Maahanmuutto ei kiinnosta enää

Olen huomannut viimeisinä vuosina, etten ole paljoakaan maahanmuutosta jaksanut kirjoittaa, puhua tai kommentoida. Pohdiskelin päivänä muutamana miksi näin, ja totesin että siitä on oikeastaan sanottu kaikki oleellinen. Keskustelu ei ole edennyt, uusia avauksia ei ole tullut ja asioista päättämisen mallitkin ovat tuttuja.

Mielipidekenttä tunnetaan

Yksi pää haluaa rajatonta maahanmuuttoa, toinen ei mitään maahanmuuttoa ja muutamat välissä haluavat päästää osan sisään. Ero on lähinnä siinä halutaanko priorisoida humanitaarista vai työperäistä ja miten paljon houkuttimia tai esteitä asetetaan. Osa haluaa että EU hoitaisi asiaa, osa haluaisi pitää asian kansallisissa käsissä, osa hakee jotain välimallia. Tuossapa se koko keskustelu oikeastaan on.

Se, mistä ei paljoa puhuta on miten asiaan voi vaikuttaa ja valita ylläolevista haluamansa. Toki aina voi pitää meteliä, blogata, twiitata, huutaa kadunkulmassa, tehdä videoita tai taideinstallaatioita. Ne ovat ihan kivoja toimia ja parhaimmillaan rikastuttavat demokratiaa. Asioita ne eivät kuitenkaan muuta. Käytännössä tällä hetkellä eurovaalit on se paikka jossa suuret linjat päätetään. Eduskuntavaalit ovat hyvänä kakkosena. Muu on lähinnä ajanvietettä vaalien välissä, parhaimmillaankin vain pientä yritystä vaikuttaa tuleviin vaaleihin.

Olen itse tullut sille kannalle, että nykytilanteessa EU on oikea paikka ratkaista asia. EU ei ole osoittanut vielä suurta tehoa asian hoidossa, mutta jäsenmaiden keinot ovat vielä sitäkin rajallisemmat. Kun yksi maa sooloilee, se heijastuu kaikkiin muihin maihin, suuntaan ja toiseen. Ihmissalakuljetusbisnes on myös niin suuri ongelma, niin suurella alueella ja niin suurilla resursseilla, ettei sitä veristä bisnestä saada kuriin yhden maan keinoin. Tarvitaan resursseja, tarvitaan järkeä, tarvitaan suunnitelma ja tarvitaan aikaa. Tarvitaan loppu turhille hautajaisille Välimerellä.

Valitse haasteesi

Useampikin pohdiskelija on viime aikoina ehdottanut, että ei kannata murehtia kerralla koko maailmasta. Valitse muutama mieltäsi painava asia ja pudota ne murheiden listalta. Totea, että niistä et vain halua välittää nyt. Keskity muutamaan, älä vedä kivirekeä perässäsi. Ja jos aihe osoittautuu myöhemmin tärkeäksi, hetki muiden asioiden mietiskelyä antaa sinulle tuoreen perspektiivin. Yhteen näkökulmaan jumittuminen pitkäksi aikaa johtaa harvemmin voittoon.

Toki edelleen toivoisin, että maahanmuuttojärjestelmämme olisi EU-tasolla reilu ja inhimillinen, mutta en vain aio murehtia siitä tänään. En murehtinut siitä eilenkään, enkä viimeiseen muutamaan vuoteen juurikaan. Valitan, vanha riitakumppani, mutta muut jutut kiinnostavat nyt vaan enemmän. Mitkä muut? Noh, lue blogia ja seuraa…

Voiko demarihallitus torjua työmarkkinoiden rasismia?

Tänään on kirjoiteltu paljon maahanmuuttajavoittoisten työpaikkojen väärinkäytöksistä. Olen itse avustanut paria tusinaa mamua vastaavissa ongelmissa, joten asia ei ole uusi. Työministeri Tuula Haatainen otti kantaa odotetulla tavalla, vaatimalla AY-liikkeelle lisää rahaa ja valtaa. Vaan mitenkäs tehdään, kun iso osa työmarkkinoiden rakenteellisesta rasismista tulee AY-liikkeestä?

Vaikea pala Marinille

Minulla ei tietenkään ole mitään absoluuttista kokonaiskuvaa, mutta sen verran usein tutut elementit ovat toistuneet, että olen valmis seisomaan havaintojeni takana. Niiden mukaan AY-liike, erityisen vahvasti Palvelualojen ammattiliitto PAM, ovat ääriään myöten saturoitu rasismilla, niin rakenteellisella kuin muillakin muodoilla. Ei ole yksi tai kaksi heidän toimijaa, jotka syyttävät maahanmuuttajia suomalaisten työpaikkojen varastajina, eikä ole yksi tai kaksi kertaa kun palvelua kieltäydytään antamasta maahanmuuttajalle. Milloin englanninkielisessä palvelussa on taas kerran kaikki kipeänä, milloin tulkin tuominen paikalle loukkaisi yksityisyyttä, milloin vain penseästi kirjataan asia ylös ja tungetaan ö-mappiin. Kun katson tuoreita SAK:n julistuksia, havaitsen aivan liian paljon yhtäläisyyksiä, jonka pohjalta epäilen asenteen olevan AY-liikkeessä yleisempääkin. Voi kyllä, yleviä puheita ja julistuksia on, mutta pinnan alla laitos on joka nurkkaa myöten mätä.

