Kaiken koronan ja vaikeiden aikojen keskellä huomaa kuinka tärkeitä ovat hyvät ja lämpimät ihmissuhteet. Vaikka kuinka tuntuu vanhalta ja kuluneelta, sanon sen silti, onko tärkeämpää kuin hyvät ystävät?
Itselläni on aina ollut onni, kun ympärilläni on ollut todellisia, pyytettömiä ystäviä. Ja tähän ei lasketa lähisukulaisia, kuten rakasta veljeäni ja siskoa, ei myöskään siskoni lapsia, jotka kaikki ovat olleet elintärkeitä, pitkän elämäni varrella. Elämänkumppania, elämäni suurinta rakkautta Mirjamia, tietenkään unohtamatta.
Nyt kun lunta on tullut roimasti, on minulla ja Mirjamilla ollut suuri apu naapureista. Kun lunta on tupruttanut toivottoman paljon, on molempien naapurit rientäneet pyytettömästi apuun omilla kalustoillaan. Myös monissa muissa asioissa, joissa oma ”sormeni on mennyt suuhun” ovat Erkki Virroilla ja Jukka täällä kotonani rientäneet aina auttamaan.
Tässä kohtaa ei edes tarvitsisi lapsuudenkaveria, läheisintä ystävää Anttia mainita, koska olen niin monta kertaa kirjoittanut hänestä, sanat eivät riitä kertomaan pitkästä yhteisestä taipaleesta lapsuudesta tähän päivään. En voi kaikkia ystäviä alkaa luettoloida, koska kirjoituksesta tulisi loputtoman pitkä. Täällä pienessä kyläyhteisössä naapurit ja hieman kauempana asuvat, ovat ihmisiä, nimiä mainitsematta, joita arvostan suuresti ja uskon heidän sen tietävän.
Entä otsikossa mainittu positiivinen asenne? Eilen Virroilta ajallessani kotia kohti, alkoi mittaritaulussa akun kuva palamaan punaisena. Kirosin kuin turkkilainen (mistähän tuokin sanonta on peräisin). Sitten soittoja ystävilleni Antille, Mikalle ja Jukalle vuoronperään, mitä tehdä? Kaikki automiehiä henkeen ja vereen.
Hyvien neuvojen ansiosta sain auton perille ja ajoin naapurin talliin, jossa Jukka laittoi auton lataukseen ja alkoi tutkia tilannetta. Ja taas soitto kaverilleni Jarkolle, löytyisikö mahdollisesti laturia. Tätä kirjoittaessa asia on vielä vaiheessa, mutta ajatelkaa, ystävät riensivät taas apuun.
Alun kiroilun jälkeen käänsin positiiviset puolet esiin. Jos akun valo olisi alkanut palaa puolessa välissä. Siinä olisin tienposkessa palellut apua ja hinausta odotellessa. Mikä onni myös laturin hajoaminen juuri nyt. Entä jos olisi hajonnut ensi viikolla kovilla pakkasilla? Tai kun olisin lähtenyt Mirjamin luota myöhään illalla, kaikkien jo nukkuessa? Puhumatta, kun edessä on tärkeä tapaaminen 9.2 Tampereella ja matka olisi keskeytynyt?
Kaikissa tapauksissa olisin hyppinyt tasajalkaa piponi päällä. Nyt lämmittelen uunia ja hellaa aamutuimaan ja odottelen rauhassa mitä päivä tuo tullessaan. Koronaa, vaivoja ja vastuksia tulee, elämä koettelee, mutta hyvien ystävien, kavereiden ja myöteisen asenteen kera voitamme eteemme nousevat haasteet.
En tahdo leuhkia ystävilläni ja kuinka selätän vaikeat ajat, ei, pois se minusta. Tiedän mitä on kun jää yksin, seinät tahtovat kaatua päälle, apua ei saa, eikä valoa näy. Halusin vain kertoa tarinan, kuinka kovassa maailmassa ystävät, kaverit, omat rakkaat ovat elintärkeitä. Liian harvoin sitä tulee heille sanoneeksi, liian harvoin miettineeksi kuinka elämässä tarvitsemme toinen toisiamme.
Muistakaamme myös, ystävällinen sana, hymy ohikulkijalle ei maksa mitään, mutta voi pelastaa toisen ihmisen päivän, jopa elämän. Tuiki tuntemattoman auttaminen kykyjensä mukaan, saa myös hyvän mielen itselle ja autettavalle.
Hyvää ja railakasta viikonloppua ystäville, tutuille sekä teille kaikille jotka jaksatte lukea juttujani.
