Nyt kun taisto Helsingin paperittomien palveluista on hetkeksi laantunut, uskaltaa asiaa blogata. Ollako Halla-aholaisena sokeasti vastaan vai Arhinmäkiläisenä sokeasti puolesta? Asiasta ei saa mustavalkoista, kun paperittomissakin on ääripäissä vaikkapa turvapaikkashoppailijoita ja rikollisia vaan toisaalta myös ihmiskaupan ja muun rikollisuuden uhreja. Mielestäni paperittomien avustaminen voidaan tehdä vastuullisella mallilla, joka yhdistää huolehtimisen ja viranomaistyön humaaniin ajatteluun sekä oikeusvaltion turvaan.
Lääkäri ja poliisi
Allekirjoitan varauksetta velvollisuutemme huolehtia ihmiskaupan uhreista maamme rajojen sisällä. Pidän kuitenkin ehdottoman tärkeänä erottaa auttamisen ja mahdollistamisen. Jos vain sokeasti hoidamme heidän mustelmia vuodesta toiseen puuttumatta ongelmaan, toimimme ihmiskaupan mahdollistajana. Uhreille pitää tarjota pillerien lisäksi myös oikeudellista apua sekä turvaa hyväksikäyttäjiltään. EU:lla on järisyttävän musta maine ihmiskaupan mahdollistajana Välimerellä, enkä haluaisi moista synnin taakkaa pimeään pohjolaamme.
Käytännössä asia toteutuu tarjoamalla viranomaisille aktiivisen seurantamahdollisuuden kaikkiin paperittomille tarjottaviin palveluihin. En halua tähän spekuloida tarkkoja metodeja vaan jättäisin poliisin tehtäväksi ehdottaa valvontamenetelmät, joiden pohjalta oikeusviranomainen voi varmistaa lainmukaisuuden ja tehdä tarkennuksia. Rinnalle voisi hyvin luoda pykälistöä joka suojelee ihmiskaupan uhrin siviilioikeuksia. Koska pelko karkotuksesta on monesti suurin kynnys, voidaan rikoksen uhreille tarjota esimerkiksi automaattisesti määräaikainen oleskelulupa. Poliisivalvonnan lisäksi lääkäreille ja muita palveluita tarjoaville tulee määrätä ilmoittamisvastuu heidän havaitessaan laittomaksi epäiltyä toimintaa. Lääkärienkin tulee ymmärtää että uhrin lähettäminen paikattuna takaisin hyväksikäyttäjän syliin on julma vääryys.
Luonnollisesti myös oikeutta pakoilevat henkilöt ovat tämän myötä paremmin löydettävissä. Niin vasemmalta kuin oikealtakin on muistutettu lainmukaisuuden olevan toimivan maahanmuuttopolitiikan A ja O. Paperittomuus ei saa olla hyväksyttävä asiantila, vaan siitä on aina löydettävä tie joko lailliseen maassaoloon tai maasta poistumiseen. Maahanmuuttopolitiikan kokonaiskuvassa luvatta maassa olevien seuraaminen on toki vain pieni osa kokonaisuutta, mutta lieveilmiöiden vuoksi tärkeimmästä päästä. Muutakin parannettavaa toki on ja esimerkiksi lupa-asioiden käsittelyyn on saatava hurjasti lisää tehoa. Myös työperäisen maahanmuuton byrokratiaa pitää keventää vaikka sitten automaattista valvontaa samalla lisäämällä. Nämä ovat kuitenkin oma keskustelunsa, kunhan ymmärrämme tässäkin että maahanmuutto on laaja jo monialainen aihepiiri. Paperittomuus, ihmiskauppa ja pimeät työt osuvat usein yhteen jolloin eri viranomaisten on oltava paitsi hereillä, myös aktiivisessa viestiyhteydessä.
Imagostakin voidaan puhua
Jotta avoimuus tällä tasolla voi toimia lienee toki tarpeen keskustella myös poliisin maineenhallinnasta. Poliisilla on maineessa parantamisen varaa, eikä liene haitaksi ulkopuolisen tahon valvomana etsiä pahimmat sudenkuopat paikattavaksi. Moni maineongelma johtuu toki perättömistä huhuista, mutta ongelma on tällöin aivan yhtä todellinen: poliisia ei uskalleta lähestyä ja rikollinen kiittää. Poliisiin pitää voida luottaa ja luottamus on ansaittava, sitä ei voi ostaa tai antaa. Vastaava haaste on ollut usean EU-maan poliisiviranomaisten edessä ja asiaan on löydetty erilaisia ratkaisuja. Ehkäpä voimme oppia aiheesta naapureiltamme?
Voimme ihailla tai vihailla Helsingin toimia suunnitelmissaan paperittomille. Iänikuisen tappelun sijaan ehdotan kuitenkin kultaista keskitietä. Auttakaamme niitä, jotka apua tarvitsevat ja toimikaamme määrätietoisesti maailman ehkä hirveintä rikollisuuden muotoa vastaan. Siihen emme pääse poliitikkojen ukaaseilla.