Minulle on jäänyt se käsitys, että pääministeri Sanna Marin ei omaa niin vahvaa AY-järjestöjen kabinettitaustaa kuin keskivertodemari, saati hänen edeltäjänsä. Hänellä voi olla ihan aito halu tonkia työelämän sikailuja, kuten rakenteellista rasismia, löytyi tunkiosta sitten mitä tahansa. Kollegansa Haatainen esimerkiksi on varsin hyvin AY-kabinetit läpikäynyt perusdemari ja puolueen taustahahmoilla tämä on vieläkin vahvempaa. Rinteen valta ei sekään ole mihinkään kadonnut ja voisin nähdä kyseisen jäärän yhdistävän taas joskus kaksi rakkainta harrastustaan: AY-räyhäämisen ja naisvihan. Siitä ei hyvä seuraisi tälläkään kertaa.

Koska mieluiten oletan aina parempaa kuin huonompaa teoriaa, oletetaan siis että pääministerimme haluaa torjua tätä melkoisen häpeällistä ongelmaa maassamme. Minkälaisen vastaiskun hän saa? Vihreät todennäköisesti ovat valmiita rasismin torjuntaan vailla liiallisia ennakkoehtoja, vasemmisto todennäköisesti ei, kepusta ei osaa sanoa ja RKP:ta asia ei kiinnosta suuntaan eikä toiseen. Eduskunnan enemmistö todennäköisesti tulisi Marinin taakse tässä asiassa, mutta demarikabineteissa saatetaan puukkoja terottaa innolla. Kysymys oikeastaan on se, milloin ja miten sabotaasi alkaa. Koitetaanko Marin saada perääntymään projektista ennen sen alkamista, vai tyydytäänkö vesittämään toimenpiteet kun on päästy eteenpäin? En tiedä onko pääministerillämme taistelutahtoa vielä siinä kohtaa, mutta tietenkin toivon sitä löytyvän.

Ei bisnestä ilman pelisääntöjä

Yrittäjänä, oikeistoliberaalina ja kapitalistisikana olen aina sanonut, että markkinatalous pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa edellyttää samoja sääntöjä kaikille. Aina, kun luen vaikkapa sikailevasta siivousfirmasta, kiroan kahta lujemmin, koska tuollaiset täydelliset paskiaiset pilaavat markkinatalouden maineen. Tampereellakin toimii eräs laitos- ja hotellisiivousta tarjoavat yritys, jonka toimintaan jouduin tutustumaan viime viikkoina. Maahanmuuttajille ei tarjottu lainkaan taukoja, ei tietoa luottamusmiehestä tai työsuojeluvaltuutetusta, ei ylityökorvauksia, ei koulutusta työtehtävistä, mutta kylläkin suomalaistaustaisiin verrattuna tuplat kovemmat suoritusminimit. Tuollainen firma mustaa jokaisen firman maineen. En nimeä firmaa tässä tarinaan liittyvien asianomaisten pyynnöstä, sillä heidän on määrä lähteä jatkotoimiin.

En hetkeäkään usko, että SDP kokonaisuutena pystyy tai haluaa torjua työelämän rasismia, se on liian suuri osa heidän poliittista pääomaa. Toivon, että Marin sitä kuitenkin yrittää, vaikka läpi harmaan kiven. Maassamme on kuitenkin muitakin toimijoita. Voimme itse kukin vaikkapa seuraavalla hotellimatkalla vähän kysellä siivoajien oloista. Voimme pitää keskustelua yllä. Voimme vaatia parempaa. Kukaan suomalainen ei hyödy riistosta, se vain satuttaa meitä kaikkia hieman eri tavoin.

Siirtolaiskriisi ja sietokyky

Turkki ohjaa siirtolaisia EU:n suuntaan. Seassa on niin sotaa pakenevia Syyrialaisia siviilejä kuin monia muitakin kansanryhmiä ja eri taustoista tulevia kulkijoita. Keskustelussa huudetaan siitä mikä on Suomen tai EU:n sietokyky tai kipuraja, montako voimme ottaa. Termi sietää pilkkoa osiin.

