Julma aamuharttaus

Kuuntelin tänä aamuna ratiosta aamuharttautta ja kuinka ulkopuoliseksi tunsin itteni, en käsittäny mithään.

Se selitti, kuinka se, että olhan mitä syyään, se ois väärin sanottu, että se tarkottas, että olhan pelkkää ruuansulatusta.

Mie käsitän, että jumaluus on kaikessa, ruuassa ja jopa minussa ja ruokavalinnoissani, siis ihan kaikessa, mitä täälä maailmassa on.

Se nimittäin sano, että ehtoollisella olhan lähimpänä Jumalaa.

Miehän en tajua koko ehtoollisesta mithän, minusta ne puhheet oli julmia.

Jumalaa on tämä kaikki ja tämä minun työhuonekki on yks Jumalan valtakunta minun mielestä.

Oijjoijko soli sitte hankala esitys, soli just sitä saivartelua ja jargoniaa enkä käsitä, kelle se oiken puhu, en muutenkhaan ossaa enkä käsitä uskontojuttuja, mutta ussein net aamuharttauet on hienoja ja syäntä ilahuttavia.

No ihanaa päivää Luojan luomat, ootta rakhaita ja ihania.

– Hilkka Laronia

Oodi minun omalle vappauelle ja ajattelulleni ihmisten eessä!

Tajuan nyt, kuinka kyllästyny olinkkaan siihen, että ihmisten puhheet on eri paria tekojen kans. Tarkotan yhteiskunnallisia kysymyksiä ja ihan yksityisiä ihmisiäki.

En itte ole parempiko kukhan, mutta avomielinen lapsellinen rehellisyys ja totuudellisuus on mulle parasta, puhistaa ainaki minun sielua.

Minun vajavaiset mielipitheet ja kannanotot on perustunheet ainaki vilpittömmään uskomukseen, miten asiat on ja olheet sitä, mitä ja miten mie itte asiat ja ilmiöt näen ja käsitän.

Ussein järkytin ja järkytän ihmisiä, häiritten hyviä ihmisiä, mutta rehellisin ja vilmpittömin syämminkö puhun, jään niinko itte vappaaksi, se on minun tapani ja keinoni jatkaa matkaani.

Eli jos niiaan sinne ja tänne, menetän vappauteni, jään niinko orjaksi, nouattaan toisen ihmisen jotaki ajatusta tai katsomusta tai tapaa.

Olen puhunu itteäni vaphaaksi, mutta lienenkö sen tien nyt kulkenu.

Nythän olen alkanu vaikenheen ainaki yhteiskunnallisista epäkohista. Ole hiljaa ja asiat hoituu, sannoo joku viissaus.

Siis ussein minun tie näyttää johattavan minut toissiin maisemhiinko toisten tiet, minun oma oikeani on toisenlainenko sinun oikeasti. Mie hoijjan ommaa puutarhaa hoijja sie ommaasti niinko itte haluat, ei meän tartte silti vihollisiksi alkaa, rauha kanssasti, rauha kanssanne.

Omasta mielestäni olen nöyrä elämän eessä, mutten ehkä ossaa olla nöyrä ihmisten eessä, vaikken välitäkkään puhua rumasti, taistella enkä tapella, en semmosta tehe, mutta omalla tavallani jumaloin elämää ja myös ommaa elämääni ja maksan siittä oman hintani, nöyrästi, mutta ilomielin.

No siis, mie seuraan ommaa tähteäni, seuraa sieki vaphaasti omhaasti, ainaki minun puolesta, ja voi hyvin, voi niin hyvinko sulle on mahollista.

– Hilkka Laronia

Suomi100-juhlintaa

Siis vaikka se, että Elisabeth Järnefeltin kirja kertoo, että ois ollu venäläisiäki, jokka kannustit suomalaisia suomalaistuun, vaikkei itte ees osanheet suomea. Olikhan niilä joku näky tai joku päähänpinttymä.

Son muutenki minusta jotenki niin mystistä, miten se kaikki tapahtu ja kulki etheenpäin, että 1917 synty Suomi niminen valtio ja toissaalta ei siittä niin kauan ole.

