen voi käydä kirkossa, temppelissä, moskeijassa – tai sen puoleen Prometheus-leirilläkin. On tärkeää, että ihminen voi kokea suuria tunteita, hengellisiä kokemuksia ja asioita, joita ei pysty selittämään. Ne ovat tunteita, jotka voivat tapahtua, mutta niitä ei voi määrätä. Lakimme kuitenkin perustuu ns. institutionalisoituun pyhään, ajatukseen siitä että tietyn standardin mukainen kokemus on pyhää, toinen ei. Se on kestämätöntä ja mielestäni se loukkaa kaikkea sitä kaunista, mitä myös uskonnot tarjoavat. Yhteiskunnan ja lain tehtävä on turvata ihmisille oikeus näihin kokemuksiin, ei arvottaa niitä tulkinnanvaraisesti, jopa mielivaltaisesti.

Yhdyn kasvavan akateemikkojen, kulttuuripersoonien, journalistien ja tuiki tavallisten tallaajien joukkoon kansalaisaloitteellamme. Suomi on läntinen sivistysvaltio ja tämä 1700-luvun laki saa jo lähteä. Tässä maassa me puhumme erimielisyytemme, täällä ”katsotaan mies eikä nuttu” kuten Tapsa lauloi. Nyt, Ranskan ja Itävallan traagisten tapahtumien myötä, on jälleen surullisen oikea aika osoittaa, että rakastamme keskustelua, rakastamme erimielisyyttä ja rakastamme rauhaa. Tämä aloite on yksi pieni, mutta tärkeä askel siihen suuntaan. Tulethan mukaan!

Julkaistu

Pilakuvasta voi loukkaantua

Ranska on matkalla kriisistä kriisiin Muhammed-pilakuviensa kanssa. Reaktiot ovat odotetun kaltaisia: Suomen suvaitsevaisin puoli moittii murhattua opettajaa typeräksi ja nuiva-änkyräistö taas on lastaamassa koko Euroopan muslimipopulaation menolipulla kauas pois. Vaan pitäisikö keskustella itse loukkaantumisen tunteesta?

Tunne vastaan yhteiskunta

Minä uskon vilpittömästi, että moni muslimi on todella loukkaantunut pilakuvista. Uskon, että monet heistä ovat aidosti todella, todella surullisia, vihaisia tai muuten tunteiden vallassa. Mielestäni väheksymme tätä tunnetta. On täysin merkityksetöntä miten ”pöhköä” tai ”naurettavaa” se kenenkäkin mielestä on: tunne on aito ja tunnekuohu ei laannu tipan tippaa sitä vähättelemällä. Itse asiassa vähättely ja herjan heitto vain pahentaa asiaa.

On tietenkin aivan eri asia laittaa tuo tunne yhteiskunnalliseen kontekstiin. Pilakuvien julkaiseminen on aivan ok. Kun aihe herättää kovia tunteita, se on kahta tarpeellisempaa. Pilakuvat ovat hyvä tapa pakottaa hiljaiset aiheet äänekkäiksi. Pilakuvien tehtävä on herättää kansalaisia ja heidän tunteita, myös vihaa. Pilakuvat eivät ole kamomillateetä vaan aamukahvia. Näin toimien pilakuvat myös haastavat kykymme käsittää länsimaisia ilmaisunvapauden arvoja. Se on vaikea aihe. Ei kukaan tiettävästi koskaan väittänyt pilakuvia tylsiksi tai ongelmattomiksi? Toivottavasti ei ainakaan, sillä silloin niitä ei tarvittaisi.

Jos pilakuva saa yksilön toimimaan lain vastaisesti, oli se sitten fyysistä tai henkistä väkivaltaa, vika on lakia rikkovassa yksilössä, yksiselitteisesti. Yhteiskunta sen sijaan voi kysyä mitä on tehty väärin, jos pilakuvien reaktiot ryöstäytyvät käsistä. Onko yhteiskunta tehnyt selväksi arvot, sekä mitä ne ovat että miksi ne ovat? Onko yhteiskunta yhtenäinen vai kylvääkö se polarisaatiota? Onko yhteiskunnassa tarjolla kosolti laillisia ja riittävän kunniallisia tapoja käsitellä vihaansa? Kunniallisella tarkoitan tässä tapaa, jonka soveltaminen ei aikaansaa tarpeetonta häpeää tai esimerkiksi vihan ketjureaktiota. Vihaa ei voi välttää, sen väärän käsittelyn voi.

