Eversti Hjalmarson joutui lähtemään Näsijärven itäpuolelta länsipuolelle auttamaan Satakunnan ryhmää (eversti Linder), Viljakkalaan, Kyröskoskelle.
23.3. tapahtui eri rintamilla paljonkin, minä seuraan artikkelissani nyt kuitenkin Hjalmarsonia. Linderin piti päästä eteenpäin katkaistakseen Porin ja Tampereen välisen yhteyden, ettei Porista pääsisi punaisia joukkoja apuun Tampereen punaisille.
Hjalmarsonin marssi Näsijärven ylitse kohti Viljakkalaa.
”Eversti Hjalmarson oli viimeiseen saakka toivonut, että ylipäällikkö, ottaen huomioon osaston ulkonevan aseman, muuttaisi lähtöä Viljakkalaan koskevan päätöksensä. Mutta maaliskuun 22 p:nä aamulla palasi luutnantti Gyllenberg Teiskoon ilmoittaen Orivedeltä puhelimitse turhaan esittäneensä asian yleisesikunnan päällikölle, eikä niin ollen ollut muuta tehtävissä kuin lähteä matkalle Näsijärven yli.
Jo klo 5 ap. kokoontuivat käskyjenhakijat osaston päällikön luo, ja tarpeelliset käskyt saatiin sen vuoksi nopeasti jaetuiksi.
Itäiselle rannalle jätetyt joukot – Heiskasen ja Väinönheimon pataljoonat sekä Leschin patteri – määrättiin majuri Malmbergi komennettaviksi. Ne joutuisivat nyt välittömästi Hämeen ryhmän päällikön alaisiksi.
klo 7 ap. lähti Hjalmarson jäljelläolevien joukkojen kanssa – niitä oli kaikkiaan seitsemän komppaniaa, kaksi tykkiä, lennätinosasto, räjäytyskomennuskunta, kenttäsairaala ja kuormasto – Teiskosta Pengonpohjaa kohden. Samalla jätti kapteeni Petersén osaston palatakseen päämajaan. Ratsumestari Rantzau astui hänen tilalleen esikuntapäälliköksi.
Marssi Näsijärven yli ei suinkaan ollut vaaraton, sillä jää oli jo paikoittain käynyt hauraaksi, mutta turmion uhkaa vähennettiin hajautumalla useihin kolonniin, joiden välille jätettiin pitkät välimatkat. Klo 10,30 ap. saavuttiin Pengonpohjaan.
Tänne oli Ylisen komppanian pääjoukko kokoontunut ja joukoille oli valmistettu ateria. Osaston levätessä ja aterioidessa lähetettiin adjutantti Åström edeltäpäin Viljakkalaan yrittämään päästä yhteyteen eversti Linderin kanssa. Åström ei kuitenkaan ehtinyt ratsastaa pitkälle, ennenkuin jo vihollisen partiot olivat estämässä matkan jatkamista. Hänen täytyi keskeyttää matkansa Koivistossa saamatta tehtäväänsä suoritetuksi.
Hjalmarson lähti Pengonpohjasta, Ylisen komppanian pääosan liityttyä osastoon keskipäivän tienoissa. Pieni osasto jätettiin vartioimaan yhteyslinjaa. Heti Koiviston sivuutettuaan joutui Snellmanin pataljoona, joka marssi etumaisena, taisteluun. Etenemistä päästiin sentään aluksi jatkamaan, sillä vihollinen peräytyi asemasta asemaan ryhtymättä vakavaan vastarintaan. Kun Snellman klo 4 ajoissa pääsi Rantalaan, ei hän enää, vaikka molemmat komppaniat kehittyivät taistelurintamaan, päässyt etenemään. Vihollinen, jolla oli käytettävissään lukuisia konekivääreitä, oli sijoittautunut vahvoihin asemiin Mattilan kahden puolen. Syntyi kiivas taistelu, ja kun pääjoukko kurjalla tiellä oli jäänyt kauas etujoukosta, täytyi Snellmanin piankin poistaa taistelusta pieniä osia komppanioistaan, jotta ei apua odotellessaan jäisi aivan reservittä.
