Mitä sanoisit irakilaiselle?

Heti alkuun: otsikossa voisi irakilaisen sijaan lukea esimerkiksi afghanistanilainen, turvapaikanhakija, jopa jehovantodistaja tai wahhabimuslimi. Oleellista kuitenkin on että puhumme yhteisöstä jonka jäsenistöstä pieni osa on esiintynyt ikävässä valossa ja koko yhteisön maine on julkisuudessa heikoilla jäillä. Mitä siis yhteisön muille jäsenille pitäisi, tai kannattaisi sanoa?

Optio A: perkele!

Perusreaktio on viha. Tämä yhteisö, sen kulttuuri, sen taustat ovat syynä esiin nousseeseen ongelmaan. Ajakaa heidät pois maasta, vainotkaa heitä, vähintäänkin tuijottakaa heitä bussissa ja syrjikää työmarkkinoilla! Vaikka reaktio on täysin luonnollinen, pitää suositella pohtimaan että miltä sinusta tuntuisi tässä kohtaa? Nimeä yksikin hyvä lopputulos tällaisella käytökselle.

Optio B: tui-tui, kaikki hyvin

Edellisen vastareaktio on voimakas puolustus. Mene yhteisön jäsenten luokse, kerro etteivät he ole tehneet mitään, tarjoa heille apua ja lisäresursseja. Luo heistä kuva maailman viattomuuden kulmakivenä. Puolusta heitä vihalta ja vastusta kaikkea kritiikkiä tätä yhteisöä vastaan. Yhtä lailla luonnollinen vastareaktio polarisoituneessa maailmassa, mutta lähes yhtä hyödytön. Kieltämättä nukut yösi optio A:ta paremmin näin toimimalla, mutta realismi käteen: suututat myös aimo pinon ihmisiä, pahennat yhteiskunnallista kriisiä ja ongelma jää korjaamatta.

Optio C: kiven sijaan auttava käsi

Jos optiossa A heitetään kivellä, vaihtoehtona on ojentaa kättä kaatuneelle. Etsi kompromissi kieltämisen ja syyttämisen välistä. Jotain tällaista: ”En syytä sinua, mutta olet parhain apumme ymmärtämään ongelmaa ja etsimään ratkaisua siihen.” Ei yritetä piilotella yhteisöä ongelmalta eikä demonisoida heitä, vaan aktivoidaan heidät osaksi ratkaisun hakemista. Annetaan heille mahdollisuus kantaa kortensa kekoon. Kun jätetään välistä pois poliitikot ja poliittiset järjestöt, pinnalle voi nousta yllättävän hyödyllisiä näkökulmia, kuten myös epämiellyttäviä totuuksia. Ennen kaikkea pinnalle pääsee tilaisuus inhimillisyyteen. Inhimillisyys kun on tuoreiden raiskausuutisten merkittävin uhri.

Tukea parempaan suuntaan

Olemme ylittäneet sen pisteen, että fiksuimmat toimittajakin joutuvat myöntämään tarpeen uudelle katsantakannalle. Tässä valossa ehdotankin jälleen että virallinen Suomi ryhtyisi siirtämään maassamme toimivan islamin tukemista ennen kaikkea reformaatioliikkeen, ns. euroislamin suuntaan. Moni tulija on voinut saada kotimaassaan hyvin toksisen uskonnollisen koulutuksen, äärimmäisen vääristyneen kuvan tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista. Mennyttä emme voi korjata, mutta voimme valita jatkaako hän tuota koulutusta Suomessa vai löytääkö hän islamista myös nykyaikaisen, kauniin sanoman.

Voimme sulkea rajat ja mitä ilmeisimmin myös sydämemme. Josko kuitenkin vielä kuultaisiin hetki järkeä. Maassamme on merkittävä määrä turvapaikanhakijoita niistä maista, jotka esiintyvät rikostilastoissa ikävästi. On vain ja ainostaan meistä itsestämme kiinni ovatko he ongelmien edessä riski vai voimavara.

Mistä uusi sanoma valon juhlalle?

Kirjoitin erääseen uutiskommenttiin miten joulunajan stressi, huoli maapallosta ja kaamosmasennus on ikävä yhdistelmä. Moni tuupertuu tämän alle, mutta aihe sentään nousee nyt esille. Murhe on ikävä, mutta se voi olla myös mahdollisuus. Joulu on juhlana muuttanut muotoaan monesti, mikä olisi seuraava muutos?

Tietoisuutta ja tekemistä

En näe mitään ristiriitaa kristinuskon sanoman kanssa, vaikkei se meistä kaikkia koskekaan. Uskontomme on osoittanut kykyä mukautumiseen, mutta perussanoma valosta ja toivosta pimeyden keskellä on aivan erinomainen. Se ei myöskään tungeksi päälle, kun joukossamme on heitä joita kristinuskon sanoma ei koske. Olkoon se siellä, kaikkien saatavilla, mutta ei kenellekään pakkosyötettynä. On hyvä muistaa, että valo kaamoksen keskellä piristää myös ateisteja, juutalaisia, muslimeja ja monia muitakin.

On myös turha kuvitella että markkinat mihinkään katoaisivat, mutta asenne ostamiseen voisi muuttua. Ajatus tiedostavan ostamisen joulukuusta voisi olla harkinnan arvoinen. Käytännössä siis pysähdyt ja keskustelet itsesi kanssa entistä tarkemmin ennen jokaista hankintaa. Pohtisit tuotetta, sen elinkaarta, sen saajaa, tunteita lahjoittajalla ja lahjan saajalla, vaihtoehtoja sun muuta. On kaukaista utopiaa kuvitella että noin vain turhasta ostamisesta luopuisimme, mutta voisimme tehdä ostamisesta harkitumman rituaalin. Näin ollen se yksi harkittu, pohdittu ostos tarkoittaisi ihmiselle enemmän kuin ne sata rutiinishoppailuun unohtuvaa hankintaa tänä päivänä. Periaate on siis vanha tuttu: laatu, ei määrä.