Dialogi on ainoa mahdollisuus

Nähdäkseni on olemassa vain yksi tie eteenpäin: dialogi. Suomessa sitä ylläpitävät esimerkiksi Alan Salehzadehin kaltaiset tutkijat, globaalisti vastaavia sillanrakentajia löytyy muitakin, vaikkapa Imam Tawhidi. Toki jokaista Alania kohti on sata tunaria. Heistä puolen mielestä vihan tunteille pitää antautua ja yhteiskuntamme perusarvoista pitää joustaa kauhun edessä, toinen puoli taas hakee ratkaisuja etnisistä puhdistuksista. Näistä on realismi kaukana, mutta hurraajista ei ole pulaa.

Fakta: Euroopassa on paljon muslimeja ja myös muiden uskontokuntien edustajia. Fakta: Euroopassa on laaja ilmaisunvapaus ja laajat yksilönoikeudet. Fakta: yksilön oikeuksista kiinni pitäminen suojelee meistä kaikkia. Tämän ymmärtäminen etenkin loukkaantuneen ihmisen kivun keskellä on vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Tärkeintä on ymmärtää, että vihastuneelle ihmiselle on viisaampi heittää pelastusrengas kuin kivi.

Julkaistu

Tietoturva ja salamasota

Tietoturvapäällikön työtä tekevänä viikon uutinen tietomurrosta psykoterapiakeskus Vastaamoon on iskenyt kovaa monellakin tapaa – niin ammattikunnan ylpeyteen kuin inhimilliseen huoleen äärimmäisen arkaluonteisista tiedoista. Kokeilen nyt hieman metaforien ja suurempien kuvien kautta kuvastaa ongelman nimeä. Avainasia on ymmärtää tietoturva osana suurempaa strategiaa, ei erillisenä sektorina.

”Olemme valmiina saksalaisten tuloon”

Väliotsikon kaltainen tunnelma oli liittoutuneilla Belgiassa toisen maailmansodan alussa. He tiesivät mistä saksalaiset hyökkäisivät ja olivat valmiina. Etuovi Ranskaan oli niin sanotusti muurattu tiukasti umpeen. Sääli vaan että saksalaiset eivät välittäneet etuovesta vaan salamasodan keinoin he hyökkäsivätkin keittiön kautta ja yllättivät liittoutuneet housut kintuissa. Liittoutuneet olettivat tietävänsä mistä hyökkäys tulee ja varautuivat siihen. He eivät kuitenkaan varautuneet epätodennäköisiin vaihtoehtoihin ja lopputulos on historiaa.

Hyvin usein tietoturvan suunnittelu tapahtuu juuri näin: suojataan todennäköisin hyökkämisreitti tehokkaasti, mutta unohdetaan että reittejä on useita. Vastaamo oli tunaroinut tietoturvansa aivan täydellisesti ja lopputulos oli samaa tasoa kuin jos pankkiholvista olisi takaovi seppoisen selällään suoraan kadulle. Kokonaisuutta ei nähty, ei asioiden välisiä riippuvuuksia, ei tehty lain vaatimaa oletusarvoisen tietoturvan suunnittelua. Ehkä rahaa oli käytetty paljon, mutta osaamista vähän. Merkkejä on jo ilmassa siitä, että Vastaamo oli myös muilta osin laiminlyönyt räikeästi tietosuojan ja -turvan velvoitteita, esimerkiksi jättämällä poistamatta tietoja joita olisi pitänyt poistaa. Toivottavasti firman johto löytää itsensä ja ylpeytensä tuomarin edestä ennen pitkää.

Kaikkea järkeä ei voi ulkoistaa

Tietotekniikan ammattilaisen tehtävät ovat muuttuneet. Tänä päivänä ei tarvitse osata hallita perinteisiä palvelimia tai pääkoneita, tai moniakaan muita pieniä yksityiskohtia. Pilvipalvelut ja palvelukonseptit antavat mahdollisuuden ulkoistaa kätevästi monia rutiinitöitä. Myös tietoturvan valvontaan ja toteutukseen on tehokkaita ja osaavia ulkoistuskumppaneita. Tästä syntyy hyvin nopeasti mielikuva, että lähes tai koko tietotekniikkaosaston voi ulkoistaa, riittää että hankkii sopivat konsultti- ja ulkoistuskumppanit. Voin luvata, että Vastaamo ei ole ensimmäinen tai ainoa tästä ongelmasta kärsivä firma, niitä on terveysalan lisäksi esimerkiksi talouspuolella ja se huolettaa minua. Julkisella sektorilla ongelma on vielä suurempi.

