Maailman huolten kärkeen ei tunnu mahtuvan venäjän hyökkäys, ei energiapula, inflaatio tai ilmastonmuutos. Viime aikojen huoli numero yksi on ruotsalaisten käsityötaito. Ongelma ei tällä kertaa ole tomte-nukke, vaan hieman toisenlainen, niin ikään roikotettava koriste.
Farssi vailla vertaa
Erdoganin pelleily Suomen ja Ruotsin Nato-hakemusten käsittelyssä oli jo alusta pitäen tiedetty melkoiseksi temppuiluksi, mutta siitä on kasvanut farssi vailla vertaa. Pitkälti touhu on kuin kiusaajan kanssa. Ensin esitetään yksi vaatimus, sitten vastaamme siihen, sitten todetaan että tarvitaan vieläkin lisää, vastaamme, ja jälleen vaatimukset kasvavat. Tosiasia on, että vaikka tekisimme mitä, hän vaatisi aina lisää. Tämä on asia, joka pitäisi vähitellen myöntää jo julkisesti.
Suomi on nöyristellyt minkä ehtii, jääden toiseksi vain Ruotsille. Tekoa pidetään karmivana terrorina, vaikka se ei ollut rikos. Erdogan lähti polkemaan jalkaa ja vetämään hatusta koston numeroita sekä julistamaan ettei halua leikkiä enää poikien kanssa.
Olihan tuo nukketempaus melkoinen provokaatio ja tietenkin sen motiivi oli sabotoida Nato-prosessia, tätä ei tekijäkään kiistä. Tekijän motiiveja ja taustoja voi pitää vähintään kyseenalaisina. Demokratian kulmakivi on kuitenkin oikeus ilmaista ikäviä mielipiteitä ja järjestää mielenilmauksia myös huonolla maulla. Se, mitä Erdogan väittää valheellisesti hirmuteoksi, on tosiasiassa meille arkea, josta selviydymme itse asiassa täysin erinomaisesti. Demokratian näkökulmasta yhtään mitään ei tapahtunut. Tämän pitäisi olla näkökulma #1, myös ja erityisesti ministereille jotka ovat vannoneet demokratian pelisääntöjä noudattavan.
Pelin nimi vaihtuu
Olemme antaneet Erdoganille jo liikaa. Olemme antaneet hänen sotkeutua demokratioihimme, sisäisiin asioihimme ja oikeusjärjestelmäämme. Lupauduimme hammasta purren hyvin ikäviin asioihin koska halusimme osoittaa tukea ja ymmärrystä. Teimme valinnan: kokeillaan pelata kiltisti ja reilusti. Valinta oli virheellinen. Verenhimoisen diktaattorin kanssa ei pelata kiltisti. Ainoa, tasan ja vain ainoa tapa pärjätä tässä pelissä on pelata samaa peliä molemmin puolin pöytää.
Nyt tarvitaan jostain Suomen ja Ruotsin versiot Bob Menendezistä. Tarvitaan joku, joka kertoo mitä on pöydällä, mitä voimme tehdä ja mitä emme. Suomi ei ole akuutissa hädässä. Puolustuksemme pitää ja liittolaisia piisaa. Tietenkin olisi hyvä olla Natossa hetimiten, mutta hinta pitää ymmärtää. Emme voi ostaa vapauden tunnetta luopumalla vapauden arvoista. Nato-jäsenyys joka ostetaan ihmisuhreilla on arvoton ja häpeällinen niin meille kuin koko liittoumallekin.
Kohde tarkasti mielessä
Vain yhden asian osalta meidän on syytä olla erityisen diplomaattisia. Kritiikkimme ei kohdistu Türkiyen kansaa kohtaan. Kritiikkimme kohdistuu yhtä diktaattoria kohtaan. Maan kansa on siellä aivan yhtä lailla mielipuolisen diktaattorin uhrina. Heitä pitää ymmärtää, ei halveksia.
Sitä odotellessa ehdotan ja suositan tukeutumista mitä pehmeimpiin ja kunniallisiin arvoihin, eli siis käsityöhön. Lienee parasta pistää pystyyn sellaiset nukketalkoot ettei ole ennen nähty. Jos Erdogan luulee että hänestä tehtiin pilaa aiemmin, odottakoon vaan. Pienellä askartelulla saamme hänestä maailman naurunalaisimman paskiaisen. Ja se, hyvät ihmiset, on tilanteeseen sopivaa diplomatiaa.
