Sain juuri luettua nobelkirjailija Svetlana Alakesijevitsin kirjan ”Sodalla ei ole naisen kasvoja”. Nimi on sattuva, sen ymmärtää kirjan luettuaan.
Kun täällä liikutaan niin usein sotimisen teemoissa että kirjoitan jonkun rivin, kirjan itsessäni herättämiä ajatuksia.
Tuo kirja ei ole romaani vaan kirjailija on haastatellut suuren määrän toisessa maailmansodassa mukana olleita neuvostoliittolaisia naisia. Haastattelut toimitettiin kolmisenkymmentä vuotta sodan päättymisen jälkeen. Heitä oli noin miljoona, osallistuivat sotimiseen sen kaikissa toimissa aivan niinkuin miehet.
Into päästä sotimaan oli nuorten naisten keskuudessa vahva, halu puolustamaan isäänmaata oli palava. Monet haastatellut jopa valehtelivat ikänsä päästäkseen rintamalle.
Sotimisen kuvauksia sen kaikessa raadollisuudessa on todella paljon, tuhoa, kärsimystä, nälkää ja vilua. Urhoollisuutta, uhrautumista ja pelottomuutta kuvaavat sodan kauhut kokeneet vuolaasti, kukin omalla tavallaan.
Sodan loputtua kotiin palanneita naisia kohdeltiin törkeästi. Heitä pidettiin huonoina naisina, huorina, heitä syrjittiin jopa omat aviomiehet karsastivat. Siis vähän niinkuin meillä toiset katsoivat ja katsovat vieläkin Lottia pitkin nenänvarttaan. Kohtuutontahan se oli koska neuvostonaiset sotivat myös lentäjinä, partisaaneina, tarkka-ampujina, panssarivaunuissa, ihan kaikessa olivat mukan.
Tällainen ilkeämielinen suhtautuminen sodan käyneisiin naisiin on minulle käsittämätöntä.
Kalseita kuvauksia oli myös siitä kuinka suhtauduttiin vangeiksi joutuneisiin venäläisiin miehiin. Ohjehan oli että venäläistaistelija ei jää vangiksi vaan on viimeisenä keinona käsky tappaa itsensä. Siinä oli muudankin naissoturin mies joka jo sodassa oli urheudesta palkittu monin kunniamerkein, jäi sodan lopussa vangiksi, yritti tappaa itsensä mutta se viimeinen panos ei lauennutkaan, lopputulema että oli hylkiö ja seitsämäksi vuodeksi Siperiaan.
Niin natsien kuin NKVDn kidutuksista oli karmeaa luettavaa. Sai sellaisenkin kuvan että kun neuvostosotilaat sodan loppuvaiheissa valloittivat saksalaisia kyliä saivat kolme päivää vapaasti mellastaa, raiskata ja tuhota.
No mitä näitä selostamaan, jos et ole lukenut niin lue jos tuon ajan tapahtumat kiinnostavat. Ei toki kelvanne heille jotka ovat kiinnostuneet sodasta lähinnä viihteenä ja jännityksenä, miesten silmin katsottuna, sillä rintamallahan ei tarjonnasta ole puutetta.
Minä en juuri sota-aiheisia kirjoja lue, tämän otin arvostamani Uuden Suomen blogisti Mellerin suosituksesta. Itselleni oli pysäyttävä kokemus, sodan mielettömyys ja kauheus on puettu alastomiksi sanoiksi mukana olleiden naisten sanelemana.