Tilastollinen sietokyky

Tällä viittaan globaaleihin tilastoihin siitä, kuinka suuri osa maan asukkaista on maahanmuuttajataustaisia. Esim. Suomen osalta argumentoidaan, että luku on kovin pieni verrattuna muihin.

Taloudellinen sietokyky

Turvapaikanhakijoiden tai pakolaisten vastaanotto maksaa jotain, riippuen toki tulijoiden iästä, koulutustasosta, terveydentilasta, ym. On suoria ja epäsuoria kuluja. Jossain on se euromäärä, jonka kohdalla pieni budjetin tarkennus ei riitä kattamaan kuluja. Toki, jos kotoutus onnistuu, pitkässä juoksussa miinus voi muuttua plussaksi.

Poliittinen sietokyky

Riippuen minkä aatesuunnan poliitikot ovat vallassa, heidän on pohdittava omien äänestäjiensä asennetta asiaan. Mikä on sellainen määrä, joka vallassa olevan hallituksen on riittävän helppo myydä kannattajilleen, mieluiten vielä niin että kannatus nousee eikä laske.

Institutionaalinen sietokyky

Suorien talousvaikutusten lisäksi merkittävä määrä tulijoita voi aiheuttaa mainittavaa kuormaa esimerkiksi terveydenhoito- ja koulutuspalveluille, maahanmuuttoviranomaisille ja muille yhteiskunnallisille instituutioille. Vaikka rahaa olisi enemmänkin, koulutettua työvoimaa ei näihin tehtäviin yleensäkään saa kovin nopeasti.

Yhteiskunnallinen sietokyky

Riippumatta mitkä puolueet ovat vallassa, on kansalaisten yleisellä mielipiteellä merkitystä. Riittävän moni skeptisesti asiaan suhtautuva kansalainen voi aiheuttaa melkoista yhteiskunnallista painetta, vaikkei mitään laitonta tai asiatontakaan tehtäisi. Kovin suuri murina kansanjoukoista voi heikentää valtiovallan toimintakykyä. Oma lukunsa ovat toki äärimmäiset toimijat, rasistiset ja väkivaltaiset tahot, en tiedä onko tutkittu korreloiko tulijoiden määrä sinänsä suoraan ääriryhmien toimintaan. Ounastelen syy-seuraussuhteen olevan välillinen.

No mitä pitäisi tehdä?

Päättäkää kukin mietteenne tahtonne mukaan. Julistuksia on julkaistu kotitarpeiksi, ajattelin että mitäpä jos vaihteeksi vaan koittaisin jakaa argumentin pienempiin osa-alueisiin.

Lukutaidottomuus Suomessa

Ei tarvitse sanoa, että ennenvanhaan kaikki oli paremmin.  Ei siitä ole kovinkaan kauan, kun kirjastoon mentiin syventymään ja virkailijalle puhuttiin lähes kuiskaamalla. Mutta maahanmuutto on rikkautta.

kirjasto-somali
Somalit tuhoavat sivistyksemme

Espanja, maahanmuuton mallitapaus?

Radio-ohjelma Moniääninen Eurooppa käsitteli Espanjan maahanmuuton onnistumisia ja vertaili tilannetta muihin Euroopan maihin. Vaikka asiaa katsoisi hieman laajemmin ja kriittisemminkin, tarinassa on paljon oppimisten arvoista Suomellekin. Pohdin hieman ohjelman ajatuksia ja lisään siihen kontekstia.

Työ tekijäänsä kiittää

Peruskaava on simppeli: Espanjaan pääsee helposti töihin mutta vaikeasti pakolaiseksi. Espanjassa sosiaaliturvan moni osa on työstä riippuvaista, eli työ on edellytyksenä esimerkiksi terveydenhuollolle, perheen yhdistämiselle, ym. Työlupa irtoaa nopeasti ja jos työstä pitää kiinni ja välttää rikosrekisteriä, kansalaisuuteenkin pääsee vauhdilla. Turvapaikkaakin voi toki hakea, mutta se on vuosien odottelua ilman mitään turvaa. Työstä on tehty niin houkutteleva optio, että jopa monet todellista turvaa hakevat valitsevat sen option.

Aiheessa on toki miinuksiakin. Suomessakin on katsottu dokumentteja ja luettu tutkielmia Espanjaan muuttaneiden halpatyöläisten kohtelusta. Työpäivät ovat pitkiä, työolot huonoja, majoitusolot ahtaita ja ankeita. Espanjassa ei paljoa tesseistä puhella ja halpatyömarkkinat ovat siellä enemmän kuin vain poliitikkojen iskulauseita. Työ on maahanmuuttajille välttämättömyys ja työnantajat – myös valtiolliset – käyttävät tätä epätoivoa härskisti hyväkseen.