Yksinäisyyden hoidon on oltava valon uuden juhlakauden ytimessä. Suomessa tämä haaste on mitä suurin. Pitäisi kehittää aivan uutta yhteistä tekemistä, avoimia ovia, uudenlaisia tapaamisia, kokoontumisia, keskusteluja. Muotoja pitää olla monia, niin lasten tapahtumia, sinkkujen kohtaamisia, poliittista debatointia, musiikkia ja vaikka mitä. Kaamosmasennuksen hoitoon voisivat niin yhdistykset kuin yrityksetkin tarjota tutustumisia monenlaiseen toimintaan, mahdollisuuksia ihmisille löytää itsensä uudestaan tai etsiä uutta sisältöä elämäänsä. Joulun kaudesta tulisi siis eräänlainen näyteikkuna niin epäkaupalliselle kuin kaupalliselle tekemisellekin. Tällä hetkellä joulukuussa tapahtumien määrä on kovin pieni kun ajatellaan että ihmiset haluavat olla kotona. Tämän ajatuksen voisi haastaa.

Perinteillekin on paikkansa

Kaikkea ei tietenkään pidä unohtaa. Hyväntekeväisyys sopii kauteen erinomaisesti, kuten myös hiljentyminen ja rauhoittuminen sitä haluaville. Lahjojen antamisessa kohtuudella ei tarvitse olla mitään vikaa ja suuntaus aineettomiin lahjoihin on joka tapauksessa voimissaan. Kukaan ei voi pakottaa joulua muuttamaan, eikä pidäkään. Viisautta on kuitenkin katsoa elämän nykypäivää, ihmisten kaipuuta ja tarpeita, etsien niistä tapaa mukautua nykypäivän haasteisiin.

Joulupukin kotimaana, kaamosmasennuksen uhrina ja yleisesti aika fiksuna maana Suomi olisi mitä mainioin paikka aloittaa pohdiskelu siitä, mitä uutta ja kaunista joulun aika voisi vielä olla. Niin kauan kun muutoksessa avataan enemmän ovia kuin suljetaan, voisimme saada valoisista ajatuksista jopa uuden vientituotteen.

Kaksi kipinää

Ääriryhmien tapa osoitella sormilla tiettyjä ihmisryhmiä, kuten maahanmuuttajia, löytää monesta puheesta heijastuspintaa 1930-lukuun ja kansanmurhien alkulähteille. Pidän moisia väitteitä vahvasti liioiteltuna, mutta en täysin perustettomina. Näen kuitenkin myös toisen mahdollisen kipinän, joka voi olla aivan yhtä vakava uhka yhteiskunnalle.

Tuttu väite

Tuttu väite on siis otsikossa siteeraamani. Kun jokin yhteiskunnallinen toimija alkaa osoittamaan sormella tiettyä kansanryhmää syylliseksi kaikkeen pahaan, se voi johtaa ihmiskunnan kauheimpiin hetkiin, joita aiemmin tahdittivat nimet kuten Pol Pot tai Hitler. Milloin syyllisiä ovat maahanmuuttajat, milloin juutalaiset, milloin suomalaiset miehet, milloin seksuaalivähemmistöt, milloin AY-liike, milloin työnantajaliike. Tällainen räikeä yleistäminen ja ongelmien yksinkertaistaminen tuhoaa pohjaa yhteiskunnan kehittymiseltä. Väite historiallisesta heijastuspinnasta ei ole vailla historiallista pohjaa, mutta se on räikeästi liioiteltu ja pahimmillaan kansanmurhien uhreja halveksiva. En kiistä ongelmaa lainkaan, mutta kiistän sen mittakaavan. Vaan tämän jo tiesimme.

Se toinen väite

Männä viikoilla useampikin puolue on tehnyt dramaattisen selviä julistuksia siitä kenen kanssa ei jutella. Demarit ja Kokoomus etunenässä vannoivat että eivät keskustele koskaan ikinä mistään persujen kanssa. Kepu vannoi kieltäytyvänsä yhteistyöstä kokkarien kanssa. Siniset poissulki yhteistyön demarien kanssa. Samaan aikaan katsomme lätäkön yli Ruotsiin, jossa juuri tällainen absoluuttinen, sivistyneen demokratian kieltäminen ajaa maan vakavaan kriisiin. Vaan kun eivät Orpo, Rinne tai Sipilä voi välttyä ajamasta tietoisesti kaasu pohjassa rotkoon. Äänestäjät vaativat siltojen polttoa, media vaatii sitä, some vaatii sitä. George Bush tyhmempi sanoi ”jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan”. Seppo Somettaja sanoo ”jos et ole heitä vastaan, olet meitä vastaan”.

Väitän, että tällainen määrätietoinen, ennakolta tehty siltojen polttaminen on aivan yhtä iso riski yhteiskunnan kehitykselle kuin kansanryhmän suora demonisointikin. Jos politiikan ainoa markkinointitapa on vihan julistus, on parhaimmillaankin lopputuloksena poliittisen kehityksen lamaantuminen. Kun politiikka lamaantuu, joku vähemmän demokraattinen voima täyttää tyhjiön. Se voima voi olla suuryritys tai se voi olla katupartio, mutta se ei ole pienen ihmisen puolella. Kun johtavat poliittiset voimat jo ennalta kieltäytyvät käsittelemästä yhteiskunnan haastavimpia ongelmia, miten moinen sanoma pitäisi tulkita? Miten kukaan kehtaa nähdä tällaisessa toiminnassa mitään hyvää? Miten kehtaamme antaa aplodit?

