Tekoniveloperaatio edessä

 

Syksyn edetessä polven tekonivelen laitto alkaa lähestyä. Kesällä kävin Parkanossa ortopedin puheilla ja hänen mielestään nyt on korkea aika pistää polvi kuntoon. Molemmat polvet toki, mutta oikea on sen verran paha, että sen operoiminen on isohko työ, joten edetään yksi kerrallaan.

Vaihtoehtoina oli kaksi paikkaa, Jokilaaksojen sairaala Jämsässä tai Coxa Tampereella. Päädyimme Coxaan, sydämen tahdistimen tähden. Eli varovaisuus ennen kaikkea komplikaatioiden varalta. Hyvä niin.

Olen päättänyt taas tehdä päivityksiä, kuinka kaikki tapahtuu. Miten koen valmistautumisen, leikkausta edeltävän ajan, itse operaation, leikkauksen jälkeiset tunteet sekä toipumisen eri vaiheet. Haluan näin tuoda rehellisesti eri vaiheet kipuineen ja vaikeuksineen kuten myös onnistumiset, mitä nyt operaatio tuokaan tullessaan.

Myös uusi Sote puskee päälle. Sen myötä on jo käyty keskusteluja Pirkanmaalla olevien Sydänsairaalan ja Coxan kohtaloista. Miten ne tulevat sijoittamaan uudelle Hyvinvointialueelle. Omakohtaista kokemusta Coxasta ei ole muuta kuin puolison kautta. Molemmista olen kuitenkin läheisiltä ystäviltä kuullut. