Helsingin Sanomat julkaisi tänään jouluaattona uusintapainoksena F.E. Sillanpään Suomen Sosialidemokraatissa jouluaattona 1938 julkaistun Joulukirjeen diktaattoreille. Tässä kirje:
”Joulukirje diktaattoreille
H y v ä t h e r r a t,
niin puhuttelen tietä vaistomaisesti, vaikka heti huomaankin, ettei siinä ole oikeata tyyliä. Arvelen hyvällä syyllä, että te itsekään ette tuosta herra-tittelistä oikein pidä – vaikkapa sitä käyttääkin ainoana tittelinään maapallon ehkä mahtavin mies.
Mahtavin teistä haluaa – anteeksi: käskee – itseään kutsuttavan toveriksi ja kun hän myös on teistä verisin, niin on tuossa toveri-nimityksessä hyvä annos sitä senpuoleista huumoria.
Toinen teistä haluaa olla johtaja – tai suomeksi oikeammin johdattaja – ja kolmas suorastaan il duce. – No, Napoleon Bonaparte halusi olla keisari, ja teidän diktaattorien asema ja asenteet muistuttavat suuresti tuota miestä, joka on ihmiskunnan historian suurimpia paradokseja.
Hän oli – nyt puhun vain Napoleonista, en teistä – yksi Euroopan suurimpia pahantekijöitä, jonka ”elämäntyöstä” ei ole jäljellä muuta kuin hänen rikoksensa muisto historian lehdillä. Muuten hän oli aivan vähäpätöinen mies, raskaan hermotaudin runtelema, joka helposti menetti malttinsa ja konseptinsa ja tällöin teki itsensä naurettavaksi.
Sekä hän että te olette erikoislaatuisen ajan esiintyöntämiä yksilöitymiä.
Kun teidän suurten ja lahjakkaiden kansojenne hämärä unissakävijäkausi on ohi, olette tekin ohi.
Esiin tulevat ne, jotka eivät ole antaneet itseään hämätä, vaan ovat säilyttäneet puhtaana korkean inhimillisyyden kipinän. Se on vaatinut taistelua ja monet ovat kaatuneet ja menehtyneet teidän ”valtanne” käsiin. Tai oikeamminkin vain heidän maallinen tomunsa on menehtynyt.
Sillä teidän valtanne ei ylety maan tomua korkeammalle.
*
Mutta jos jotkut ovat kaatuneet, niin aina joku pääsee perillekin, siihen hetkeen, jolloin pilvet repeävät ja inhimillisyyden aurinko ylenee siunaten painajaisunesta heräävien päälle.
Silloin on riemu suuri, kun juutalaiset ja kreikkalaiset voivat syleillä toisiaan sen opin mukaisesti, joka on läpäissyt vuosituhansien synkät kaudet, joina erinimiset suuruudet ovat kuvitelleet tukahuttaneensa sen siihen pölyyn, jonka he marssillaan ovat maasta nostattaneet.
Silloin on riemu niin suuri, että me hetkeksi unohdamme tuon äsken kestetyn.
Vasta joskus myöhemmin me epämääräisin tuntein katselemme teidän maallisia aikaansaannoksianne, joitakin teitä ja kanavia, joitakin suonkuivauksia – jotka viimemainitut meidän suomalaisten silmissä ovat perin vaatimattomia.
Me katselemme niitä, niin kuin katsellaan hautausmaata.
Me aavistamme – ja tiedämmekin että ne eivät ole syntyneet kansan iloisesta aherruksesta, vaan on paljon verta ja kyyneliä vuotanut piiskaniskujen alla. On enemmän kuin todennäköistä, että noiden teidän laitteittenne käytännöllinenkin merkitys silloin on sama kuin Egyptin pyramidien.
Mutta vielä tuolloinkin ovat ikituoreita teidän suurten – todella suurten – kansalaistenne elämäntyöt, sillä ne ovat olleet säilössä korkeammalla kuin minne teidän hurjimmatkaan surmankylväjänne ovat voineet koneillaan kohota.
Danten, Goethen ja Tolstoin, Bachin ja Beethovenin elämäntyöt eivät ole rahtuakaan kalvennet – pikemminkin niitten henki vapautuksen hetkellä tuntuu entistä kirkkaampana.
*
Ja ennen kaikkea loistaa silloin entistä kirkkaampana sen suuren juutalaisen perusoppi, jonka syntymistä me täällä pohjolassa ja jossakin muuallakin voimme ainakin vielä tällä kertaa vapaina ihmisinä pelottomasti juhlia.
Se on suuren, epäitsekkään rakkauden oppi, jota te sanotte heikkoudeksi ja hymähdätte sille pilkallisesti. Mutta se on, kuten sanottu, kestänyt kauemmin kuin ihmiskunnan tähän ikään ehtiessä kenenkään teidänlaisenne opit ja sovellutukset.
Meidän on joskus vaikea hillitä siveellistä raivoamme teidän tekojenne edessä, vaikka meidän pitäisi omistaa joku hiljainen hetki teidänkin puolestanne, rakkaat poloiset ihmislapset; lukemattomia sellaisia rukoushetkiä on varmasti teidän puolestanne pidettykin.
Kun me joulujuhlan hetkenä erikoisesti keskitymme muistamaan sitä miestä, joka todella rakasti niitäkin, jotka mitä kauhistuttavammalla tavalla raiskasivat ja kuoliaaksi kiduttivat hänen maallisen olemuksensa, niin silloin me ainakin hetkiseksi unohdamme teidät, ja parhaat meistä omistavat teille hyväntahdon ajatuksen.
Näen silmissäni teidän pilkalliset ilmeenne; meidän jouluhymnimme on teidän mielestänne hyttysen ääntä teidän oman pauhinanne rinnalla.
Mutta me puolestamme tiedämme, että meidän kantaa korkeammalle kuin teidän ja me vahvistamme itsessämme sitä vakaumusta, että voitto kerran on meidän.
Meidän, joiden tunnuslauseen suuri saksalainen omasta puolestaan kerran on kiteyttänyt sanoiksi:
J a l o i h m i n e n o l k o o n, a v u l i a s j a h y v ä.
F.E. Sillanpää, 24.12.1938.”
Ansaittua kiitosta saa F.E. Sillanpää tänäkin päivänä ajankohtaisesta vuoden 1938 joulukirjeestään. Jos elokuvateollisuuden tapaan tänä päivänä julkaistaisiin uusi tuotantokausi Danten Divina Commediasta siellä alimmassa helvetissä viruisivat Cassiuksen, Brutuksen ja Juudas Iskariotin asemesta joulukirjeen vastaanottajat Hitler, Mussolini ja Stalin oikeutetusti täydennettynä Vladimir Putinilla.
Kiitoksen saa myös Helsingin Sanomat joulukirjeen uusintajulkaisemisesta. HS tuskin olisi sitä vuonna 1938 uskaltanut tai tohtinut julkaista, vaikka olikin mediana paljon Ajan Suuntaa ja Uutta Suomea moniarvoisempi.
Mutta Suomen Sosialidemokraatti sen julkaisi. Lehti joka 30-luvulla oli poliittisen tendenssisinsä, puoluelehti kun oli, ohella ajan suomalaisessa ilmapiirissä virkistävän sananvapauden esitaistelija. Lehti julkaisi koko mediakentästä poiketen mm. Hasekin Svejkiä ja Haanpään novelleja tuomioistuimen painokanneuhka aina niskassaan. Sillanpään joulukirjettä ei varmaankaan kukaan muu olisi julkaissutkaan.