On riskejä ja on riskejä

Vaikka itsekin maailman huolista kirjoittelen, en rummuta panikoinnin puolesta. Yhteiskunta ei ole räjähtämässä, maailmansota ei ole syttymässä emmekä huku sen paremmin saasteisiin, islamisteihin kuin homoihinkaan. Meillä on haasteita, meillä on riskejä, mutta meillä on yhä aivan riittävästi sahajauhoja vintillä ongelmiin vastaamiseksi. Kuljemme eteenpäin, joskus hitaammin, joskus nopeammin, mutta takapakkia tehdään aika vähän. Tulevaisuus on edessä, ei takana.

Keskustellaan siis haasteista, mutta keskustellaan myös ratkaisuista. Pidetään pää kylmänä ja keskusteluyhteys auki. Jos olet ystäväsi kanssa samaa mieltä, käy hänen kanssa kahvikupillisella. Jos olet eri mieltä, varaa koko pannullinen – mutta älä kieltäydy kahvista äläkä dialogista. Molemmat tekevät ihan hyvää jopa kylmänä ja kitkeränä.

Onko enemmän tehnyt meistä parempia?

Nyt en puhu tavaran omistamisen onnesta, vaan informaatiosta laajalla skaalalla. Vanha sanonta ”byrokratian on kasvettava vastatakseen kasvavan byrokratian haasteisiin” on ikävän totta. Niin teknologiat kuin lakitekstitkin paisuvat paisumistaan. Onko kukaan kysynyt saldoa?

Villejä kertoimia

Palautan mieliin blogaukseni Nikita Prokopovin havainnoista. Monet tietojärjestelmät tekevät tänä päivänä saman asian mitä pari vuosikymmentä sitten, mutta vaativat sen tekemiseen sata- tai tuhatkertaisen määrän ohjelmakoodia ja suoritustehoa. Toisaalta, teollisuudessa ja esim. ydinvoimaloissa käytetään 1970-luvun PDP-järjestelmiä vielä pitkäänkin eikä se sähkö siitä tunnu olevan moksiskaan. Kehitysvauhdin huuma ei koske vain tietotekniikkaa. Kun henkilötietolaki vaihtui EU-GDPR:ään, lakitekstin määrä 20-kertaistui, vaikka asian ydin on lähes täysin sama. Maataloustukiaisissa lakitekstin kasvumäärä on jopa monituhatkertaistunut. Sotesoppaa keitetään kymmenien tuhansien arkkien tekstillä. Valiokuntien jäsenten pitää lukea tuhansia sivuja tekstejä päivässä-parissa ja sitten kyetä tekemään fiksuja päätöksiä.

Asettelen kysymykseni seuraavasti. Koska kaikki tämä tiedon määrän kasvu on suoraan tai välillisesti tehty meistä jokaisen rahoilla, olemmeko varmistuneet siitä että rahalle on saatu vastinetta? Kun uusimme tietojärjestelmää monimutkaisemmaksi, saammeko moninkertaisia tuloksia? Sujuuko työ paremmin? Kun kirjoitamme lain monikymmenkertaiseksi, vähentääkö se ongelmia? Säästääkö se rahaa? Helpottaako se kansalaisten arkea? Onko mitään näitä asioita tutkittu? Jos on, kiitän tästä mutta jos ei, olen huolestunut. Määrän kasvu ei saa olla aksiooma, eli uuden ei pidä aina olla vanhaa suurempi. Sisustuksessa moni on nykypäivänä oppinut, että tavaroiden suuri määrä ei tuo onnea. Voisikohan sama autuus löytyä kodin ulkopuoleltakin?

Nostetaanpa pöydälle valokeilassa olevat eduskunnan valiokunnat. Olen saanut tutustua tähän työhön jonkin verran. Satojen sivujen sekatametelisopan sijaan asiasta voisi pienellä työllä tehdä kymmensivuisen tiivistelmän, joka kertoo MITÄ ehdotetaan, MIKSI, KUKA sitä ajaa sekä tiivistelmä lausuntokierroksen tuloksista, ”13 tahoa vastustaa, tärkeimpinä perusteinaan x ja y”. Sitten olisi selkeät tiedot millä sivulla on mistäkin lisää. Näin asian alkuun pääsisi nopeasti. Mitä tulee lakitekstiin, se on ilmaistava minimaalisella määrällä tekstiä ja sen on läpäistävä kansantajuisuustesti. Vaikkapa sata tai EU-tasolla 10 000 kansalaista saa tekstin luettavaksi ja leijonaosan lukijoista pitää todeta teksti kansantajuiseksi, jotta se voidaan hyväksyä. Tietotekniikassa asia on vieläkin helpompi. Uuden järjestelmän pitää säästää työaikaa ja/tai muita resursseja. Hyödyn tulos pitää näkyä numeroilla tai laskua ei makseta.

Numeroille on myös käyttöä

On tietenkin paikkoja joissa suurempi on parempi. Tieteellisessä tutkimuksessa voidaan tehdä pieniä ihmeitä massiivisilla datamäärillä ja niiden analysoinneilla. Lääketiede, fysiikka, kemia ja moni muu ala kiittää teknologiaa. Teoriassa myös yhteiskunnan hallintoa voitaisiin tehostaa tällä tavoin, mutta esimerkiksi uusi OmaVero-palvelu perustuu tietoon, joka on ollut automaattisesti käsiteltävissä jo vuosikymmeniä. Nettiportaalia myöten sen olisi voinut toteuttaa 1990-luvun tekniikalla, jos nyt ehkä vähän vähemmän graafisia tehosteita olisi ollut mukana. Katsoen miten katastrofaalisen surkea uuden suomi.fi:n tulorekisteripalvelu on, näen painajaisia kun ajattelenkin miten tehottomasti nämä uudet palvelut on rakennettu.