Niin pian kuin olosuhteet sallivat, lähetti Hjalmarson yhden komppanian sekä konekiväärin Hallströmin pataljoonasta Snellmanin tueksi. Tämä tapahtui viime tingassa, sillä punaiset, joita nähtävästi ahdistettiin Ylöjärven tieltä käsin, olivat jo kiertämässä etujoukon vasenta sivustaa. Komppania sijoitettiin se vuoksi etujoukon vasemmalle puolelle, rintama lounaiseen päin. Täten vältettiin välitön vaara, ja taistelu kiteytyi klo 7 ajoissa yhteen paikkaan.
Hallström oli sillävälin etulinjan tueksi miehittänyt harjun Rantalasta itään yhdellä komppanialla ja kahdella konekiväärillä, antaen samalla pataljoonansa suorittaa eteenmarssin tien varrella.
Tilanne tuntui osaston päälliköstä erittäin epäselvältä. Kaikki yritykset päästä suoranaiseen yhteyteen eversti Linderin kanssa olivat epäonnistuneet, ja hänen oli tultava toimeen vain eversti Wetzerin [Hämeen ryhmä – jpu] antamin ohjein. Tämä oli annettu 24 tuntia sitten ja sen mukaan piti Linderin vasemman sivustan olla Viljakkalan luona, missä ohjetta annettaessa ratkaisemattomia taisteluja vielä oli jatkunut. Edettäessä oli lännestä kuulunut taistelunmelskettä, mutta suunnasta ei päästy yksimielisyyteen. Hjalmarson itse arveli melun kuuluvan Viljakkalan pohjoispuolelta Inkulan tienoilta, mutta toiset väittivät sen kuuluvan Kyröskosken taholta. Sen verran voitiin kuitenkin käsittää, ettei valkoisia joukkoja nyt voinut olla Viljakkalassa, koska vihollinen näin asettui osaston tielle.
Tästä päätteli Hjalmarson, ymmärrettävästi kyllä, mutta silti erehtyen, että Linderin joukot oli pakotettu peräytymään viimeisen ohjeen antamisen jälkeen.
Jo tämä vähensi osaston päällikön halua ryhtyä näin myöhään päivällä ratkaisevaan taisteluun taholla, joka lähemmin tutkittaessa ehkä osoittautuisi hyvinkin epäedulliseksi. Sen lisäksi uhkasi Ylöjärveltä, missä vihollisella täytyi otaksua olevan suuria voimia, saartovaara. Tältä suunnalta oli jo uhattu, ja vihollinen saattoi varsin hyvin tuottaa avukseen täydennysmiehistöä. Lisäksi joukotkin alkoivat jo saada kyllikseen päivän rasituksista.
Eversti Hjalmarson päätti kaiken tämän vuoksi koettaa keskeyttää taistelun ja antoi siitä klo 7,30 ip. määräyksensä. Snellmanin oli jäätävä valtaamalleen linjalle varmistukseksi tärkeimpään suuntaan, muitten joukkojen vetäytyessä Koivistoon. Upseeripartioita lähetettiin pohjoiseen johtaville teille ottamaan selkoa tieverkosta ja pyrkiäkseen Linderin kanssa yhteyteen. Ratsumestari Rantzau lähetettiin takaisin Pengonpohjaan yrittämään yhteyttä päämajan kanssa ja vihdoinkin saamaan selkoa tilanteesta. Hjalmarson otti huomioon, että seuraavana päivänä mahdollisesti olisi peräydyttävä pohjoisemmille teille, jotta päästäisiin yhteyteen Linderin kanssa.