Jos jokaisen vipstaakin ja palasen tarkka osaaminen ei ole tietotekniikan ammattilaisen työtä, sitäkin suurempi vastuu on kokonaisuuden ymmärtämisellä. Tämä on asia jota ihan oikeasti ei voi ulkoistaa toimivasti. Talossa on oltava henkilö tai henkilöitä, jotka ymmärtävät miten ja miksi jokainen palanen toimii, mitkä ovat niiden riippuvuudet, mitkä ovat heikkoja kohtia, yms. Kokonaiskuvan hallinnassa pitää yhdistää vähimmilläänkin yrityksen leipätyön operatiiviset tarpeet, tietoturvanäkökulmat, juridiset vaateet, käytettävyys, budjetointi ja viestintä. Tuossa on hiton monta liikkuvaa osaa ja hyvä selitys sille, miksi strategiapelit ovat tietotekniikkaväen suosiossa. Sadan eri tavoin liikkuvan asian samanaikainen pohdinta on haastavaa, mutta myös palkitsevaa.

Virheistä oppiminen

Perustuen siihen, miten paljon terveydenhuoltoalan tietotekniikassa on käynyt eri kokoisia farsseja viime vuosina, en ole vakuuttunut että tämä tapahtuma johtaa juurikaan korjauksiin. Olisi ideaalia, että esimerkiksi Valvira ottaisi asiasta tiukemman otteen. Heillä voisi myös olla palkkio-ohjelma, jossa turva-aukon paljastamisesta heille maksettaisiin pieni palkkio. Moinen on yleistä suurten tietotekniikkayritysten parissa. Pelkään kuitenkin, että toimenpiteet jätetään konsulttien harteille, eli sinne mistä ongelma ilmeisesti alun perin lähtikin.

”Sillä se lähtee millä se tulikin” on pöhkö sanonta, joka on suunnilleen yhtä hyödyllinen tällä kertaa kuin vinkkinä krapulaa potevalle. Nyt olisi syytä tuijottaa peiliin, särki päätä tai ei, ja hyväksyä että arkaluonteiset tietojärjestelmät kaipaavat vastuuta ja osaamista. Näistä kumpaakaan ei voi ulkoistaa. Joskus työ pitää vain tehdä.

Julkaistu

Kiinan kauppaa ja kestävyyden dilemma

On aika selvää, että halvan kiinalaisen krääsän tilaaminen Ebayn tai Aliexpressin kaltaisista verkkokaupoista on niin kaukana kun vastuullinen kuluttaminen voi olla. Toisaalta, kauppojen massiiviset valikoimat sisältävät myös ennennäkemättömän varaosien ja tarvikkein saatavuuden, myös vanhemmille tuotteille. Jos ostat krääsää vähentääksesi jätettä, mihin kallistuu moraalipuntari?

Länsi laiskistui

Pieni varoitus: pääosin kaikki oli ennen vanhaan päin helvettiä ja kehitys on kulkenut hyvään suuntaan, mutta joskus sattuu kömmähdyksiä. Aiemmin asioita korjattiin, oli sitten kyse sukista tai kodinkoneista. Toki pahin miinuspuoli oli että laitteet olivat julmetun kalliita, mutta plussana laitteita pystyi huoltamaan, varaosia oli saatavilla ja korjaustyön hinta kohtuullista. Tänä päivänä laitteet ovat halpoja, aika monia yhä pystyisi sinänsä huoltamaan, mutta varaosia saa surkeasti ja korjaustyö maksaa kosmisia.

Tiedän, että Moccamasteriin saa melkein minkä vaan varaosan. Opin myös, että Siemensin imuriin saa teoriassa minkä vaan varaosan, toki pelkkä imurin varsi maksaa saman verran kuin uusi samanmerkkinen imuri. Parhaiten kuitenkin tunnen tietotekniikkaa. Läppäreissä klassinen hajoava asia on näppäimistö, näyttö tai kiintolevy. Kiintolevyt ovat Applea lukuun ottamatta standarditavaraa, mutta kaikki muu onkin mallikohtaista. Saat joko naurun tai ivallisen säälin jos koitat mennä keskivertoläppäriin ostamaan vaihto-osaa kodintekniikan supermarketista.

Sen sijaan jos suuntaan kiinalaiselle Aliexpress-kauppapaikalle ja naputtelen vaikkapa tämän kodin läppärini pohjalta hakukenttään ”Lenovo P40 keyboard Finnish” niin naps vaan, neljäkymppiä ja vitonen postikuluja päälle, suomenkielinen näppäimistö tulee (koneen OVH uutena n. 2 300 EUR, näin taustainfona). Melkein mitä vaan läppäriosia vähänkin käytetymmille koneille löytyy kiinalaisista tavarataloista. Viime aikoina on näppäimistöjen lisäksi tilattu näyttöpaneeleja, erinäisten laitteiden kaapeleita, kuulokkeiden korvanappiosia ja vaikka mitä. Kaikki ehtaa kiinalaista halpakauppakrääsää – josta en suostu tuntemaan morkkista. Ounastelen osaltani vähentäneen elektroniikkajätettä tänä vuonna yhden peräluukullisen, ja siihen tarvittiin yksi kauppakassillinen varaosia.

Voisimme tehdä sen itsekin

Kiinalaiset ovat nähneet markkinaraon länsimaisissa tee-se-itse näpertelijöissä. Useampikin työkaveri on tilannut osia monenlaiseen koneeseen ja vehkeeseen, säästäen rahaa ja mielenrauhaa. EU on pitkään harkinnut meinaavansa tehdä laitteiden huollettavuudelle ja varaosien saatavuudelle jotain, eikä se totta puhuen ole edes paljoa vaadittu. Jokaista osaa ei jokaisessa laitteessa tarvitse vaihtaa uudeksi joka vuosimallilla. Jokaista kiinnitystä ei tarvitse liimata, ruuvitkin toimivat. Ennen kaikkea, pitkäaikaista asiakassuhdetta ei pidä halveksia.

Päädyn hymyilemään siinä tiedossa, että maailma on monimutkainen paikka. Kiina voi olla kertakäyttökrääsän koti, mutta samalla myös ratkaisu kertakäyttökrääsää vastaan. Lopulta markkinat tuottavat sitä mikä tekee kauppansa. Ehkäpä sen lisäksi pitäisi vielä tehdä laitteiden korjaamisesta trendikästä ja mediaseksikästä. Ideoita?

Julkaistu

En sano asioista näin

Monesta ajankohtaisesta olen kertonut ja kirjoitellut monin tavoin. Nyt kerron miten en niistä kirjoita. Ovelaa, eikö?

Tapahtui niinä päivinä…

Elokapina-liike pyrkii vastakkainasetteluun virkavallan ja muiden julkisten instituutioiden kanssa. Toiminta perustuu lain rikkomiseen ja kovin kärkkääseen retoriikkaan.
En kuitenkaan aio kutsua heitä ääriliikkeeksi, vaikka kovin moni niin tekee isommissakin medioissa.

Poliisi puolestaan saattoi töpätä ikävästi päätyessään paprikasumutteen käyttöön edellisten mielenosoituksen lopettamiseksi.
En kuitenkaan aio kutsua poliisia fasistiseksi, vaikka virhe olisi tapahtunutkin.

Moni vasemmistoa lähellä oleva taho on kärähtänyt asiattomista, väkivaltaisista puheista ja osoittanut tarpeettoman suurta hyväksyntää niin historian julmimmille diktaattoreille, kuin nykyajan väkivaltaisille mellakoitsijoillekin.
En kuitenkaan aio väittää koko puolueen olevan naimisissa äärijärjestöjen kanssa tai vastustavan ihmisoikeuksia, vaikka niin sanomalla somepöhinää saisikin.

Vastaavasti perussuomalaisilla on ollut vähän liian jykeviä aasinsiltoja toimijoihin, jotka lipsahtavat janan oikean reunan yli rasismissa, jopa väkivaltaisessa sellaisessa.
Tästä huolimatta en aio väittää perussuomalaisen puoleen olevan äärioikeistolainen tai naimisissa ääriryhmien kanssa, vaikka se kovin muodikasta olisikin.

Pääministerimme ja nykyhallituksemme on saanut kritiikkiä siitä, että sooloilevat, eivät vastaa kysymyksiin, eivätkä pidä auki normaaleja yhteistyökanavia yhteiskunnan muihin osiin.
Tästä huolimatta en nimeä Sanna Marinia diktaattoriksi tai hallitusta totalitaariseksi, vaikka jokunen niinkin katsoo parhaaksi sanoa.