Viimeisenä tulee sitten se pikkuinen juttu, että totuudella on aika vähän väliä. IT-huijariyritys Tieto juhli taannoin poliitikoilta saamiaan kehuja uudesta, mahtavasta järjestelmästä. Valtio kiitti ja lappasi rahaa, lupasi uusia diilejä. Sääli vaan, että totuus oli vähän muuta. Järjestelmä sai pohjanoteerauspisteet käyttäjiltään laidasta laitaan. Kyllä, se oli uudempi, massiivisempi, kalliimpi, mutta ei suinkaan oikotie onneen. Tämä, ja moni muu suurennusleikkaus vie oikotietä helvettiin. Ja se, hyvät lukijat, minua huolettaa.

Seurataan jokea ylävirtaan

Aloitan taas pisteillä Ylen suuntaan, sillä keskiviikon politiikkaradio oli erinomainen tunnin tiivistelmä Yhdysvaltain nykypolitiikkaan. Sopivan laajalla katseella voimme nähdä myös Euroopan politiikan trendejä – vasemmisto tekee sitä, oikeisto reagoi noin, vasemmisto siihen niin. Vaan mistä se sai alkunsa, mitä on joen yläjuoksulla? Kenen syytä tämä kaikki on?

Mistä se alkoi?

Perinteinen poliittinen analyysi puhuu siitä, miten puolueet reagoivat kilpailijoidensa liikkeisiin. Aikanaan se johti poliittisiin linjanvetoihin, nyttemmin sen yleisin esiintymismuoto on uhriutuminen. Metodi muuttuu, ilmiö on sama: joku tekee jotain, johon reagoidaan tekemällä muuta, johon edelleen reagoidaan. Tämän päivän ilmiö on melko väkevä polarisoituminen. Globaalissa mittakaavassa voimakkaampien mielipiteiden nousu perinteisten kustannuksella on myös selvä ilmiö. Joku määrittäisi heidät äärioikeiston tai -vasemmiston tittelillä, minä en, koska en pidä niitä termejä tarkkoina tai hyödyllisinä.

Katsokaapa kommentteja tässä Uuden Suomen uutisessa. Merkittävä osa niistä on ehdottoman absoluuttisesti jommalla kummalla puolella debattia, joka jo itsessään on varsin latautunut. Ottamatta kantaa mainitun dosentin väitteiden faktuaalisuuteen, hänen ulosantinsa oli rajua. Hän myös osoittaa miten politiikan lisäksi myös mediassa pärjätään. Ei pidä kertoa havainnot ja perustella, vaan pitää huutaa mielipiteensä ja jos aikaa piisaa, viitata sivulauseessa että perusteet ovat kirjan sivulla 182.

Niin, mutta mistä se alkoi?

Edelleen, kuka aloitti ja mitä? Otetaan vaikkapa seksuaalivähemmistöjen oikeudet joita kannatan varauksetta. 1990-luvulta alkoi linja, joka vähitellen teki homoseksuaaleista ihmisarvoisia ja 2010-luvulla lakikin seurasi. Oikeastaan transihmisiä lukuun ottamatta lainsäädäntö on nyt yllätyksettömän asiallinen. Juridinen ja myös henkinenkin ilmapiiri ovat siis parempia, mutta ulosanti on koventunut ja ongelmat esitetään monin verroin hirveimpinä. Miten ihmeessä tilanteen parantuminen tosielämässä on voinut johtaa sen huonontumiseen puheissa?.

Tärkeää asiaa ajaneiden ryhmien silmissä sukupuoli nyttemmin on sosiaalinen konstruktio, seksuaalinen sorto on yhtäkkiä massiivista, vääränlainen katse on seksuaalista hyväksikäyttöä ja rotuoppeja vaaditaan takaisin nostamaan sorretuksi nähtyjä ryhmiä eri asemaan pelkästään geneettisin perustein. Tämä on tapahtunut nopeasti, se on ilmaistu rajusti, ja se on aiheuttanut vastareaktion. Se on jopa johtanut tosi outoon ilmiöön ainakin halki Euroopan, jossa perinteisesti seksuaalitasa-arvoa ajaneet puolueet nähdään pahimpana uhkana seksuaalitasa-arvolle. Melkoinen voltti on hypätty, kun Marine Le Pen kerää Ranskan sateenkaariääniä laariinsa.

Änkyröinnin kriittinen massa

Toisaalta moni änkyräkonservatiivi pitää jo naisten äänioikeutta niin vakavana loukkauksena elintilaansa vastaan, että jo se saa heidät huutamaan. Aina on tyytymättömiä, mutta milloin heidän määränsä riittää äänestämään valtaan Trumpin tai Bolsonaron? Onko merkittävä osa kansaa yhtäkkiä muuttunut äärimielisiksi hulluiksi, vai onko se reaktiota toisen puolen kuplaantuneeseen intoon? Milloin vasemmisto muuttui mahdollisuudesta uhaksi?

Entäpä sen jälkeen? Nyt on rääväsuisia ihmisiä äänestetty valtaan ja voi kauhistus! Vastapuoli on taas äänekkäästi reagoinut ja puskee läpi kovasti. Suomessa odotetaan vaaleissa punaista jytkyä, jolloin vaihteeksi Sipilän huutoänkyröinnin sijaan saamme Rinteen huutoänkyröintiä. Tätä seuraavan askeleen voi kukin päätellä.