Irroittautuminen vihollisesta ja majoittuminen ei kuitenkaan sujunut laskelmien mukaisesti. Sekä Snellman että Hallström olivat siksi tiukalla, ettei heitä ilman muuta voitu poistaa taistelusta. Kummastakin pataljoonankomentajasta näytti sitäpaitsi liian vaaralliselta jättää uupunutta etujoukkoa yksin vastustamaan vihollista, joka koko ajan oli osoittanut mitä suurinta aktiivisuutta ja jonka tuli koko ajan oli ollut ylivoimaista. Kun Hallström lisäksi oli vakuutettu siitä, että päivällä todettu taistelun ryske oli kuulunut Kyröskoskelta, päätti hän omalla vastuullaan jäädä paikalleen liittyneenä Snellmaniin, semminkin kun katsoi, että osaston olisi seuraavana päivänä jatkettava seuraamaansa suuntaan. Jo tulessa oleva komppania sai jäädä taistelulinjalle; muu osa sijoitettiin Rantalan itäpuolelle.
Ammunta jatkui kiihkeänä suurimman osan yötä. Mitään sanottavaa vahinkoa se tosin ei aikaansaanut, mutta joukoissa vallitsi hermostunut jännittyneisyys, eivätkä toisessakaan linjassa olevat komppaniat saaneet levätä. Lopulta, klo 2 seuduissa, taukosi taistelu ja pataljoonankomentajat saattoivat vuorottelemalla vetää taistelulinjoista pois osia komppanioista.
Vihollinen paiskataan takaisin ja Viljakkala vallataan (23. III)
Ne osaston joukot, jotka eivät olleet joutuneet mukaan taisteluun, oli jotenkuten majoitettu Koivistoon ja sen ympäristöllä oleviin taloihin. Ne pääsivät myöhään levolle ja saivat nousta jo varhain jalkeille. Eversti Hjalmarson, joka yhä edelleen kuvitteli Satakunnan ryhmän taistelevan hyvän matkan päässä pohjoiseen Viljakkalasta ja joka katsoi osaston joutuneen vaaralliseen umpikujaan, antoi klo 5 ap. käskyn palata Pengonpohjaa kohden.
Tämän käskyn täyttäminen tuotti kuitenkin vaikeuksia. Taistelu Rantalassa oli aamulla uudelleen kiihtynyt ja Hallström ilmoitti, että hän oli jälleen katsonut tarpeen vaatimaksi asettaa yhden komppanioistaan Snellmania tukemaan. Osaston päällikkö oli kylläkin tyytymätön tällaiseen itsevaltaisuuteen, mutta kun Rantzau vähän ennen klo 6 ap. palasi tuoden ohjeen ja määräyksiä, osoittautui, että Hallström oli ollut oikeassa. Esikuntapäällikön oli onnistunut päästä puhelinyhteyteen päämajan operatiivisen osaston kanssa, ja nyt hän toi mukanaan ohjeen, jonka eversti Linder oli pyytänyt toimittamaan perille. Satakunnan ryhmän päällikkö oli anonut, että Hjalmarsonille annettaisiin käsky vallata Viljakkala tunkeutuakseen sieltä edelleen Kyröskoskelle. Itse hän aikoi samalla työntyä tätä seutua kohti luoteesta käsin. Oli siis ilmeistä, että Linderin joukot olivat Kyrösjärven länsipuolella ja että Hjalmarsonin ensi tehtävä oli Viljakkalan valtaaminen.
Tästä aiheutuvat uudet määräykset annettiin nyt nopeasti. Patteri liittyi tuotapikaa taisteluun ja kuormastokolonnat käännettiin Ylisen ja Pelanderin komppaniain turvissa sekä jätettiin Koivistoon. Heti sen jälkeen sai Hallström käskyn kahdella vielä käyttämättömällä komppanialla lähteä hyökkäämään Viljakkalaan Mattilan pohjoispuolella olevan lahden yli.
Sillävälin kuin Hallström sijoitti Rannanjärven ja Pollarin komppaniat metsäiselle niemelle Mattilan pohjoispuolelle, asettui tykistö Rantalaan avaten tulen vihollisen tienhaarassa olevia ampumalinjoja vastaan. Tulen vaikutus oli tehokas ja punaiset alkoivat peräytyä. Osaston päällikön käskystä lähetti Hallström silloin kummankin aiemmin taisteluun panemansa komppanian hyökkäämään. Tykki- ja konekivääritulen suojassa edistyi hyökkäys nopeasti. Komppania Dahlman pääsi vaikeuksitta tienhaaraan ja vihollinen pakeni kirkonkylää kohden.