Työmarkkinoilla on eripuraa ja vaatimukset paikallisesta sopimisesta herättävät närää ammattiyhdistysliikkeessä.
En silti väitä työnantajaliikkeen olevan orjakauppureita.

Ei minusta ole mihinkään.

Jos käyttäisin kärjekkäitä termejä jatkuvasti, saisin paljon näkyvyyttä…

.

.

.

…jolla en tekisi mitään. Ei se paranna maailmaa, ei se paranna minua, ei se paranna keskusteluilmapiiriä. Se voisi auttaa minuutin verran ketutukseen kun päästää höyryjä ulos, mutta kuntosali tai metsälenkki tepsii paljon paremmin ja auttaa pidemmän aikaa.

Joten miksi räyhätä?

Julkaistu

Tiedämme MITÄ, kun pitäisi kysyä MIKSI

Kiitos median, kiitos tieteen, kiitos somen ja aktiivisten kansalaisten, tiedämme todella hyvin mitä tapahtuu. Protesteja diktatuureissa, poliisien tohelointia Helsingissä, kuumetta Valkoisessa talossa. Sen sijaan kysymme kovin harvoin miksi tapahtuu ja vielä harvemmin ilman ennakkoasennetta.

Kysy ja seuraa kysymystä

Minulla on ajatus: mitä enemmän on tilaa asialliselle keskustelulle, sitä vähemmän on tilaa asiattomalle keskustelulle. Mitä enemmän on luottamusta demokraatiaan ja instituutioihin ilmassa, sitä vähemmän on intressiä demokratian ja parlamentarismin ulkopuoliselle toiminnalle. Aina tulee toki yhteiskunnissa olemaan sivuraiteille päässeitä ja aina kun niin käy, pitää kysyä miksi. Lisäksi tulee kysyä itseltämme ainakin tätä: onko yhteiskunnassa rakenteita, jotka rohkaisevat ihmisiä pois ääriryhmistä, vai rakenteita jotka rohkaisevat ihmisiä ääriryhmiin? Olemme vakaasti jälkimmäisellä linjalla, eikä viattomia löydy yhdestäkään puolueesta tai mediatalosta.

Miksi sitten ihmiset kokevat haluttomuutta asioiden muuttamiseen demokraattisesti? Vastauksia on monia, jotka johtavat lisäkysymyksiin, mutta aloitetaan yhdellä teorialla, jonka nimi on sankarinpalvonta. Matti Nykänen välttyi aikanaan negatiiviselta mediahuomiolta, vaikka kaikki tiesivät miten hän kännipäissä tunaroi. Alexander Stubbin tiedettiin olevan koulu- ja työpaikkakiusaaja, mutta media piti häntä sankarina eikä antanut hänen uhreille ääntä. Juha Sipilästä tuli sittemmin sankari, vaikka hänen firmoissaan työntekijöiden myrkytystapaukset hoidettiin korruptiolla hiljaiseksi. Hiukan on merkkejä että Sanna Marin saa vastaavaa kohtelua nyt. Vai pitäisikö katsoa historiaa kauemmas? Sanoiko joku presidentti Kekkosen nimen?

Yhdysvalloissa yksi monista likaisen vallanpidon muodoista on korkein oikeus, johon puolueet nakkelevat omien arvojensa edustajia pitämään valtaa pysyvästi, vaikka oma puolue äänestettäisiinkin pois. Haukumme jenkkejä, mutta katsommeko peiliin? Täällä niin valtion kuin kaupunkien hallituksetkin pistävät viranomaisasemiin pitkäksi aikaa uusia nimiä vain ja ainoastaan puoluekriteerein, eikä asiantuntemuksella ole etäistäkään merkitystä valinnoissa. Viranomainen jää töihin pitkäksi aikaa, tekemään haluttua politiikkaa, vaikka rekrytoinnin tehneet päättäjät äänestettäisiin vaaleissa pois. Tämäkin on yksi monia vastauksia siihen, miksi demokratiaan ei luoteta. Tämä on myös itseään ruokkiva sykli, sillä jokainen valtaan tullut puolue lupaa korjata ongelman, mutta käytännössä päätyy rekryämään politiikkansa suojelijoita kahta härskimmin. Kansa vihastuu enemmän, päättäjät pelästyvät ja vallan menetystä pelätessään ryhtyvät entistä törkeämpiin keinoihin ikuisen asemansa suojelemiseksi. Suomi ei ole diktatuuri, mutta hyväsisaruskerho on yksi varma askel siihen suuntaan.