Jotain hyvää, jotain outoa

On kuitenkin kiistatonta, että Espanjassa maahanmuutto on pienempi ongelma kuin vaikkapa Saksassa, Ruotsissa, Ranskassa tai Suomessa. Tarina on rakennettu työn ympärille. Kun työtä on paljon, tulijoita on paljon ja kun työt vähenevät, muuttoliike on Espanjasta ulospäin takaisin tulijoiden kotimaihin. Tältä osin tilanne toimii ilmeisesti liian hyvin, sillä kansalaisjärjestöt ovat ryhtyneet vaatimaan että yhä useampi tulijoista pitäisi ottaa sosiaaliturvalla sisään. Tämä kertoo toki paljon enemmän näiden ”hyväntekeväisyysjärjestöjen” motiiveista. Työtä tekevä ja integroitunut maahanmuuttaja ei toimi poliittisena pelinappulana siinä missä ghettoutunut työn välttelijä.

En sano, että haluaisimme Suomeen halpatyöläisten armeijaa, mutta paljon tästä voisimme silti oppia. On uskomatonta minkälainen määrä rahaa ja työaikaa käytetään laillisten maahanmuuttajien työnteon häiritsemiseen, jopa estämiseen. En tiedä mitä TE-toimiston henkilökuntaa on käsketty tekemään, mutta ”et kelpaa työmarkkinoille” on sanottu aivan liian monelle työtä etsivälle, osaavalle ja motivoituneelle tulijalle. Työn sijaan heitä pallotellaan turhille kursseille ja koulutuksille joissa opetetaan kaikkea muuta paitsi suomen kieltä, eli sitä ainoaa asiaa jota he kaipaisivat. Työmarkkinajärjestelmämme on tältä osin täysin kyvytön, toimien lähinnä integroitumisen estäjänä ja maahanmuuttovastaisen mielialan kohottajana. Tätä voi pitää häpeällisenä epäonnistumisena.

Vertaileva keskustelu kannattaa

Espanja on onnistunut maahanmuutossa varsin hyvin ja on tärkeää vertailla maita toisiinsa. Yhden maan kaavaa voi harvemmin suoraan kopioida toiseen, mutta vertailu sinänsä kannattaa. Se auttaa meitä toisaalta näkemään virheet joita voimme välttää, toisaalta etsimään omasta toiminnastamme ongelmakohtia. Tällä kertaa suurennuslasi seisoo työn kohdalla. Suomessa saa turvapaikanhakijana kaikki edut tunnissa, kun huippuasiantuntija tai lukukausimaksua maksava opiskelija odottaa maahan pääsyä lähemmäs vuoden. Mikään Suomen maahanmuuttolinjassa ei rohkaise integroitumiseen, kun taas passivoitumista rohkaistaan monin keinoin.

Lopulta tärkein oppi on kuitenkin kansan asenteissa. Espanja ei kärsi muukalaisvihasta tai rasismista suuressa keskustelussa, sillä maahanmuutto ei aiheuta kansalaisten arkeen hurjia ongelmia. Tämä päättäjien pitää tajuta: maahanmuuttovastaisuus vähenee varmimmin onnistuneella maahanmuutolla – ei julistamalla, ei propagandalla.

Taakanjako on haastavaa ilman taakan määritystä

Turkki on alkanut jälleen toimittaa turvapaikanhakijoita Kreikkaan ja tilanne on nopeasti räjähtämässä käsiin jo ennestään tupaten täysissä vastaanottokeskuksissa. Keskustelu EU:n turvapaikanhakijoiden taakanjaosta pyörii, mutta poliittisesti asia ei osoita etenemisen merkkejä. Ehdotan yhdeksi umpisolmun ratkaisuksi sitä, että määriteltäisiin mikä se taakka on mitä jaetaan – näin ainakin tietäisimme mistä päätämme.

Itsestäänselvyyksistä turha itkeä

Väriin katsomatta kaikki poliittiset liikkeet ovat ainakin kattotasolla siitä samaa mieltä, että EU ei voi ottaa kaikkia tänne haluavia tulijoita. Koska kaikkia ei voida ottaa, on syytä määritellä ketä voimme ottaa. Tämä on punainen lanka: jos määrittäisimme vaikkapa pari lukua alkuun. Ensinnäkin se määrä, mitä voidaan ottaa seuraavana vuonna turvapaikanhakijoita EU:n maaperälle (jättäen toki muille oikeuden hakea pakolaisstatusta leireiltä). Toinen voisi olla ns. hätäluku, eli se määrä jolla edellinen luku voidaan hetkellisesti ylittää tapauksessa, jossa on YK:n turvallisuusneuvoston määrittelemä sota tai muu vakava ihmisoikeuskriisi EU:n lähialueilla.

