Opetammeko syyllisyyttä?

Tiedekeskeisen verkkojulkaisu Quilletten perustaja Claire Lehman totesi hänen päiväkoti-ikäisen lapsensa palaavan kotiin yhä useammin syyllisyyden olo niskassaan. Poika tuntee syyllisyyttä ja mielipahaa mm. ilmastosta ja siirtomaavallan ajoista. Lähihistoriamme jo muistuttaa toisaalta miten huono idea on opettaa lapset syylliseksi ja toisaalta miten paljon hyvää saisi aikaan erilaisella asenteella.

Niin Suomessa…

YYA-Suomessa ei ollut paljoakaan pulaa neuvostomielisestä opetuksesta. Opetimme lapset rakastamaan itänaapuria ja tuntemaan syyllisyyttä siitä että sotaveteraanien paskiaiset kehtasivat sotia rakastavaa Stalinia vastaan. Veteraanimme saivat elää hylkiöinä vuosikymmeniä, osaamisemme kapeni ja lopulta päädyttiin luomaan rankkoja poliittisia jakolinjoja yliopistoja myöten. Opetimme lapsia rakastamaan massamurhaajaa ja näkemään maailman todella kapeasti. Kun ontto pallo vihdoin puhkesi, koko maa oli melkoisen hukassa, niin hukassa ettemme vieläkään ole uskaltaneet käsitellä 1990-luvun mustia vuosia.

…kuin Saksassa…

Saksalaiseen koulujärjestelmään kuuluu keskeisesti opetus syyllisyydestä juutalaisten kansanmurhaan. Painotus tähän on jopa niin vahva että muut Hitlerin murhaamat miljoonat eivät aina mahdu sivulauseeseenkaan. Tämän myötä Saksa on oppinut rahoittamaan miljardeilla Israelin toimintaa, kääntäen katseen sivuun aina kun siviilejä murhataan. Paitsi että tämä on tehnyt taas uuden sukupolven saksalaisia joilla on verta käsissään, se on myös tuhonnut ison osan historiantutkimusta ja potentiaalia kansainväliseen diplomatiaan. Poliittinen väkivalta on saanut kasvualustaa, rikosseuraamuslaitos toimii ylikierroksilla ja poliisin rinnalle ilmestyi lain yläpuolella toimiva mielipiderikosten tutkinta- ja tuomintalaitos, surkuhupaisasti nimettynä erään vähemmän totuudesta piitanneen henkilön mukaan.

…kuin vähän muuallakin

USA:ssa syyllisyysopetus ja sen jatkotoimet ovat johtaneet ennennäkemättömän rajuihin eriarvoistumisiin ihmisryhmien välillä. Ruotsin syyllisyysmalli on johtanut haluttomuuteen parantaa kotoutumista ja onpa etninen väkivaltakin siellä päässyt melkoisiin liekkeihin. Ihan oma tarinansa on väkivahvan ilmastosyyllisyysopetuksen luonnollinen kääntöpuoli, joka ilmastodenialisminakin tunnetaan. Kun ampuu kovilla, joku ampuu vähintään yhtä kovilla takaisin.

Sekä tietenkin se isoin asia, joka ansaitsee oman kappaleensa: onko se ihme että yhä nuoremmat lapset sairastuvat yhä pahempaan ahdistukseen ja masennukseen, kun päivästä toiseen opetamme heidät vihaamaan itseään ja ruoskimaan itseään vääryyksistä joita he eivät ole tehneet. Sanat eivät riitä kertomaan miten paljon meidän vastuullisiksi väitettyjen aikuisten pitäisi hävetä. Kasvatamme sukupolvea jotka näkevät edessään vain dystopian, tuhon ja kuoleman. Varastimme kokonaiselta lasten sukupolvelta toivon ja uskon huomiseen. Tuo jos mikä on perisynti.

Toivon päälle voi rakentaa huomisen

Tietenkin meidän pitää toimia fiksummin maapallon kasassa pitämiseksi. Se on jättimäinen tieteen haaste joka tarvitsee koko yhteiskunnan voimia. Meillä on semmoisesta esimerkki, 1960-luvulta kun joku pöhkö ajatteli että pitäisi saada ihminen kuuhun. Syyttivätkö jenkit silloin kouluissa nuoria siitä etteivät heidän isovanhempansa käyneet kuussa? Ei, silloin oli toivoa, uskoa siihen että pystymme ihmeisiin, eikä taivaskaan ole enää rajana. Toivo synnytti USA:han kokonaisen sukupolven tiedenaisia ja -miehiä, uusia tieteenhaaroja ja hyvinvointia.

