Tekijä: Hilkka Laronia

Kuuntelin tänä aamuna ratiosta aamuharttautta ja kuinka ulkopuoliseksi tunsin itteni, en käsittäny mithään.

Se selitti, kuinka se, että olhan mitä syyään, se ois väärin sanottu, että se tarkottas, että olhan pelkkää ruuansulatusta.

Mie käsitän, että jumaluus on kaikessa, ruuassa ja jopa minussa ja ruokavalinnoissani, siis ihan kaikessa, mitä täälä maailmassa on.

Tajuan nyt, kuinka kyllästyny olinkkaan siihen, että ihmisten puhheet on eri paria tekojen kans. Tarkotan yhteiskunnallisia kysymyksiä ja ihan yksityisiä ihmisiäki.

En itte ole parempiko kukhan, mutta avomielinen lapsellinen rehellisyys ja totuudellisuus on mulle parasta, puhistaa ainaki minun sielua.

Siis vaikka se, että Elisabeth Järnefeltin kirja kertoo, että ois ollu venäläisiäki, jokka kannustit suomalaisia suomalaistuun, vaikkei itte ees osanheet suomea. Olikhan niilä joku näky tai joku päähänpinttymä.

Son muutenki minusta jotenki niin mystistä, miten se kaikki tapahtu ja kulki etheenpäin, että 1917 synty Suomi niminen valtio ja toissaalta ei siittä niin kauan ole.

Ja yks tähän liittyvä kiinntosa asia on niitten kansalaisromanttisten herrojen luoma ilmiö, jossa varmasti paljon naisia jäi heän varjhoon, kuten ilmeisesti nälkhään kuollu Larin Paraske.

Harmiko on niin keveää se, mistä nyt Suomi100:ssa puhuttaan, minun mielestä, yhtään sotiamme ohittamatta silti.

Oli kovin helppo ratkasu laittaa rahhaa taas uutteen Tuntemattommaan.

Ja ehkäpä se tai tämä Suomi100 juhlavuosi kaikkinensa tekkee jopa karhunpalveluksen sille näylle, jonka ois suonu nousevan näinä vuosina esille, sois ehkä ollu jykevämpää ainesta rakentaa elämää etheenpäin.

No en nyt saa tätäkhään sanottua, mitä aloin selittään, nyt muutenki helposti vielä kärjistyy joku kansallisvaltiomaisuus, mikä ei hyvä eikä paha sinänsä kansallismielisyys, mutta kohtuus siinäki.

Semmonen totuudellinen muheva näkemys ois niin hyvä tällekki asialle ja koko meän kansalle, ehkä.

Ettois katottukki rakkauella ja kunnioituksella koko menneisyyttä, ei tuomiten eikä väitellen, ois vaan rohkaistuttu kerttoon, kuinka tapahtu ja oikeasti oli ennen. Monet arkistothan on auki, jopa Venäjällä, miksi kauheusleirit ja jos mitkä surmat salattaan vieläki.

No sanon nyt siis, tuo pikkupolitikointi ja puoluepomojohtonen media, vie meän näkökykyä, sumentaa ja sekottaa meitä. Elähmään kuuluu kysymykset ja tuskaki, on ennenki ollu ongelmia, rauhottukkaa Suomen herrat ja valtionmedia kans, jonka nimeä en ennää sano.

Kyllä ihmetyttääkö käyhään henkilhöön. Säälittää Ukkola, minusta sei ole tehtäviensä tasalla eikä tajua koko asiaa, mutta sen esimieskään ei tajua ja koko Yle hurahti ojankautta pientarheelle läähättään.

Kuinka nei tajua, ettei yksityishenkilhöön voi noin vain käyä käsiksi, toivon toelaki, että se ope jaksaa ja viittii kattoa asian lophuun asti eli oikeutteen ja Julkisensananneuvostoon.

Ja minua kauhistuttaa, kuinka Yle ei näe, että yksityisen ihmisen työnantajaan yhteyenottaminen on vaarallista työntekijälle ja nyt jopa Ylelle.

Jossei Ukkola ole tehtäviensä tasalla, onkos Yle, eijjole.

Mitähän sonse sosiaalisuus, sanottaan sosiaalinen pitäs olla, semmosta meile sanottaan ja semmosta meiltä nykyhjään ootettaan?