Oikeastaan voisimme vain syyttää ihmisiä. Olemmehan aika tyhmiä kun äänestämme aina vastavoimia. Kuuntelemme järjen sijasta moraalia, joka näkee vain yhden askeleen eteenpäin. Äänestämme vastavoimat eduskuntaan ja puolueiden sisällä äänestämme äänekkäimmät puolueen johtoon. Lähes joka puolueesta löytyy kuitenkin niitä, jotka näkevät ykkösongelmana huudon, eivät vastapuolen olemassaoloa. Koskakohan oppisimme reagoimaan huutoon muutoin kuin entistä kovemmalla huudolla?

Voidaan sanoa, että olemme kaivaneet kuoppaa aika kauan. Ja kas tässä tulee yksi ongelma. Kun olet tarpeeksi kauan kaivanut kuoppaa, sinulla on itse asiassa kaksi ongelmaa. Ensimmäinen on toki pitkä matka pinnalle. Toinen on se, että kaivettuasi kuoppaa vuosikausia, et enää muuta osaakaan kuin kaivaa kuoppaa. On yksi asia haluta takaisin pinnalle, toinen asia on opetella kiipeämisen jalo taito jälleen nollasta.

En tiedä syyllistä, siihen kuka teki mitä ensin johon reagoi joku muu. Etsintä voisi vaatia vuosisatojen matkan historiassa eikä tulosta ehkä tulisi. Osaan kuitenkin kuvailla ongelmaa. Ongelmallisia ovat sanat kuten äärioikeisto, äärivasemmisto, natsi, kuten myös yleistämiset kuten ”kaikki persut”, ”kaikki vihervassarit” ja niin edelleen. Viisautta on ymmärtää että voit olla vihreä, vassari, kokkari, demari tai persu, olematta vain sen takia automaattisesti hyvä tai paha ihminen.

Verot ovat kokonaisuus

En ole ottamassa mitään suoraa kantaa AY-maksujen verovapauteen tai heidän vastapuoleenkaan. En ole myöskään ottamassa kantaa yritysverotukiin tai erikoisiin ALV-kantoihin, tai muihinkaan verotuksen yksityiskohtiin. Sen sijaan olen esittämässä tapaa katsoa näitä(kin) asioita kokonaisuutena. Haluaisin tarjota näkökulman keskusteluun veroalennuksista.

Yksi kakku

Verorahojen saaja on aina yhteiskunta. Kunta tai valtio, ei väliä, lopulta aivan sama laari. Asiat eivät ole ilmaisia siksi, että valtio maksaa kunnan sijaan. Verovaroja on käytettävissä tietty määrä ja vaikka toki velalla joustetaan, lopulta sisään tuleva rahamäärä toimii suoraan pohjana. Tämä, sama loppusumma, on se josta ostetaan niin Hornetit kuin hoitajatkin.

Yhteiskunnassamme on merkittävä määrä asioita, jotka ovat joko verovapaita tai alennetun verotuksen piirissä. Jokainen osittainenkin vapautus veroista on pois yhteisestä kakusta. Oli se sitten alennettu energiavero, AY:n tai työnantajaliikkeen verovapaus, verottomat osingot, alennettu ALV-kanta kaupassa tai mikä vaan, se osuu siihen samaan kakkuun.

Poikkeukselle tarvitaan vahva peruste

Mielestäni jokainen tällainen alennus pitää perustella laajalla yhteiskunnallisella välttämättömyydellä. Perusteen pitää olla vähintään tasoa ”kansalaisten perustarpeet ovat vaarassa ilman tätä alennusta”. Jos tuota köykäisempiä perusteita käytetään, ne pitää mielestäni perustella jo pitkän kaavan kautta, akateemisesti, epäpoliittisesti.

Kirsikkana kakun päälle tulevat nimittäin pykälät. Jokainen veroalennus on lisää pykäliä. Se on lisää lakitekstiä, lisää valvontaa, lisää matopurkkien avaamista jotka johtavat pohjattomaan suohon. Kun yksi saa, viisi muutakin tarvitsee. Lopulta siitä ei koskaan saa tasapainoista, vaan poikkeuspykälien viidakossa pärjää yleensä vain röyhkein.

Puhumme yhäkin meidän yhteisistä verorahoista, meidän yhteiskunnasta. Oman edun pitäisi aina väistää yhteisen edeltä.

Anteeksi, mutta…

En aio nimetä mitään kansanryhmää tai henkilöä idiooteiksi, mutta onneksi tämä ei suojele luottamustehtäviä. Pahoittelen edelleen, mutta tosiasia on että ruotsalaiset johtavat poliitikot ovat idiootteja. Mitä enemmän sieltä kuuntelen asiaa, sitä vaikeampi on välttää tätä. Vaan voimmeko oppia tästä jotain – tai voimmeko katsoa peiliin?

Kun kaikki on hyvin, se on huonosti

Voimme oppia jotain sopimuksista joilla kielletään faktat. Kyllä, nauramme jenkeille jotka vaativat lakia jonka mukaan piin arvo on 3. Nauramme ruotsalaisille valtapuolueille heidän tehdessään (sittemmin onneksi kuolleen) sopimuksen jonka mukaan vain nykyiset valtapuolueet voivat koskaan muodostaa hallituksen. Toisaalta, olemme säätäneet tähänkin maahan sensuurilakeja jotka tekevät virkavallan kritisoinnista rangaistavaa ja kovasti se koko kansan massavakoilukin on sieltä ensi hallituskaudella tulossa. Absurdistan ei ole Pohjanlahden saati Atlantin tuolla puolella vaan yllättävän lähellä.

En pidä ajatuksesta että vaikkapa kristillisdemokraatit tai siniset päättävät naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksista. Toisaalta en pidä myöskään ajatuksesta että hallituksesta päätetään ennen vaaleja. Suomessa ei olla vielä yhtä pitkällä kun Ruotsissa, mutta olemme hiton hyviä matkimaan ja usein myös menemään pidemmälle. Meidän ei pidä pelätä sitä että kansa äänestää väärin, vaan rakastaa sitä. Jos kansa ei äänestäisi väärin, ei se olisi kansa vaan robottiarmeija. Väärän äänestystuloksen pitää voida johtaa väärään hallitukseen ja vääriin päätöksiin jotka väärin äänestänyt kansa löytää edestään ja oppii. Tai mitäpä jos löytyy mystinen aine nimeltä hallituskompromissi joka poistaa paketista pahimmat yliyönnit?

Ruotsissa kiellettiin monista asioista keskusteleminen täysin. Se ei ole mitään muuta kun absoluuttista, täydellistä typeryyttä, järjen köyhyyttä vailla vertaa. Vaan katsokaapa #metoo-kampanjaa Suomessakin. Katsokaa monien päättäjien puheita Venäjästä, Natosta tai EU:sta. Katsokaa keskustelua, tai sen puutetta tiedustelulaista. Katsokaa keskustelun puutetta yleissitovuudesta tai veronkierron kitkemisestä. Emme kenties ole ruotsalaisten toveriemme tavoin kieltäneet keskustelua metodisesti, mutta hiljaisesti olemme päätyneet samaan lopputulokseen mihin he päätyivät äänekkäästi. Meneekö meillä siis yhtään paremmin?

Keskikenttä tyhjenee ja kello käy

Moni media on noteerannut koko Euroopassa vallalla olevan liikehdinnän jossa keskellä olevat puolueet kuihtuvat ja äärimmäiset voimat nousevat. Pahimmillaan tästä tulee vain haukkumasota, parhaimmillaan keskustelu syistä. Ehkäpä politiikan keskikentällä ollut hitusen liian turvallista? Ehkäpä on tullut liikaa suojatyöpaikkoja, hyvävelikerhoja, liikaa etäisyyttä kansaan ja ongelmia metsän erottamiseen puista?

Emme voi Suomessa elää Ruotsin vaaleja, mutta voimme katsoa peiliin. Nyt on korkea aika vaihtaa poliittiset kivitauluihin kirjailut lyijykynään. Maailma muuttuu ja ihmiset mukana. Huolestukaamme aina, kun jokin poliittinen vaikuttaja on hieman liian rakastunut nykytilaan, saati menneisyyteen. Minun kelloni kulkee eteenpäin. Jos se ei ole normaalia toimintaa, kertokaa se minulle.

Hyvää itsenäisyyspäivää, ihmiset

Tänä päivän olen ollut osoittamassa mieltä. Osoitin Peltolammin alueen oraville mieltä vääränkokoisista lumihiutaleista. Ihan vain koska mielensä ilmaisu on tärkeä demokraattinen perinne josta en mitenkään pääse irti. Päätin myös vähän jakaa mielipiteitä videomuodossa pitkästä aikaa.

Kuuntele ja ylläty

Sanomani on tekstimuodossa sama: ihmiset. Se on se juttu jonka me jaamme. Jaamme tätä maata ystävien kanssa, mutta niin jaamme sen myös niiden kanssa jotka ovat niin kovin eri mieltä kanssamme. Kun kuuntelen presidenttiehdokkaita, osalla heistä tuntuu olevan valtaosa tätä maata tähtäimessä aatteen pyhänä vihollisena. Eräs taannoin palkittu kirjailija herjasi yhdeksää kymmenestä suomalaisesta, piti heitä vihollisinaan ja kiihotti riitaan. Tässä itsenäisessä maassa heillä on se oikeus ja media – voi, media tuota rakastaa niin runsaasti. Se ei mielestäni silti ole hyvin tehty. Se on hyvää bisnestä ja mainosta, mutta ei hyvää ihmisyyttä.

Hän on kanssasi eri mieltä ja tiedät sen. Somekuplasi saattaa tietää miten absoluuttisen paha hän on ja miten itsestään selvää on että hän ja kaikki hänen lähellään ovat täyttä pahuutta joka pitää tuhota. Vaan entäpä jos kohtaisit hänet? Entäpä jos kuulet häntä, vaikket hänen mietteitä jaakaan. Entäpä jos yllätyt huomatessasi, että myös hän välittää lähimmäisistään ja tekee hyvää toisille ihmisille? Väitän, että todellisia, absoluuttisen pahoja ihmisiä on lopulta melkoisen vähän ja loppu on mielikuvia. Keskustelu ei ole luovutusvoitto.

En voi parempaa neuvoa antaa tuleville vuosille kuin sen että ollaan ihmisiksi. Ole hyvä itsellesi ja toiselle. Pidä pääsi, omaa mielipiteesi ja ilmaise se reippaasti, mutta muista että samaa venettä jakavat jos jonkinmoiset erilaiset ihmiset ja ajatukset. Se ei ole uhka, se on voimavara. Se on suomalaisuutta.

Vastarannan kiiski 2.0

Tämä blogaus on henkilökohtainen tilitys/julistus eräänlaisesta aatesuunnan muutoksesta. Olen kesän ja syksyn varrella hieman ynnännyt ykkösiä yhteen ja koonnut viimeisen parin vuoden henkilökohtaisia muutoksia elämässäni. Heitän pyyhkeen kehään mitä tulee ajatukseen kehittää maailmaa paremmaksi keskustelemalla ja aion yhteiskunnallisissa asioissa toimia vastedes enemmän yksin, vähemmän ryhmässä. Sanoihan jo Kari Suomalainenkin ”en ole ryhmäihminen, olen mielummin yksin oikeassa kuin ryhmän kanssa väärässä”. Katsotaanpa.