Kun meillä olisi määrä, jokainen maa tietäisi mikä on sen taloudellisen taakan suuruus, joka heille olisi tulossa. On aivan eri asia viedä parlamentille tai kansalle kysymys vaikkapa sadan turvapaikanhakijan vastaanotosta, kuin epämääräinen tieto että sieltä niitä tulee ja määrää ei tiedä kukaan. On turha moittia päätöksentekoa jumittuneeksi kun ei edes tiedetä mistä asiasta päätös tehdään. Pätevä vasta-argumentti kuulunee, että määrää on vaikea arvioida. Se on totta, mutta jostain pitää aloittaa. Jokin määräraja pitää ensin asettaa, sen osalta etsiä päätöstä, sen pohjalta saada järjestelmä toimimaan. Jos järjestelmä toimii hyvin, ja kansalaiset kokevat tämän, silloin on paljon nykyistä helpompaa puhua määrien nostosta. Jos taas järjestelmä ei toimi, mennään toiseen suuntaan.

Jostain pitää lähteä tai mihinkään ei liikuta

Tämänhetkistä keskustelua pidän siis jossain määrin vastuuttomana. On täysin yhtä absurdia huutaa kaikkien pääsevän EU:hun ja että meillä on varaa ottaa vaikka kuinka monta tulijaa, kuin huutaa että vain rajat sulkemalla ja pää pensaaseen työntämällä tulee kaunis huominen. Suunnilleen tuota tasoa keskustelu kuitenkin on. Jos keskusteluun halutaan järkeä, ja jos haluamme esimerkiksi Ursula von der Leyenille työrauhaa asiassa, on pöytään laitettava kompromissi, jossa kukaan ei saa kaikkea mutta jokainen tuntee huolien laantuvan. Kyllä, määrän asettaminen varmasti herättää levottomuutta ja määrästä varmasti tapellaan, mutta olisi edes joku mistä lähteä liikkeelle. Nyt ei ole mitään.

On luonnollisesti mahdollista, että taakan suuruutta ei vaan pysty kukaan määrittelemään. Senkin voi sanoa rehellisesti ja vedota moraaleihin. Siinä on palanen totuutta ja hitunen humaaniutta, mutta ei valitettavasti pisaraakaan ratkaisua – ja juuri ratkaisuja olemme vailla. Loppukaneettina rohkenen kysyä, onko moraalinen voitto tärkeämpää kuin EU:n pelastaminen?

Vuosaaren omistajat

Olen koittanut kaivaa usean päivän ajan näkökulmia ja kannanottoja Vuosaaren rauhattomuuteen liittyen, aivan tarkoituksella etsien myös kärjekkäät mielipiteet puolin ja toisin. Selvähän se on että rasismin kovat nimet ovat ottaneet tästä kaiken ilon ja ääripunaisemmin maailmaa näkevät ovat pistäneet täyttä höökiä omaa propagandaa vastaan. Lopulta nuo ulostulot eivät minua kiinnosta, vaan se mikä niitä aloittaa – ja se joku on byrokratia.

Viranomaistyön surullinen tila

Alkuperäisen uutisen mukaan Vuosaaren alueella Helsingissä olivat nuorten maahanmuuttajien ryhmät (jengit?) alkaneet häiritä ilmeisen järjestelmällisesti alueen asukkaita. Nuorisoryhmien häiriköivä käytös ei ole sinänsä uutinen eikä asia niin suoraan maahanmuuttoon liittyvä, luimmehan juuri vastaavista haasteista Turun saaristossa, jossa suomenruotsalaiset lienevät aika hurjasti maahanmuuttajia merkittävämpi väestöryhmä Joku muukin on muistuttanut asian monitahoisuudesta. Vuosaaressa toki asustaa maahanmuuttajia merkittävä määrä ja sekin kulma päätyi tietenkin keskusteluun. Alussa kuitenkin oli paikallinen asukas, täysin asiallinen ilmoitus viranomaisille ja sen seurauksena viranomaisten halveksiva suhtautuminen. Tästä ongelma mielestäni lähti. Ei maahanmuutosta, ei nuorista, ei Vuosaaresta, vaan virkavallasta. Helppo ratkaisu olisi haukkua poliisit tai hätäkeskustyöntekijät nopeasti, mutta olenkin vaikea ihminen. Jatketaan siis.

Suomalainen viranomaistoiminta perustuu kolmen sanan perusohjeeseen: ”äkkiä pois silmistä”. Terveyskeskuksessa tehdään mitä tahansa ettei tarvitsisi tutkia mikä on vialla saatika hoitaa, hätäkeskuksessa koitetaan kaikki joukkoammuskelua lievemmät tapaukset selittää puhelimitse parhain päin ja TE-keskuksessa ammutaan minuutissa luulot pois itseensä uskovista työnhakijoista. Saatoin inasen karrikoida, mutta byroslaviamme on johtanut tähän. Se ei tarkoita että hoitajamme, hätäkeskuspäivystäjämme tai virkailijamme olisivat ikäviä, vaan sitä että hallintohimmelimme tekee hyvistä ihmisistä paskiaisia. Hallintomallimme opettaa ihmisten olevan saamattomia valehtelijoita ja sen pohjalle on rakennettu kaikki toimintatavat. Ei siellä nuoret oikeasti häiriköi, ei sinulla oikeasti ole luu murtunut etkä sinä oikeasti ole ahkera työntekijä. Näin työntekijät on opetettu reagoimaan, potkujen uhalla.