Opetelkaa uimaan!

Väliotsikon sanonta on yksi malliesimerkki siitä, miten poliittinen toimija voi hetkessä halveksia huomattavan kansanryhmän merkittäviä huolia ja murheita. Emmekö vieläkään ymmärrä, että huolet, murheet – tunteet – voivat olla aitoja ja huomionarvoisia, vaikka niiden taustalla ei ehkä olisikaan kivenkovaa faktaa? Jos halveksimme huolestuneita kansalaisia, muuraamme vakaan peruskiven demokratian ulkopuoliselle aktivismille, jonka myötä pahimmillaan soitetaan pappia. Suomi on maa, jossa koululaisia murhataan luokkiinsa, uusnatsit hyökkäävät poliitikon kotiin ja ilmastonmuutoksesta huolestuneet nuoret eivät keksi muuta toimintatapaa kuin sodan yhteiskunnan instituutioita vastaan. Totisesti minä kysyn: miksi?

Demokratian sivuraiteille eksyneillä on usein epärealistisia vaateita ja kuvitelmia, mutta usein taustalla on lopulta vain halu tulla kuulluksi, halu keskustella, halu ymmärtää. Meidän ei pidä hyväksyä väkivaltaisia järjestöjä tai ääriliikkeitä, mutta meidän ei myöskään pidä hyväksyä saamattomuutta niiden äärellä. Meidän on kysyttävä heiltä: miksi? – mieluiten ennen kuin on liian myöhäistä.

Julkaistu

Antaisitko persuille porkkanaa?

Persujen kytköksistä ääriryhmiin on kirjoitettu tusinoittain artikkeleja, useissa medioissa samalla kun persujen nuorisojärjestöä savustetaan pois yhteistyöstä. Ei savua ilman tulta, pätee vanha sanonta nytkin. Leikittelen nyt kuitenkin ajatuksella: voisiko jokin muukin tyyli toimia, jos tavoite on toimia ääriryhmiä vastaan?

Varoitus: tämä teksti on poliittista spekulointia, eli siis ajatusleikki. Ei totuus.

Pohjakysymys 1: mikä on persujen suhtautuminen asiaan?

Perussuomalaiset ovat yhtenä maamme de facto protestipuolueista aina keränneet joukkoonsa jos jonkinlaista tallaajaa. Soinin aikana heitä tuli varsin monesta suunnasta, eikä se selvästikään tuntunut Soinia myöskään haittaavan. Tämä on ihan puhtaasti sivustakatsojan arvio, mutta mielestäni Halla-ahon puheenjohtajakaudella jäsenyyden rimaa on korotettu ylemmäs ja ongelmatapauksista on pyritty ainakin joskus hankkiutumaan eroon. Nuorisojärjestön potkiminen oli mielestäni yksi osa tätä. Kysyin myös itseltäni: miksi näin? Arvelisin, että Soinille jokainen maahanmuuttoa vastustava oli yhtä harmaata paskiaisten massaa. Halla-aho mahdollisesti ymmärtää, että on olemassa parlamentaarista reittiä muutosta ajavia ja natsilippua liehutellen muutosta ajavia, eivätkä nämä kaksi kuulu samaan veneeseen. Halla-ahon aikana on mahdollisesti osattu kiinnittää huomiota oikeaan asiaan. Toimia on siis tehty uusnatsien potkimiseksi pois, joskin nähdäkseni toimia olisi voitu tehdä paljon enemmän.

Pohjakysymys 2: onko suunta oikea?

Rakentaen edellisen oletuksen varaan, voidaan kysyä onko persujen suunta oikea. Jos linja on siis se, että uusnatsit ja muut väkivaltaan vannovat on opittu tunnistamaan ja heitä on hitusen verran siivottu jäsenistöstä pois, onko se linja hyvä? Väitän, että se on. Edelleen, se voisi tapahtua paljon aktiivisemmin ja määrätietoisemmin, mutta nähdäkseni pieni askel parempaan on aina parempi kuin ei askelta ollenkaan. Tämä johtaa punaiseen lankaani: jos suunta on oikea mutta nopeus väärä, miten voisimme tukea tätä suuntaa? Miten pääsisimme tästä siihen, että pienen askeleen sijaan otettaisiinkin suurempi askel parempaan?