Liian vähän Haavistoja

EVA:n presidenttitentissä Pekka Haavisto muistutti, miten hän pyrkii rakentamaan dialogia laajalti eri mieltä ja puolta olevien ihmisten kanssa. Pekka on kaunis ihminen ja hänen tyylinsä on se mitä itsestäni aiemmin halusin. Tosiasia kuitenkin on että hän on niitä harvoja ihmisiä joille dialogin pito on sallittua. Pääosa meistä elää somekuplan yhteiskunnassa (ks. aiempi blogisarjani osat 1, 2, 3, 4 ja 5). Tässä tosielämässä ihminen tuomitaan ilman oikeudenkäyntiä ja todisteeksi riittää huhu tai väärä henkilö väitetyssä tuttavapiirissä. Tiedättekö, minä en vaan jaksa. On sanoinkuvaamattoman upeaa että meillä on vielä yksi Haavisto, mutta jokaista Haavistoa kohtaan on tuhat Timo Soinia, Dan Koivulaaksoa, Alexander Stubbia, Juha Sipilää ja muita vastaavia räyhääjiä. Kannoin sinistä otsanauhaa sanomalla ”keskustellaan, haluan oppia sinusta”. Joskus toki puhuin hyvin tyhmästi, mutta väitän enemmistön viestinnästä olleen rakentavaa. Aivan sama miten kunnioittava ja ymmärtävä olin, vastineeksi sai tuon tuosta uhkauksia, herjauksia, jopa väkivaltaa. Paskan marjat sanon minä, en jaksa tuota enää. Jokaista taistelua ei tarvitse voittaa. En enää usko mahdollisuuksiin osallistua poliittiseen dialogiin, en tämänhetkisessä yhteiskunnan ilmapiirissä. Perustuslaillinen sananvapaus ei auta itsesensuuria vastaan.

Otsikossa lupasin puhua vastarannankiiskeydestä. Se on yksi piirre itsestäni jota en osaa muuttaa. Olen viinalakossa pikkujoulukauden, vastustan suosikkiurheilulajien tukemista verorahoin, jumppaan bussipysäkillä kun muut klikkaavat kännykkää, nautin mökkielämästä talvella kesähelteen sijaan – voi kuulkaa, näitä riittää. Ennen kaikkea aion tehdä jotain mikä on äärimmäisen epätrendikästä. Aion ruveta entistä aktiivisemmin lähettämään päättäjille, poliitikoille ja journalisteille positiivista palautetta. Kun muut trollaavat tai kiihkoutuvat, minä kirjoitan tylsän asiapalautteen. Aniharva poliitikko näihin vastaa, mutta annan tässä kohtaa pisteet ainakin Satu Hassille ja Tiina Elovaaralle. He arvostivat rakentavaa ja positiivista palautetta. Nimiä mainitsematta todettakoon parin päättäjän ottaneen vilpittömän kehun vastaan uhkauksena. Kiitos olkoon minun juttuni jonka teen yksin pimeässä, inkiväärin voimalla. Luotan siihen että kunhan se on sooloilua eikä sosiaalista toimintaa, nettivihaajia ei puuhailuni jaksa kiinnostaa. Ei se toki kiinnosta noin sataa prosenttia viestin vastaanottajistakaan. Yhtä kaikki, esitän seuraavan uhkauksen päättäjille: jos teette jotain fiksua, aion kiittää teitä siitä. Lasken nyt sekuntikellolla aikaa koska poliisit tulevat jutustelemaan.

En tietenkään aio erakoitua sen paremmin ystävien kuin kollegoidenkaan näkökulmasta. Aion vain välttää ns. yhteiskunnallisesti merkityksellistä yhteisötoimintaa. Siinä mielessä olen unelmapuolueessa koska voin olla vain jäsenmaksun maksava rivijäsen. Saan altistua puolueen tuottamalla mahtavalle tietomäärälle eikä rivijäseniä hevillä pyydetä vastuuta kantamaan. Voin olla se nimetön kivi isossa keossa jota oikeastaan alunperinkin halusin olla. Haluan vaikuttaa hyvällä työllä, hyvällä kulttuurilla ja huolehtimalla lähimmäisistä sangen epäpoliittisesti. Minulle politiikka on ennen muuta väline maailman seuraamiseen ja kontaktien muodostamiseen. Kestipä minulla pirullisen kauan tämäkin tajuta. Ollakseni tämän kaltainen tiedon ahmatti olen joskus kovin laiska tiedon käsittelijä. Ehkäpä PT:ni voisi kouluttaa vihjelihastani seuraavalla kertaa.

Tarjoa lapiota, älä mikrofonia

Lopulta pitää vielä todeta se, että minulla on ns. suunnitelma. Tähtään johonkin elämässäni. Olen kohtuullisen hyvä tekemään pitkän jänteen suunnitelmia. Sanon vain sen verran että se suunnitelma ei sisällä poliittisia ambitioita. Älkää siis enää pyytäkö minua poliittisiin keskustelutilaisuuksiin tai mielenilmauksiin, oli aihe mikä vaan. Jos haluatte minua yhteisiin talkoisiin, pyytäkää sitten kaivamaan ojaa, ottamaan valokuvia tai auttamaan kulttuuritapahtuman teossa. Jos maailman menosta aion puhua, teen sen ilman isoa yhteisöä.

Tämä on minun tyylini siihen asti kunnes paremman keksin. Ehkä parempi tulee huomenna, ehkä eläkeiän kynnyksellä, mutta se tulee jos ja kun on tullakseen. Toivotan jokaisen tervetulleeksi löytämään oman tyylinsä.

Järjenkäyttöä ei voi ulkoistaa

Informaatiovaikutusta tai -sotaa, ahdistelusyytöksiä ja ahdisteluun syyllistyneitä, veronkiertäjiä ja oman elämänsä sankareita. Mikäli ruoaksemme riittäisivät lööpit olisimme paksumpia kuin koskaan. Informaatioähky ei ehkä näy vatsassa vaan päässä, mutta minun päähäni sattuu eniten ajatus siitä että valtio tai EU voisi hoitaa ajattelun puolestamme.