Koko hässäkällä ei ole mitään tekemistä mamujen, rasistien, persujen tai vihreiden kanssa, vaan lopulta pieni ongelma eskaloituu suureksi, sillä luottamuspulayhteiskunta tekee sitä. Jos poliisi olisi heti tullut paikalle Vuosaareen, jutellut nuorten ja vanhempien kanssa, tarjonnut ymmärrystä ja toiminut, ei jutusta olisi saatu yhden ensimmäistä otsikkoa. Lisäksi olisi säästetty hurjasti rahaa ja poliisin resursseja, sillä asian räjähdettyä mediassa käsiin on poliisi joutunut lähettämään Vuosaareen jatkuvasti isot joukot partioita. Rasistit eivät olisi voineet öyhöttää, vihervassarit eivät olisi voineet vihaisesti panikoida ja toimittajien olisi pitänyt löytää muita uutisia.

Kaukaa viisas, tai ainakin vihainen

Vuosaaren tapauksessa on myös toinen tyypillinen piirre. Julkisesta keskustelusta hieman pyöristäen 100 prosenttia on sellaisten henkilöiden pyörittämää jotka eivät aluetta tunne. Vuosaaren kriisin omistavat kaikki paitsi alueen asukkaat. Yksi jos toinenkin päivystävä nettirasisti tiesi kaiken takana olevan islamisaation, eivätkä punavihreän puolen tökeröt ”kaikki hyvin” tempauksetkaan juuri myötähäpeää parempaan tulokseen pystyneet. Ounastelen jonkun suunnittelevan jo marsseja, mielenosoituksia ja vastamielenosoituksia. Minä suunnittelen tarvitsevani paljon kahvia kestääkseni kaiken tämän. Minä nimittäin en tiedä paljoa Vuosaaresta, mutta tiedän miten helppoa on antaa pienen ongelman kasvaa suotta suureksi, ja toisaalta miten pieniä ongelmia estetään paisumasta suotta. Ounastelen tietäväni myös miten helppoa on viisastella aiheesta ilman tietoa. Kyllä, ammuin juuri omaan jalkaan.

Jokainen etsii lisää polttoainetta poliittiselle vastakkainasettelulle: toimittajat, sosiaalisen median aktiivit ja puolueet. Maahanmuutossa on ongelmia ja rasismissa on ongelmia, mutta tämä tarpeeton vastakkainasettelu on ongelmana niitä suurempi. Pidettäköön tämä mielessä ensi kerran kun leikataan poliisilta tai hätäkeskuksilta, tai kun ohjeistetaan heitä hyssyttelemään oikeiden ihmisten oikeiden hätien äärellä.

Kotouttaminen ei kaipaa aatteita

Muun muassa Aamulehti uutisoi somalien ja irakilaisten elinkaarikustannuksista, referoiden perussuomalaisten ajatuspajan tutkimukseen. Puolueiden välinen sotaisa keskustelu aiheesta noudatti tuttua kaavaa, sitä samaa jota olemme nähneet jo ennen kuin olin äänestysikäinen tai persuja oli edes perustettu. Se juuri tässä on ongelma: kotouttaminen ja maahanmuuton asiat ovat puhdasta puoluepolitiikkaa sekä muita maan tapoja, täysin vailla asiantuntemusta. Ongelma on yhteinen, niin on oltava ratkaisunkin.

Tragedian syvenevä kuilu

Mielestäni voimme myöntää kotoutuksen epäonnistuneen puhtaasti tilastojen valossa. Olisi myös suoraselkäistä myöntää että kotoutusta on koitettu parantaa ja korjata kerta toisensa jälkeen hienommilla ideoilla jo vuosikymmenten ajan. Puolueilla on omat, ideologiaan pohjautuvat selityksensä tälle – milloin tulijat saavat liikaa rahaa, milloin liian vähän, milloin heiltä vaaditaan paljon ja milloin liian vähän, milloin kotoutamme liikaa ja milloin liian vähän. Mielestäni tuollainen keskustelu, toisin sanoen aiheesta käydyn keskustelun leijonaosa, on täysin turhaa. Kun sekaan tulevat kotoutuksessa mukana olevat yritykset ja organisaatiot sekä monenmoiset rahoituksen suhmuroinnit, voidaan mielestäni niinikään faktana todeta näiden toimien valinnassa olevan täysin olematon asiantuntijaedustus. Lähes jokainen puolue saa irti mainosta, medianäkyvyyttä ja/tai suojatyöpaikkoja nykymenosta. Puolueet nettoavat, ihmiset kärsivät.