Väite 1: eristäminen ei auta (varauksin)

Otetaanpa ensin varaus: persujen eristäminen on ihan perusteltu teko – ei tosin ääriaineisten vastustamiseksi, vaan esim. vasemmiston ydinäänestäjien aktivoinnissa ennen kuntavaaleja. Vastakkainasettelu ja väkevät viholliskuvat ovat perinteinen keino poliittisen aktiivisuuden lisäämiseen, puolueessa kuin puolueessa. Tähän syyllistyy tällä hetkellä jokainen eduskuntapuolue, keinot vain vaihtelevat. Eristäminen ei kuitenkaan auta, mikäli tavoitteena on (onko?) parlamentarismin tukeminen ääriryhmien kustannuksella. Toki vähintään yhtä typerää olisi polvistua Halla-ahon eteen ja kiittää kaikesta hyvästä työstä. Strateginen valinta voisi olla jonkinlainen tuki jatkuvuudelle.

Väite 2: strateginen linjaus jättää riittävästi tulkinnanvaraa

On mahdotonta esimerkiksi vihreiden aktiivilta sanoa mitään persuille, jota ei luettaisi tarkalla suurennuslasilla ennen muuta omien parissa. On siis tärkeää käyttää sellaista sanomaa, jossa huomioidaan miltä sanoma kuulostaa joka suuntaan. Yksi mahdollinen tapa voisi olla kenties yhdistävän ajatuksen rohkaisu, ottamatta kantaa muihin aiheisiin. Jos olisin vaikkapa vihreiden ohjeistamispäällikkö neiti Möttönen Sipoosta, saattaisin sanoa esim. näin.

Puheenjohtaja Halla-aho on ilmaissut pitävänsä väkivaltaisia ääriryhmiä ongelmana. Poliitikassamme on paljon, hyvin paljon asioita, josta olemme eri mieltä, mutta tämä ei ole yksi niistä. Ääriliikkeet ovat meidän kaikkien ongelma. Rohkaisenkin nyt perussuomalaisia myös toimimaan sanojensa mukaan. Ymmärrämme, ettei se tapahdu yön yli, mutta muistutamme samalla, että työn voi aloittaa nyt ja heti. Meidän ei tarvitse olla samaa mieltä poliittista linjauksista, mutta meidän on oltava yhtä mieltä demokratian pelisäännöistä. Niihin eivät kuulu katupartiot, kaatuneiden diktatuurien liput tai väkivallalla flirttailu. Puheenjohtaja Halla-aho, voinemme ainakin tästä olla samaa mieltä?

Ajatuksena siis on, että asiaa pitäisi lähestyä määrätietoisesti, mutta jättäen tilaa muutokselle parempaan päin. Täydellisen demonisoinnin sijaan yritetään etsiä pieniä yhdistäviä tekijöitä, pientä yksimielisyyttä, jonka päälle voidaan ajan myötä rakentaa terveempiä viestintäsuhteita.

Bonuskysymys 3: valitse yksi

Perussuomalaisten vastustajien on nähdäkseni tehtävä tämä valinta, ja se voi ratkaista paljolti demokratiamme suuntaa.

  • Tehdään kaikkemme väkivaltaisten ääriliikkeiden vastustamiseksi.
  • Tehdään kaikkemme perussuomalaisten vastustamiseksi.

Ääriliikkeistä voi löytyä yhteinen yhteiskunnallinen vihollinen, mutta riittävän yhtenäisyyden saavuttaminen edellyttää yhteistyötä poliittisen vihollisen kanssa.

P.S. Ei, minua ei kiinnosta lukea kommenteissa tuhannetta kertaa siitä että mites ne muiden puolueiden kytkökset siihen ja tähän ihmiseen,aatteeseen tai ryhmään. Yksi ongelma kerrallaan.

Julkaistu

Kodin rooli kouluväkivallassa

Kouluväkivallasta, jota joku myös koulukiusaamiseksi kutsuu, on puhuttu medioissa paljon. Keinoja tiputellessa muuttuu askel heti varovaisemmaksi, kun puhe tulee syyllisen lapsen tai nuoren kodin tilanteeseen. Koska minua ei pelota mikään muu kuin sienet, rohkenen ehdottaa.

Vanhemmat jälki-istuntoon!