Ja yks tähän liittyvä kiinntosa asia on niitten kansalaisromanttisten herrojen luoma ilmiö, jossa varmasti paljon naisia jäi heän varjhoon, kuten ilmeisesti nälkhään kuollu Larin Paraske.

Harmiko on niin keveää se, mistä nyt Suomi100:ssa puhuttaan, minun mielestä, yhtään sotiamme ohittamatta silti.

Oli kovin helppo ratkasu laittaa rahhaa taas uutteen Tuntemattommaan.

Ja ehkäpä se tai tämä Suomi100 juhlavuosi kaikkinensa tekkee jopa karhunpalveluksen sille näylle, jonka ois suonu nousevan näinä vuosina esille, sois ehkä ollu jykevämpää ainesta rakentaa elämää etheenpäin.

No en nyt saa tätäkhään sanottua, mitä aloin selittään, nyt muutenki helposti vielä kärjistyy joku kansallisvaltiomaisuus, mikä ei hyvä eikä paha sinänsä kansallismielisyys, mutta kohtuus siinäki.

Semmonen totuudellinen muheva näkemys ois niin hyvä tällekki asialle ja koko meän kansalle, ehkä.

Ettois katottukki rakkauella ja kunnioituksella koko menneisyyttä, ei tuomiten eikä väitellen, ois vaan rohkaistuttu kerttoon, kuinka tapahtu ja oikeasti oli ennen. Monet arkistothan on auki, jopa Venäjällä, miksi kauheusleirit ja jos mitkä surmat salattaan vieläki.

No sanon nyt siis, tuo pikkupolitikointi ja puoluepomojohtonen media, vie meän näkökykyä, sumentaa ja sekottaa meitä. Elähmään kuuluu kysymykset ja tuskaki, on ennenki ollu ongelmia, rauhottukkaa Suomen herrat ja valtionmedia kans, jonka nimeä en ennää sano.

Son perjantaiaamu ja ämmi niinko haamu,
istuu Hertta jaloissa ja kahvia kupissa,
voikaa hyvin ja jaksakaa,
on niin monia murhheita ihmisillä,
että son ihan se ja sama,
miten Suomi100:a juhlittaan heän kohala,
voimahallaukset teile ja sulle, jolla on vaikeaa
ja parantavia voimia kaikile,
Herttalassa kaikki hyvin,
pärjäihlään 

– hilkkapien

Ukkolakeissi

Kyllä ihmetyttääkö käyhään henkilhöön. Säälittää Ukkola, minusta sei ole tehtäviensä tasalla eikä tajua koko asiaa, mutta sen esimieskään ei tajua ja koko Yle hurahti ojankautta pientarheelle läähättään.

Kuinka nei tajua, ettei yksityishenkilhöön voi noin vain käyä käsiksi, toivon toelaki, että se ope jaksaa ja viittii kattoa asian lophuun asti eli oikeutteen ja Julkisensananneuvostoon.

Ja minua kauhistuttaa, kuinka Yle ei näe, että yksityisen ihmisen työnantajaan yhteyenottaminen on vaarallista työntekijälle ja nyt jopa Ylelle.

Jossei Ukkola ole tehtäviensä tasalla, onkos Yle, eijjole.

Mitähän son se sosiaalisuus?

Mitähän sonse sosiaalisuus, sanottaan sosiaalinen pitäs olla, semmosta meile sanottaan ja semmosta meiltä nykyhjään ootettaan?

Hiljaset ihmiset on hankalia ja rasittavia, mutta entäpä se, että kaataa koko ajan kaiken toisten sylhiin ja päälle, onkosse sitte sosiaalisuutta.

Son minusta sosiaalista pään ja syämmen köyhyyttä, kyvyttömyyttä ja huonoa käytöstä.

Ei anneta puhheenvuoroa toisile.

Ei kuunnella, mitä toisella ois syämmelhään.

Ei yhtään osata olla hiljaa.

Ulkomaalaisethan ihmettellee, kuinka suomalaiset oottaa aina, mitä toinen sannoo ja sitte vasta joskus vastaavat taas puolestaan, mutta on meilä semmosiaki, jokkei jouvva kuuntelheen toista ihmistä.