Punaiset eivät kuitenkaan ilman muuta hellittäneet otettaan, vaan asettuivat kerran toisensa jälkeen sopiviin leikkauksiin. Mainiossa yhteistoiminnassa tykistön ja Mattilasta pohjoiseen sijoitettujen konekiväärien kanssa tunkeutuivat nyt Dahlmanin ja Ahtiaisen komppaniat eteenpäin pitkin maantietä ja siitä vasemmalle. Niitä seurasi yksi Kauppisen konekiväärijoukkueista, joka täyttä vauhtia eteni tietä myöten. Lopulta määräsi Hallström myöskin Rannanjärven ja Pollarin liikkeelle niemestä, suoraan jään yli kirkkoa kohden.
Urhoollinen Virtain pataljoona eteni kuin harjoituskentällä, kokeneen komentajansa suureksi tyydytykseksi ja ihastukseksi. Tämä oli pataljoonan uljain taistelu vapaussodan aikana. Kirkonkylän eteläpuolella pysähtyi vihollinen viimeisen kerran, eikä etumaisena oleva Dahlman voinut tunkeutua edemmäksi. Silloin lähetettiin Ahtiaisen komppania rynnäkköön ja yhdellä ainoalla reippaalla otteella vallattiin vihollisen asema kylän syrjässä pistimin ja käsikranaatein. Yksi konekivääri saatiin saaliiksi ja vihollinen viskattiin suuria tappioita kärsittyään suinpäin länttä kohti. Tämä tapahtui n. klo ½ 12 aikaan.
Juuri ennen tätä viimeistä menestyksellistä hyökkäystä oli Hjalmarson saanut ensimmäisen tiedotuksen suoraan Satakunnan ryhmän päälliköltä. Se sisälsi selonteon tilanteesta Kyrösjärvestä länteen olevalla alueella sekä käskyn vallata Viljakkala ja sen jälkeen aikaansaada yhteys Osaran kautta.
Kun siis Hjalmarson tästä alkaen oli välittömästi Satakunnan ryhmän alainen, kerromme seuraavassa hänen osastonsa vaiheista Satakunnan ryhmän toiminnan yhteydessä.”[i]
Satakunnan ryhmän toimintaosuudesta: Viljakkalan seutu puhdistetaan.
”Tilanne Kyrösjärven itäpuolella oli nimittäin kaikkea muuta kuin selvä Hallströmin komppanian hyökätessä Viljakkalaan.
Punaiset joukot, jotka oli voitu arvioida 700 mieheksi lukuisine konekivääreineen tyhjensivät tosin itse kirkonkylän, mutta jäivät sen ympäristöille. Vaikka Hjalmarson heti valloitettuun kylään saavuttuaan oli vetänyt sinne tykistön, pataljoona Snellmanin ja kuormastokolonnansa, sekä alkanut järjestellä majoitusta, viipyi sentähden vielä monta tuntia, ennenkuin taistelu taukosi. Osa Snellmanin pataljoonaa lähetettiin pohjoiseen päin puhdistamaan Inkulaa, ja suurin osa pataljoona Hallströmiä oli pantava uudelleen hyökkäämään länteen- ja etelään päin tarkoituksenaan karkoittaa vihollisen voimat Kyrösjärven itärannan metsämaastosta. Vielä kun vahdit oli järjestetty, jatkui ammunta. Se seikka, että suhteellisen voimakkaita vihollisvoimia oli jäänyt Linderin päävoimien ja Hjalmarsonin osaston väliin, sekä samana päivänä vallinnut hirmumyrskyn voimainen kaakkoistuuli selittävät sen tosiseikan, että niin hyvin Linder kuin Hjalmarsonkin olivat aina iltaan asti suurin piirtein katsoen epätietoisia tilanteesta toistensa rintamalohkoissa.
Vastarinta Kyröskoskella murretaan.
5 ajoissa ip. alkoi [kapteeni – jpu] Pellin hyökkäys Järvenkylän järven eteläpuolella ilmetä kiivaasti yltyvänä ammuntana ja selvästi huomattavana levottomuutena vihollisen asemissa Nuutista lounaiseen.
Ryhmän päällikkö [eversti Linder – jpu] asetti silloin Oulun pataljoonan, paitsi yhtä komppaniaa, majuri von Gerichin käytettäväksi ja antoi hänelle määräyksen vallata vihollisen asemat Nuutin kukkulalla. Hyvin valmistettuna ammunnalla vallitsevalta Mannamäen kukkulalta ja Turun pataljoonan reippaasti suorittamana saavutti tämä hyökkäys välittömän menestyksen.
Sillä välin Pell oli joutunut vakavaan ja tappioita tuottavaan taisteluun kyeten vain askel askeleelta taistellen etenemään. Mutta hänen kaarrostamisensa alkoi pian tehota, ja niinpä von Gerichin voimakkaan krenatöörikomppaniojen vahvistaman rintamahyökkäyksen painostuksen alaisena vihollinen tungettiin hitaasti mutta varmasti takaisin. Yltyvässä pimeydessä syntyi paikotellen erehdyksiä, niin että valkoisten eri taisteluryhmät ampuivat toisiaan, mistä aiheutui pysähdyksiä. Kun erehdys – joka kaikeksi onneksi ei vaatinut suurempia tappioita – oli korjattu, jatkui hyökkäys edelleen. Viimeisen vastarintayrityksen jälkeen, mikä tapahtui itse Kyröskoskella, pakotettiin vihollinen Turun- ja Oulunpataljoonien yhtyneillä hyökkäyksillä peräytymään. 1 ajoissa yöllä oli Kyröskoski valkeitten joukkojen hallussa.
Hyökkäyksen onnellisesti kehityttyä oli eversti Linder, saadakseen Hjalmarsonin yhteistoimintaan, määrännyt tämän jatkamaan hyökkäystään etelään ja silloin ensi sijassa valtaamaan Särkän. Tämä määräys saavutti Hjalmarsonin vasta klo 8 illalla, eikä kernaasti voinut aiheuttaa joukkojen hälyyttämistä öiseen marssiin. Ne olivat sillä haavaa juuri asettuneet levolle uudistuneen taistelukohtauksen jälkeen. 7 ajoissa oli nimittäin pari sataa punakaartilaista hyökännyt etuvartioiden kimppuun päätien varrella, ja vasta kun kaksi Hallströmin komppaniaa oli asetettu niitä vastaan, oli ne voitu karkoittaa.
Kun eversti Linder maaliskuun 24 p:nä voi luoda yleissilmäyksen tilanteeseen, kävi ilmi, että oli saavutettu todella huomattava menestys. Vihollinen oli, lukuunottamatta hajallisia partioita, jotka siellä täällä ryhtyivät vastarintaan, täydelleen tyhjentänyt koko Kyrösjärven seudun, ja pian tiedotettiin myöskin Hämeenkyrön olevan vapaan. Kaikesta päättäen oli peräytyminen tapahtunut täyden pakokauhun vallassa. Punaisten veriset tappiot olivat hyvin vakavia. Joskin heidän oli onnistunut pelastaa tykistönsä, olivat toiselta puolen melkein kaikki heidän konekiväärinsä, kaikkiaan 11 kappaletta, joutuneet valkoisten haltuun. Muutenkin saatiin kokoon suuri saalis. Oikea katastrofi oli kohdannut noin 3000 miehen vahvuisen voiman, joka oli saanut tehtäväkseen suojella Tampereen länsisivua. Tie Porinradalle ja Tampereelle näytti olevan avoinna.”[ii]
——
[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 303-307
[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 311-313