Oma populistinen heittoni aiheesta kuului, että opettajan pitäisi pystyä määräämänä vanhemmille jälki-istuntoa. Tämä on toki lähinnä keskustelua herättävä vitsi, mutta tarkoitus on osoittaa asian kahtiajakoisuus. Jos lapsi lyö, hän on syyllinen siihen, mutta väkivalta on usein seurausta ongelmista, joiden syy on kovin usein kotona. Vanhemmat voivat myös todeta ”meidän Matti ei ole lyönyt ketään”, jonka jälkeen opettajat, rehtorit tai edes poliisi eivät voi tehdä mitään. Vanhempien sana on laki ja jos he kieltävät lapsensa syyllisyyden, keskustelu päättyy. Asia nousi esille mm. Ykkösaamussa Yle Radio 1:llä.

Huomio kotiin – mutta ei vihalla

Yksiselitteistä on, että jätämme huoneessa olevan elefantin huomiotta, jos kouluväkivallan seuraamiset eivät kantaudu syyllisen kotiin asti. Mitä siis pitäisi tehdä? Jos on todellakin käytetty väkivaltaa, eikä kyse ole vain yksittäisestä huudosta tai vastaavasta pienestä kiusaamisesta, pitäisi lain sallia interventio kotiin. Lapsen lailliset huoltajat pitää velvoittaa ottamaan tähän osaa, toki ensin pyyntöjä asiallisesti toistaen ja vasta aivan äärimmäisissä tapauksissa lastensuojelullisten toimenpiteiden uhalla.

On mahdollista, että vanhemmat ovat – noh, mitäs sitä kaunistelemaan, paskoja ihmisiä ja surkeita vanhempia. Kyllä heitäkin on. Kotoa ei sinänsä puutu ruokaa, ei ole mitään akuuttia mitattavaa uhkaa, mutta vanhemmat eivät vaan suorita velvollisuuttaan koska eivät pidä sitä tärkeänä. Tässä kohtaa keskustelussa pitää käyttää äänensävyä. Vanhempien pitää ymmärtää että he ovat syyllisiä rikoksen avunantoon, tai vastaavaan rikosnimikkeeseen. He eivät ole vain jättäneet jotain huomiotta, he ovat tehneet väärin. Heidän pitää korjata aiheuttamansa ongelma ja hyvittää vahingot omasta pussista. Tilannetta täytyy pitää silmällä, kunnes asia korjaantuu. Keveimpänä keinona voi olla uhkasakko (jota ei siis pidä maksaa jos ongelma korjaantuu), raskaimpana huostaanotto ja väliin mahtuu aimo pino optioita.

On myös mahdollista, että vanhemmat/vanhempi tekee parhaansa, mutta kotona kärsitään osattomuudesta. Perhe voi olla esimerkiksi köyhä, vanhempi voi olla vakavasti sairas, naapurusto voi aiheuttaa ongelmia, yms. Tässäkin kohtaa vanhempiin pitää ottaa yhteys, mutta tällöin julkisen vallan pitää tarjota kotiin apua. Puuttuuko lapselta tietokone tai harrastusvälineet? Onko koti niin köyhä ettei saa terveellistä ruokaa? Tarvisiko kotiin apuvoimia vaikka kerran-pari viikossa jos yksinhuoltaja ei terveytensä vuoksi pysty? Jos ongelman syynä on kodin akuutti puutostila, kunta pitää velvoittaa tarjoamaan tarvittava apu. Tällaista apua saa nykyään melko hyvin pienten lasten kanssa, mutta huonosti jos ollenkaan lapsen ollessa koulussa.

Mainittakoon, että olen henkilökohtaisesti nähnyt molemmista tapauksista useita eläviä esimerkkejä.

Tilanne kuin tilanne, se pitää hoitaa

Oli tilanne kumpi vaan, joku muu tai yhtälö edellisiä, perusasia on että kodin ongelmat pitää hoitaa, piste. Ei saa olla mitään sellaista tilannetta, jossa kodin ongelmien hoitamattomuuden vuoksi väkivalta voi jatkua. Juuri nyt iso osa tapauksista jää hoitamatta, tai ne hoidetaan pakottamalla väkivallan uhri muuttamaan pois. Pääosassa näitä tapauksia syy on väkivallan tekijän kotona, koska olemme päättäneet että emme välitä kodin ongelmista.

Mitä jos kuitenkin alettaisiin välittämään?