Ja suomalaiset jotenki on niin jykeviä sanassaan, että ehkäpä met jäämä helposti omien sanomisten vanggiksi. Mie ainaki.

Ja mitä tahansa ei piäkkään kuunnella, siinäki jää sanojen vanggiksi helposti. Mie ainaki.

Ja on semmosia, jokkei kuuntele eikä ossaa yhtään elläytyä toisen elähmään. Toisen asemaan. Toisen olhoon.

Mikähän sois siis kamalinta, yltiösosiaalinen päpätys omista jokaikisestä aivoituksesta sielä omassa päässä vai onko tosiaan kamalaa, jos toinen on hiljanen tai ujo, jossei näytä kajahtavan mikhän, joka vaan hiljaa ja hittaasti kattoo.

Sosiaalisuutteen olen kyllästyny aikoja sitte niinko semmosena suositeltavana tapana olla ja tehä asioita, sei ole pääasia eikä kantava voima.

Sosiaalinen hyvä inhimillinen ja monipuolinen vuorovaikutus kaikkihaan on kait tärkeää, mutta usseimmiten riittääkö tehhään hommat ja olhan sitte sosiaalisia, jos olhan.

Sosiaalinen peritarkotukselttaan ois ehkä ollu jotaki lempeää kuuntelevvaa yhteistyötä eikä kokoaikasta toissiin päin kääntymistä tai päällepainavaa ja kaatavaa puhumista.

Semmonen sieluton puhe, toista ihmistä kohtaamaton puhe = vain omassa päässä tapahtuva liikenne, tai vaikka päästä toisseen, tai siis filosofinen sanoilla saikkaaminen ja maalailu yhä uuesthaan ja samoila sanoila jopa, son joko yhtä tyhjän kans roskaa tai vaarallista toistemme aivopesua ja kohta olhan mielipievankeja joko puolesta tai vasthaan. Mielipitheensä vanggit ei ossaa eikä pysty aattelheen oikeasti. Ja pikkuhiljaa siis kehkeytyy loputtomia ristiriitoja ja vaikeuksia isossa ja pienessä.

Niin ja ei uskos, että joku viisas sano aikoja sitte ja ihan suomeksi, että sananmahti on valtava. Se on valtava. Sana on jo teko, niinko ajatus on ihan ensimmäinen teko, huh ko aatteleeki.

Jos jättäs semmosen filosooffisen fiksun tietonikkarimaisen päässä pelkästään tapahtuvan ilmasemisen pois, ei mithän yläajatuksia eikä ilmasuntarvetta, alkas vaan epäsosiaaliseksi hyväkäytöksiseksi omaksi joksiki kokonaisuueksi, joka taas tänäki aamupäivänä ilmentyy nyt näin, haa ja hoo, on vieläki heikko olo siitte viime retriitistä, mutta kiitosko sain sanoa.

– hilkkapien

Olikhan mulla ees asiaa?

Multa joskus aina kysyttään, että kirjotassie yksinäisyyestä ja kaippuusta ja mie olen sanonu, että olen aina kirjottanu, jos on ollu jotaki, en ossaa enämpää, sei ehkä puhuttele niinko sinänsä minua.

Nytko olen nuot epäkohat niinko alkanu jättähmään kirjottamisesta pois, hoksaanki, ettei net sinänsä ehkä minua nekhään niin puhutelheetkaan, siis tottakait mie puolustan aina sortunheita, kärsiviä ja heikompiani, mutta enhän vain niinko sen takia paukuttanu niistä, etten viittiny puhua, = lue, en osanu puhua livenä ihmisille, kukas semmosta ois jaksanu ees kuunnellakko amatööri jauhaa politiikkaa ja yhteiskunnallista jargoniaa ja vastustaa globaalia maailmantalhoutta, nojoo, ei kukhanko enhän nykkään saa selvästi sanottua.

