Yli puoli vuotta olen yrittänyt kirjoittaa blogauksena kirja-arvostelua teoksesta Vihan ja inhon Internet, tekijät Johanna Vehkoo ja Emmi Nieminen. Olen kirjoittanut jutun uusiksi parikymmentä kertaa. Aion kuitenkin saada sen tässä kuussa valmiiksi, mutta ensin kuvailen vähän luomisen tuskaa.
Tulikuuma aihe
Aihe ei ole saunan kuuma, se ei ole laavan kuuma, vaan jotakuinkin auringon ytimen lämpöinen. Nettiviha on aihe josta keskusteleminen maltillisesti on mahdotonta. Se on aihe johon liittyvät tunteet ja subjektiiviset kokemukset niin vahvasti ettei sitä edes voi objektiivisesti mitata. Kun sitä tutkit, siihen myös uppoat. Tämän on oppinut myös tämän teoksen tieto-osuudet koonnut toimittaja Johanna Vehkoo, joka on itsekin saanut syytteen nettivihasta. Se ei tietenkään tee tästä toimittajasta kyvytöntä käsittelemään aihetta, mutta se osaltaan osoittaa aiheen vaikeuden.
En taatusti ole itse mikään puolueeton tarkkailija. Minua ja läheisiäni on uhkailtu verkossa niin rajusti, niin kovaa, että minusta on tullut helvetin kyyninen ihminen. Hymyilin aidosti viimeksi varmaan toista vuosikymmentä sitten. En siedä sosiaalisia medioita ja mielestäni tietyt somepalvelut tekemällä tekevät ihmisistä vihaisia ja äärimmäisiä, ei millään salaliitolla vaan yksinkertaisena tarkoituksenaan myydä enemmän mainoksia. Ihmiskunnasta mielestäni ehkä prosentti osaa käyttää somea, mutta kohta sata prosenttia sitä käyttää. Saat somella aikaiseksi pahempaa jälkeä kuin rynnäkkökiväärillä ja tuppaamme kuitenkin olemaan melko tarkkoja rynkkyjen jakelusta. Toimittaja Vehkoolle ei siis tuottanut vaikeuksia löytää tarinoita.
Vaan entäpä sen kirjan arvosteleminen? Niin – mistäpä lähtee. Aihe on tärkeä, mutta mikä on kirjaa ja mikä vähemmän tärkeää kontekstia? Pitäisikö minun arvostella tekijöitä kirjan ulkopuolella? Pitäisikö minun analysoida kirjassa esitettyjä tapauksia? Pitäisikö minun olla erotuomarina esitetyille aiheille? Juuri tässä se haaste on, mihin vedän rajaa. Olen kuitenkin päättänyt, että aion arvostella itse kirjan, en rivien välissä olevaa sisältöä, en suuressa määrin tekijöiden sielunelämää.
Tekijän tuskat
Olen myös antanut ymmärtää jotain. Toimittaja Vehkoo ja taiteilija Nieminen ovat nielaisseet jättimäisen palan tämän kirjan kanssa. Se on teos joka ei koskaan voisi olla täydellinen ja virheetön. Se on teos joka tulisi aina herättämään tunteita. Se on teos jonka tekeminen on vaikeaa ja fyysisesti kivuliasta. Silti he ovat sen tehneet. En tiedä miltä heistä tuntuu, mutta väitän ymmärtäväni hieman millä vesillä he seilaavat.
Tämä on vaikea kirja joka kertoo vaikeasta aiheesta. Se on aihe johon koskemalla saa aina palovammoja sormiinsa. Jätän vuodessa satoja blogauksia julkaisematta, mutta tätä en aio jättää. Tämän tekeminen särkee ja saa voimaan pahoin. Se on merkki siitä, että aiheella on merkitystä. Vain marssimalla eteenpäin voin päästä siitä olosta. Ei muuta kuin sorvin ääreen. Taas.