Täytettäköön suuren syyllisyyden tila toivolla, yhteisellä rohkeudella ja globaalilla asenteella jolla ihan joka ikinen – kotimaahan, ihonväriin tai asemaan katsomatta – haluaisi uskoa semmoiseen maapalloon jota kehtaisi esitellä uusillekin sukupolville. Ehkä jopa uusille vieraille. Syyllisyyteen keskittyminen johtaa masentumiseen, kaoottisuuteen ja saamattomuuteen. Toivo johtaa voimaantumiseen, ylös katsomiseen ja käden ojentamiseen uudelle ystävälle. Eiköhän valita fiksumpi polku.

5 Replies to “Opetammeko syyllisyyttä?”

  1. Niinpä on paljon ollut paloja jotka on väärin sammutettu. Raja historian tuntemuksen, siitä opiksi ottamisen ja taas elettyyn väärällä tavalla suhtautuminen on mutkikas.

    Esimerkiksi siirtomaavallan epäoikeuksista ei saa vaijeta mutta tieto aiheeseen liittyvistä uhkakuvista olisi nuorten ymmärrykseen kuitenkin saatettava, ei asiaa unohtaa saa.

    Ilmasto ongelmissa mennään usein hysterian puolelle, ei ole hyväksi lapselle sellainen, vailla kiihkoa ja ylisuuria sanoja tulisi ongelmat heidän tietoouteensa saattaaa.

    Onneksi täällä maaseudun rauhassa näyttäisi että lasten syyllisyyden aiheet ovat perinteisempiä kuten huonot koulunumerot ja kkun äiskä tai iskä ei ymmärrä.

  2. Kyuu: ”Varastimme kokonaiselta lasten sukupolvelta toivon ja uskon huomiseen. Tuo jos mikä on perisynti.”

    Ei kannata sitten ihmetellä sitäkään, että syntyvyys on Suomessa suorastaan romahtanut.

  3. En oikeastaan osaa samaistua avauksen yksityiskohtiin, vaikka asiaakin avauksessa on.
    Kuulun ikäluokkaan, jolla on kosketuspintaa talvi-, jatko- ja Lapinsotiin; olen nimittäin sotaveteraanin poika, enkä kyllä alleviivaisi sotaveteraanien halveksimista. Tosin toisaalta on niin, että taistolaisliikkeessä sitä esiintyi ja äänekkäästikkin. Yleistää ei voi.
    Poliitikot sitä vastoin mielestäni eivät oikein nostaneet veteraaniasiaa esille silloin kun veteraaneja oli paljon; rahanmeno. Viimeisen kymmenen vuoden aikana veteraaniasiat ovat sitten tulleet ”keppihevosiksi”. Veteraaneja kun on niin vähän.
    Olen ollut kymmenissä ja kymmenissä veteraanikeräyksissä toimijana Pv:n palveluksessa ollessani ja tavallisen kansan mielipiteet kyllä selvenivät. En kyllä muista nuoruudessani mitään Neuvostoliiton ihannointia (poliitikot pl), nuorena miehenä muistan Tsekkoslovakian miehityksen; silloin joukko-osastossani saimme tuta sodanuhkaa, jopa konkretiaa myöten. Eräässä vaiheessa lomia peruttiin, henkilökohtaista tst-varustusta täydennettiin … jne.
    YYA-jakso todellisuudessa päättyi jo 80-luvun alussa, muutamia poliitikkojen sooloiluja huomioimatta.
    Mitä tuliee 90-luvun ongelmiin, ne olivat taloudellisia ja silloin tavallinen yrittäjä; ehkä ahneuttaankin, oli todellisessa vaikeuksien sumassa ja moni sortuikin jopa isojakin yrityksiä. Siihen aikaan yritykseni oli muutaman vuoden ikäinen; koville otti mutta selvisin. Nyt kun yritykseni olen ihan virallisesti; viimeinen tilinpäätös, kaluston ja varaston myynteineen, nyt on hyvä näin.
    Historiassa on monia asioita, joita pitää puida, vaan ei esim sotia ihannoida, puhumattakaan muusta väkivallasta.
    Elämme historiallisen suurta hyvinvoinnin aikaa, siltikään ei tule unohtaa aikamme ongelmia, joskaan ei niistä varsinkaan paatoksella esitelmöidä lapsille. Näin ei syyllisyyttäkään pitäisi ilmetä.

  4. Toden totta, Juhani, tässä voit olla oikeassa syy-seuraussuhteesta.

    Tietenkin Suomella on vastuu. Suomella on myös mahdollisuus. Suomi kantaa taakkansa ja auttaa muita sen mukaan mitä voimme. Hoidamme velvollisuutemme mallikkaasti, mutta emme lähde itseämme vahingoittamaan.

  5. Olen syyllinen kun en aio luopua lihan grillaamisesta ja puusaunomisesta. En missään nimessä.

Kommentoi