Väitän edelleen, että kotoutuksen taso ei ole kehittynyt, vaan laskenut maassamme. Olen surukseni joutunut tutustumaan Tampereen alueen käytäntöihin. Suomen ja suomalaisuuden oppeja jakavilla tunneilla käy osaava opettaja korkeintaan kerran viikossa. Välillä opettajaa ei kuulu lainkaan, pääosa opettajista vain jakaa monisteita muttei tunne aihetta. Kokeissa testataan asiaa jota ei edes opeteta. Joskus koepäivät vaan perutaan. Opetussuunnitelma esitetään muttei sitä noudateta. Kun opettaja näkyy paikalla, hän viihdyttää luokkaa etnisillä vitseillä, naljaillen eri maista tulevien oppilaiden taustoille. Jostain kumman syystä inspiraation taso on pientä. Koska oppilaitoksen pitää näyttää hyvälle maksajan suuntaan, kerätään palautteet vain niiltä oppilailta joilta tiedetään tulevan kehuja. Muut eivät saa palautelomaketta täyttää. Oppilaiden tekemät vapaamuotoiset valitukset heivataan ö-mappiin. Tämä on kotoutuskoulutus Tampereen TAKK:lla vuonna 2019. Onneksemme maassamme on toki myös oaavampia toimijoita, mutta tällaisen toiminnan ei koskaan pitäisi tapahtua, tai se pitäisi vähintään viheltää poikki ongelmien tullessa julki.

Kun poliitikko ei halua, kaupunki ei viitsi, valtio ei osaa, virkamies ei ehdi ja oppilaitoksen ei tarvitse, on epäonnistuminen lähes taattua. Nykymallia voi paikata, hioa, hienosäätää ja rahoittaa valtion pohjattomasta kassasta, mutta lopputulos ei muutu. Elämme koulutuksen katastrofissa maassa, jonka pitäisi olla koulutusosaamisen kovinta kärkeä. Kotoutuskoulutuksessa on yksinkertaisesti liikaa intressiryhmiä joille kotoutuksen onnistuminen on epäoleellista. Neuvottelupöytä on ahdettu täyteen maan tapoja. Se on epäonnistunut kolme vuosikymmentä. Tätä menoa se epäonnistuu seuraavatkin kolme vuosikymmentä.

Summasta riippumatta lasku on yhteinen

Minä en tiedä ovatko perussuomalaisten laskelmat oikeassa tiettyjen maahanmuuttajaryhmien kuluista. Ehkä se on hyvä laskelma, ehkä on paljonkin parempia tarjolla. Sen tiedän että lisää madonlukuja lyödään pöytään vuosi toisensa jälkeen jos emme ala näkemään näitä yhteisinä yhteiskunnallisina ongelmina. Olit persu tai vassari, kokkari tai demari, elät Suomessa joka laiminlyö maahanmuuton asiallisen hoidon. Aivan sama mitä lippua kannat, lasku tulee eteesi. Se on suora lasku kotoutuskuluista ja työttömyydestä, se on epäsuora lasku saamatta jäädyistä verotuloista ja se on inhimillinen lasku yhteiskunnasta syrjäytymisen lieveilmiöistä.

Sinä, arvon kansanedustajaehdokas, voitkin nyt päättää kumpi on sinulle tärkeämpää: jatkaa aatteellista riitaa vaiko pyyhkiä pöydältä maan tavat ja tehdä Suomesta maahanmuuton mallimaa. Jos sen teet, siitäkin hyötyvät jokaisen puoluekortin kantajat.

Kettu kanatarhan vartijana?

Dos. Arto Luukkanen kirjoittaa Nykysuomessa:
Vuonna 2015 solmittiin salainen kauttakulkusopimus Saksan ja Ruotsin kanssa?

Syksyn 2015 muslimi-invaasiota on ihmetelty ja päättäjämme ylistivät itseään siitä, kuinka hyvin Suomi hallitsi yllättäen syntyneen tilanteen. Nyt jo on päivänselvää, että suunnitelmat olivat jo olemassa hyvissä ajoin, mutta kuka ja kenen päätöksellä tilanteen annettiin tapahtua.

AL: Kuka pisti prosessin liikkeelle? Entä miten Saksa toimi? Miten ihmissalakuljettajat osasivat ennakoida ihmisaallon? Entä miksi Ruotsin niin sopivasti heijasi meille tulijat eikä meidän oma ulkoministerimme tehnyt mitään?

Jatka lukemista ”Kettu kanatarhan vartijana?”