Siis oiskosse yks yksinäisyyen nurkka semmonen, että haluaa kaataa johonki turhat ylimääräset ajatuksensako ei älyä heittää niitä vaphaasti suohraan ilhmaan ja unohtaa sinne. Siis jotaki henggen laiskuutta? Alkaa puhuhmaan yksinäisyyestä ja kaippuusta, joka on jotaki, jota ei ihan itte aattele ja tutki tykönänsä, vaan kaataa toisile tai kirjottaa johonki yhä uuestaan?

Että sitä voi sortuakki puhhuun jostaki, jolle ei oikeasti itte voi mithään tai siis puhhuu yksinäisyyestä ja loputtomasta kaippuustako, on itte täyttäny oman syämmenstä ja päänsä semmosilla epäpuhtailla ajatuksilla, joitten takana on joku epämääränen yritys johonki?

En tiä enkä kerkiä söpöttään nyt enämpää, mutta kärsiminen ja tuska ja kipu on eri asioita, kärsiminen on jotaki, josta kärsii koko ruumis ja naapurit ja yhteistyötahokki ja kärsiminen on oma valinta ja yks keino selvitä jostaki omasta kärsimisestä ees pikkuliikahuksen johonki päin, on kaataa sitä johonki sanoina ja ajatuksina.

Turhaa hommaa.

Antaa tuntojen tuntua ja antaa niitten mennä. Samoin ajatukset asioista, joile ei voi mithän, siis asioista, joile ei itte voi mithän.

Hei haloo maailma, täälä höpöttää ämmi, jokon jonku oivalluksen äärellä, inspiraation tai ainaki muutoksen äärellä, keskellä muutosta, mikhän ei ole niinko ennen, ei teiläkhään.

Hei hei pai pai pus pus t. hilkkapien

Hyvin meille käy!

En usko siihen, mistä meile puhuttaan enkä ossaa eikä met tavaliset minun mielestä oikeasti voijjakkaan nykykonstein vaikuttaa yhteiskunnaisiksi nimitettyihin epäkohtiin, joten käännyn toissaalle.

En halua olla papukaijjana toistamassa arvottomia asioita, uutisia tai tulevaisuuen skenaarioita, jokka perustuu pelkkoon.

Tarun inpiroimana sanoin hälle, sie ehkä ymmärrät, puhun itsekkäästi miten on minun kans, siis olen luullu, ettei mullole lähetystehtävää, niinko ei oikeasti olekkaan, mutta olin sallaa itteltä ottanu semmosen tai sitä mitä tarkotan voi nimittää lähetystehtäväksi ja soli mulle iso ilo, siis kuulutin ja paasasin oivalluksiani ja tietojani, jokka oli ylleisnimelttään suunnilheen yhteiskunnalliset epäkohat.

Semmonen on ihan turhaa multa, ihmiset tietää itte, siis tietää mitä tietää, mutta puhumalla politiikkaa ja maailman menoa olin mukana ylleisessä höntityksessä.

Kauan sittekko netti tuli, opin melkeine englanninkiko tutkin, mikä on esimerkiksi YK ja oli järkyttävvää tajuta, maailman tallouesta, sen taustoja jne.

No sitte puoli huolimattomasti joku niinko viehtymys tämmössiin asioihin toi minut lähemmäksi päivänpolitiikkaa ja kohta huiskin samallaisena ko kaikki muukki somettajat ja maailmanparantajat, joilon oma päähän pinttymänsä, oikeansa ja vääränsä, ja kapea ajattelunsa.

ooooh, nyt katos ajatus jatkettaampa.

Haluan olla päältä sitä mitä altaki, siksi kerron tilantteeni. Eppäilen, että maailmassa on ihan muut alavirrat, joissa asiat tapahtuuko nykypolitiikkapeli tai Suomen puoluepomot tai virkamiehet. Ja ehkäpä meän kaikkien onneksi, en tiä.

Uskon hyvvään ja tavalisten ihmisten viissautteen ja siihen ihmiskunnan suuhreen syähmeen, hyvin meile käy, mie uskon.

– Hilkka Laronia

Sauna ja mindfulness!