Paljonko huudosta on tyhjää?

Esitän ensin kysymyksen ja spekulaation. Kun puhutaan viime aikojen isoista jutuista, kuten seksuaalinen häirintä, paratiisin paperit tai USA:n vaaleissa vaikuttaminen, kuinka paljon näistä on syntynyt täysin tyhjän päälle? Kuinka paljon esim. Clintonin tai Trumpi vastaiset lööpit ovat rakentuneet ilman mitään todellisuuspohjaa? Väitän että puhtaat valheet ovat sangen pieni vähemmistö metelistä. Toki jutut ovat päätyneet usein sivuraiteille ja ison jutun vetovoimalla matkustavat myös mielikuvituksen tuotteet, mutta itse isossa jutussa on mielestäni aina vähintään hieman faktoja taustalla. Tullaanpa hetkeksi lähemmäksi ja puhutaan EU:n huolesta populistipuolueiden osalta. Ovatko populistit vain valheella ratsastavia tuholaisia, vai voiko niiden asiassa olla myös totuuden siemen? Mielestäni edes trollisavua ei ole ilman pientä tulta, tai vähintään kipinää. Lisäksi esitän soppakattilan pohjalle vielä yhden valmistusaineen: huhuja on ollut aina. Ihminen ei ole oppinut valehtelemaan vasta Internetin myötä.

Huolestuminen ei ole huono asia. Kyllä minua huolettaa ajatus siitä, että maamme ottaa takapakkia vaikkapa seksuaalivähemmistöjen oikeuksissa, tai että yritysvihamielisyys tuhoaa hyvinvointivaltion pohjan. Populismi, niin politiikassa kuin muuallakin, on hälytyssireeni. Se tarkoittaa että jotain on mennyt vikaan. Älyllinen reaktio on tutkia syitä, varmistaa niiden olemassaolo, selvittää niiden synty ja tehdä ratkaisuehdotus. Mielestäni niin Suomen johdon, EU:n kuin muidenkin korkeiden elinten vaientamisreaktio on sanalla sanoen älytöntä. Jos katsotaan vain välitöntä, yksittäistä tilannetta, on epäilemättä kaunis ajatus poistaa kansalaisten korvista vähään totuusarvoon perustuvia huuteluja. Se ei kuitenkaan ole taloudellisesti tehokasta eikä yhteiskunnallisesti kestävää. Kun valtiovalta ryhtyy mainostamaan kansalaisille ns. yhteisen hyvän totuutta, se voi vain epäonnistua hirveästi tai vielä pahemmin.

Kun tämä ongelma puretaan tarpeeksi pieniin osiin, keskiössä on ajatteleva ihminen. Ihmiselle on luonnollista ajatella eikä ajattelun kieltäminen voi toimia. Siinä tulevat jo geenitkin vastaan. Parempi ratkaisu olisi tukea tätä ajattelua, rohkaista elinikäiseen uuden oppimiseen, kasvattaa nahkaa ja opettaa terveen skeptisyyden parhaat puolet. On aiheellisesti sanottu että ansaittu leipä maistuu paremmalta, vaan sama pätee myös ajatustoimintaan. Tutkimalla ja oppimalla hankittu ratkaisu maistuu makoisalta siinä missä valmiiksi pureskeltu vastaus on kuivaa. Eihän matematiikan tunneillakaan päntätä ulkoa yhtälöiden tuloksia vaan opetellaan niiden ratkaisemista. Yhteiskunnan hahmottaminen on samaa logiikkaa vaativaa ajattelua ja tietänemme ettei yhden Pravdan malli johda onnelaan.

Juhlistakaamme järjenkäytön saavutusta

Vaikkakin maltilla ja järjellä rakennetusta koulujärjestelmästämme ollaankin tekemässä kikkailujen koelaboratoriota, on pohja jalkojemme alla yhä melko vakaa. Olemme kouluttaneet kansaamme käyttämään järkeä. Arvon päättäjät, se on hyvä asia. Se on voimavara jota ei pidä hyödyntää vain talouskasvun juhlapuheissa, vaan yhteiskuntamme jatkuvassa kehityksessä. Meillä ON fiksu kansa joka osaa ajatella. Sen sijaan että lähtisitte sotaan ajattelua vastaan, ruokkikaa tätä voimavaraa. Rohkaiskaa ajattelua, juhlistakaa sitä, nostakaa hattu monen sukupolven mittaiselle työlle jonka ansiosta kansamme osaa erottaa huhut faktoista. Jotkut teistä päättäjistä pelkäävät ajattelevaa kansaa, vaikka juuri se pitää teistä suoraselkäisimmät virassa ja antaa teille mahdollisuuden tehdä pitkäjänteistä politiikkaa. Sota ajattelua vastaan on vain korruptoituneen päättäjän etu, eikä yhdenkään vastuullisen toimijan pitäisi moista harkitakaan.

Jotta ei nyt mennä historiassa määräänsä pidemmälle, todettakoon että esimerkiksi koko Neuvostoliiton olemassaolon ajan maailmanpolitiikan kaksi suurta tunaria käyttivät mittaamattomat määrät ruplia ja dollareita vaikuttaakseen poliittisiin mielipiteisiin, vaalituloksiin ja mielialoihin. Se ei ole mitään uutta ja olemme jo erittäin tottuneita siihen. Me tiedämme, että raha haluaa puhua saadakseen lisää rahaa ja valta saadakseen lisää valtaa. On kiva, että huolestutte valheista, mutta emme me keskivertokansalaiset nyt ihan niin avuttomia ole mitä annatte ymmärtää.