Nämä asiat hämäävät Oulun jälkeisessä maailmassa

Oulun ja Helsingin seksuaalirikosepäilyjen myötä on paljon puhuttu, paljon poliitikkoja haastateltu, paljon sanottu fiksuja ja vähemmän fiksuja. Olen poiminut näistä muutamia asioita joita oma järjenjuoksuni ei oikein saa tajuttua. Tässä on kritiikkiä aika lailla jokaiseen poliittiseen suuntaan – vaan ehkäpä joku voisi valaista?

Prosentit ja uhrit

Olen mediasta saanut lukuja välillä 15-25% siitä, mikä on maahanmuuttajien osuus seksuaalirikoksissa. Joku sanoo että luku on vielä suurempi. Vaan vaikka se olisi 40%, silti enemmistö on suomalaisten tekemiä. Tietenkin suhteellinen osuus on aivan eri luokkaa, mutta se on hurja määrä lapsia joilta tuhotaan kenties koko elämä. Miksi on joidenkin mielestä niin väärin puhua myös keinoista joilla koko rikollisuuden lukuja saadaan laskemaan, oli tekijä mistä vaan? Toki olisi mukava nähdä että Suomessa edes joskus koitettaisiin etsiä sellaisia tapoja vähentää seksuaalirikollisuutta joka ei perustu toimiin rikoksen teon jälkeen, vaan enneltaehkäisyyn. En pidättele hengitystäni. Karkeastihan se menee näin: mitä tiukempi seksuaalinen yhteiskuntamoraali, sitä enemmän sen vastaista rikollisuutta esiintyy.

Sinkut ja perheet

Lähes järjestäen tässä aiheessa esiin nousseita, rikolliseksi epäiltyjä maahanmuuttajia on kuvailtu nuoriksi sinkkumiehiksi. He ovat lähteneet kotoa maailmalle elämää etsimään. Heillä ei ole vaimoa tai lapsia. Silti toistuvasti sanotaan, että perheenyhdistäminen olisi tapa välttää heidän päätyminen rikollisuuden tielle. Jos he ovat täysi-ikäisiä eikä heillä ole välittömiä perheenjäseniä jotka asuisivat samassa taloudessa, miten ihmeessä tästä voisi olla apua? Kuka sieltä kotimaasta pitäisi tuoda – lemmikkieläin?

Kulttuuritaustan vaikutus

Iltapäivälehdet ovat esitelleet irakilaisten naisten kertomuksia, joissa he ovat kommentoineet maansa kulttuuria varsin suorin sanoin. Naisia alistavia maan tapoja on kuvailtu selkeän yksityiskohtaisesti ja useaan kertaan maasta tulleiden toimesta. Kuitenkaan näistä ei olla saatu mitään älyllistä tai vastuullista keskustelua medioissa ja puolueissa, ainoastaan öyhötystä. Mielestäni asiasta voisi keskustella järkevästikin. Pelkäämmekö vieläkin näitä aiheita?

Mitattavat suureet

Tietenkään emme voi tietää jokaisen lakimuutoksen vaikutusta ennalta, mutta meillä on sekä kotimaasta että globaalisti huomattava määrä tietoa käytettävänä. Esimerkiksi rangaistusten koventaminen on monissa oloissa todettu jopa täysin tehottomaksi ennaltaehkäisyssä, joskin rikoksen määrityksen tarkennuksista tätä tehoa voi löytyä. Sana ”pelotevaikutus” tunnutaan hyväksyttävän täysin kiistattomana faktana tuon tuosta. Jos minä haluaisin vähentää rikollisuutta (ja niin haluankin), haluaisin pöytää numeroita ja tietoa, en huutoa ja moraalipaniikkia. Tehokkaita keinoja ei ole edes kysytty asiantuntijoilta, saati että niistä debatoitaisiin.

Mihin mennään?

Ollaan rehellisiä: tämä keskustelu on äärimmäisen vaikea käytäväksi. Vaalien alla se on täysin mahdotonta. Asiasta päättävien prioriteeteissa on vaalit, tulevat hallituskumppanit, omat sidosryhmät, mittava pelko siitä että media tarkoituksella ymmärtää sinut väärin ja tusina muuta asiaa. Lasten koskemattomuus ei mahdu sadan tärkeimmän asian joukkoon yhdelläkään puoluejohtajalla tai politiikan toimittajalla, eikä se helposti kiri tutkijoidenkaan listan kärkeen ainakaan Ylen radiohaastattelujen pohjalta.

Päätän tämän ulostulon positiiviseen ehdotukseen Kari Enqvistin sanoin. Pulaa on armosta ja anteeksiannosta. Vain niiden avulla voi keskustelu tervehtyä ja näin panikoinnin tilalle saadaan puhevälit. Ehdotus on hyvä, vain tekemistä vaille valmis.