Terhveisiä saunasta, siis mie kävin tuossa isossa(?) saunassani, joka tuli niinko mielestäni asunnon kylkiäisenä, pyytämättä. Ja sitähän molen ihmetelly.

No Sanna päivitti, kuinka toivo kaikile mindflulness kurssia, ja siinä miehleeni juolahti niinko johonki takaraihvoon, että oisko minun sauna sitte semmonen mindfulnessretriitti mulle, ko mie niin kans toivosin kaikile tietosuustaitoa, jonkako kerran oivaltaa ja oppii ja saa, son aina käytettävissä.

Toinen juttu on Irjatellervo, joka aina kirjottaa tänne niin mukavasti käyhneensä saunassa ja olen ihmetelly, kuinka son mulle niinko pitkä matka tuohon sauhnaan.

No tänhään se sitte tapahtu. Mie pyhitin aamuhetken ja panin saunan lämpeähmään ja jo keskityin tai valpastuin siihenko kumarruin panheen saunan päälle, se juttu on tosiaan kummallisessa paikassa, ettei kyllä vahingossa paa kukhan sitä päälle, no se napsahus ja ratina ja kumarrus ja ryömiminen sen kaitheen alta, se oli jo sitä, jossa harjotin tätä minun minfluenssia.

Ja sitte menin sauhnaan ja heitin löylyvettä ja kiuas lahjotti löylyänsä ja saunatonttuhan on sinne laittanu yhen suolalyhyn, niin suuhun tuli suolan maku, mikä on uutta mulle saunassa.

Nojoo siinä ensimmäisen löylyveen kans minun mielessä kulki aivanko filminauhana elämäni eri saunat, lopuksi olin sielä lapsuuteni pimeässä ulkosaunassa äitin ja pikkuveljen kans, haistoin ihan sen ulkosaunan tuoksunki ja sen lattian viileyen.

No sitte pallautin itteni ja mieleni tuohon omhaan nykysauhnaan, mutta nyt aattelen, että sauna muuttu minun elämässä suoritukseksi ehkä noin parikymmentä vuotta sittekko oli ehkä liikaa töitä tai ainaki ussein väsytti lähteä sinne kellarhiin lämmittään saunaa. Sen niinko aattelen siittäkö Hiukkavaarassa sauna oli ihana juttu ja sielähän soli semmonen armeijan jättisauna (miksikähän ihmettelen tuon nykysen saunan issoutta?) ja soli valhmiina oottamassa ja se niinko jotenki toimi ja sieltähän muutin tänne ja sain tuon saunan.

Saunasta tuli suorittamista, pitäs saunoakko se kerta on. Sitähän mie olen hävitön yltäkyllänen feispuukannu.

Mutta nyt aattelen, että siinä oli semmonen väsymystaakka, lapinmökin sauna on napsauttamista isompi homma, muttei sinänsä rasita, kohan saan pesän syttyyn, mutta tämä kerrostalosauna on ollu ihmejuttu, ilo niinko puuttunu.

Seuraampa nyt saunakäytöstäniko luulen tajunneeni sen ja siis ei ihme, että on ollu pitkä matkako on ollu tuommonen historia matkassa. Seuraan ja tutkin asiaa ja kerron lissää, luultavasti teen mielikuvaharjotuksen nimeltä pikkuhilkan saunatarina.

– No tähän mindfulnessiin liittyy vielä semmonen, että puhuin yksile, että ostan heile lahjaksi semmosen kurssin, ko heän elämässä on niin paljon kaikkea, vaatimuksia ja töitä ja ovat urheita kaiken kans, ettei oiken vappaa aikaa ihan ittele.

Ei kelvanu ja viesti ole semmonen, että miksi heile sen lahjan antasin on iso ilo heile, ei sole mikhän suoritus, joka häätyy tehä.

Se siittä sitte ja opiksi mulle, ei saa sisällyttää lahjan matkhaan tuommosta viestiä, ko mulla oli. Eri asia ostanko niile kurssin vai en.

Hahhahahaa kukas tämmöstä söperrystä tajuaa, ei kukhan ittele kirjotin ja toivotan kaikile ihanaa elämänpäivää, rakastan teitä 

– hilkkapien