Hiljaset ihmiset on hankalia ja rasittavia, mutta entäpä se, että kaataa koko ajan kaiken toisten sylhiin ja päälle, onkosse sitte sosiaalisuutta.

Son minusta sosiaalista pään ja syämmen köyhyyttä, kyvyttömyyttä ja huonoa käytöstä.

Multa joskus aina kysyttään, että kirjotassie yksinäisyyestä ja kaippuusta ja mie olen sanonu, että olen aina kirjottanu, jos on ollu jotaki, en ossaa enämpää, sei ehkä puhuttele niinko sinänsä minua.

Nytko olen nuot epäkohat niinko alkanu jättähmään kirjottamisesta pois, hoksaanki, ettei net sinänsä ehkä minua nekhään niin puhutelheetkaan, siis tottakait mie puolustan aina sortunheita, kärsiviä ja heikompiani, mutta enhän vain niinko sen takia paukuttanu niistä, etten viittiny puhua, = lue, en osanu puhua livenä ihmisille, kukas semmosta ois jaksanu ees kuunnellakko amatööri jauhaa politiikkaa ja yhteiskunnallista jargoniaa ja vastustaa globaalia maailmantalhoutta, nojoo, ei kukhanko enhän nykkään saa selvästi sanottua.

Siis oiskosse yks yksinäisyyen nurkka semmonen, että haluaa kaataa johonki turhat ylimääräset ajatuksensako ei älyä heittää niitä vaphaasti suohraan ilhmaan ja unohtaa sinne. Siis jotaki henggen laiskuutta? Alkaa puhuhmaan yksinäisyyestä ja kaippuusta, joka on jotaki, jota ei ihan itte aattele ja tutki tykönänsä, vaan kaataa toisile tai kirjottaa johonki yhä uuestaan?

Että sitä voi sortuakki puhhuun jostaki, jolle ei oikeasti itte voi mithään tai siis puhhuu yksinäisyyestä ja loputtomasta kaippuustako, on itte täyttäny oman syämmenstä ja päänsä semmosilla epäpuhtailla ajatuksilla, joitten takana on joku epämääränen yritys johonki?

En tiä enkä kerkiä söpöttään nyt enämpää, mutta kärsiminen ja tuska ja kipu on eri asioita, kärsiminen on jotaki, josta kärsii koko ruumis ja naapurit ja yhteistyötahokki ja kärsiminen on oma valinta ja yks keino selvitä jostaki omasta kärsimisestä ees pikkuliikahuksen johonki päin, on kaataa sitä johonki sanoina ja ajatuksina.

Turhaa hommaa.

Antaa tuntojen tuntua ja antaa niitten mennä. Samoin ajatukset asioista, joile ei voi mithän, siis asioista, joile ei itte voi mithän.

Hei haloo maailma, täälä höpöttää ämmi, jokon jonku oivalluksen äärellä, inspiraation tai ainaki muutoksen äärellä, keskellä muutosta, mikhän ei ole niinko ennen, ei teiläkhään.

Hei hei pai pai pus pus t. hilkkapien

En usko siihen, mistä meile puhuttaan enkä ossaa eikä met tavaliset minun mielestä oikeasti voijjakkaan nykykonstein vaikuttaa yhteiskunnaisiksi nimitettyihin epäkohtiin, joten käännyn toissaalle.

En halua olla papukaijjana toistamassa arvottomia asioita, uutisia tai tulevaisuuen skenaarioita, jokka perustuu pelkkoon.

Tarun inpiroimana sanoin hälle, sie ehkä ymmärrät, puhun itsekkäästi miten on minun kans, siis olen luullu, ettei mullole lähetystehtävää, niinko ei oikeasti olekkaan, mutta olin sallaa itteltä ottanu semmosen tai sitä mitä tarkotan voi nimittää lähetystehtäväksi ja soli mulle iso ilo, siis kuulutin ja paasasin oivalluksiani ja tietojani, jokka oli ylleisnimelttään suunnilheen yhteiskunnalliset epäkohat.

Semmonen on ihan turhaa multa, ihmiset tietää itte, siis tietää mitä tietää, mutta puhumalla politiikkaa ja maailman menoa olin mukana ylleisessä höntityksessä.

Haluan olla päältä sitä mitä altaki, siksi kerron tilantteeni. Eppäilen, että maailmassa on ihan muut alavirrat, joissa asiat tapahtuuko nykypolitiikkapeli tai Suomen puoluepomot tai virkamiehet. Ja ehkäpä meän kaikkien onneksi, en tiä.

Terhveisiä saunasta, siis mie kävin tuossa isossa(?) saunassani, joka tuli niinko mielestäni asunnon kylkiäisenä, pyytämättä. Ja sitähän molen ihmetelly.

No Sanna päivitti, kuinka toivo kaikile mindflulness kurssia, ja siinä miehleeni juolahti niinko johonki takaraihvoon, että oisko minun sauna sitte semmonen mindfulnessretriitti mulle, ko mie niin kans toivosin kaikile tietosuustaitoa, jonkako kerran oivaltaa ja oppii ja saa, son aina käytettävissä.

Toinen juttu on Irjatellervo, joka aina kirjottaa tänne niin mukavasti käyhneensä saunassa ja olen ihmetelly, kuinka son mulle niinko pitkä matka tuohon sauhnaan.

No tänhään se sitte tapahtu. Mie pyhitin aamuhetken ja panin saunan lämpeähmään ja jo keskityin tai valpastuin siihenko kumarruin panheen saunan päälle, se juttu on tosiaan kummallisessa paikassa, ettei kyllä vahingossa paa kukhan sitä päälle, no se napsahus ja ratina ja kumarrus ja ryömiminen sen kaitheen alta, se oli jo sitä, jossa harjotin tätä minun minfluenssia.

Ja sitte menin sauhnaan ja heitin löylyvettä ja kiuas lahjotti löylyänsä ja saunatonttuhan on sinne laittanu yhen suolalyhyn, niin suuhun tuli suolan maku, mikä on uutta mulle saunassa.

Nojoo siinä ensimmäisen löylyveen kans minun mielessä kulki aivanko filminauhana elämäni eri saunat, lopuksi olin sielä lapsuuteni pimeässä ulkosaunassa äitin ja pikkuveljen kans, haistoin ihan sen ulkosaunan tuoksunki ja sen lattian viileyen.

No sitte pallautin itteni ja mieleni tuohon omhaan nykysauhnaan, mutta nyt aattelen, että sauna muuttu minun elämässä suoritukseksi ehkä noin parikymmentä vuotta sittekko oli ehkä liikaa töitä tai ainaki ussein väsytti lähteä sinne kellarhiin lämmittään saunaa. Sen niinko aattelen siittäkö Hiukkavaarassa sauna oli ihana juttu ja sielähän soli semmonen armeijan jättisauna (miksikähän ihmettelen tuon nykysen saunan issoutta?) ja soli valhmiina oottamassa ja se niinko jotenki toimi ja sieltähän muutin tänne ja sain tuon saunan.

Saunasta tuli suorittamista, pitäs saunoakko se kerta on. Sitähän mie olen hävitön yltäkyllänen feispuukannu.

Mutta nyt aattelen, että siinä oli semmonen väsymystaakka, lapinmökin sauna on napsauttamista isompi homma, muttei sinänsä rasita, kohan saan pesän syttyyn, mutta tämä kerrostalosauna on ollu ihmejuttu, ilo niinko puuttunu.

Seuraampa nyt saunakäytöstäniko luulen tajunneeni sen ja siis ei ihme, että on ollu pitkä matkako on ollu tuommonen historia matkassa. Seuraan ja tutkin asiaa ja kerron lissää, luultavasti teen mielikuvaharjotuksen nimeltä pikkuhilkan saunatarina.

– No tähän mindfulnessiin liittyy vielä semmonen, että puhuin yksile, että ostan heile lahjaksi semmosen kurssin, ko heän elämässä on niin paljon kaikkea, vaatimuksia ja töitä ja ovat urheita kaiken kans, ettei oiken vappaa aikaa ihan ittele.

Ei kelvanu ja viesti ole semmonen, että miksi heile sen lahjan antasin on iso ilo heile, ei sole mikhän suoritus, joka häätyy tehä.

Se siittä sitte ja opiksi mulle, ei saa sisällyttää lahjan matkhaan tuommosta viestiä, ko mulla oli. Eri asia ostanko niile kurssin vai en.

Hahhahahaa kukas tämmöstä söperrystä tajuaa, ei kukhan ittele kirjotin ja toivotan kaikile ihanaa elämänpäivää, rakastan teitä 

– hilkkapien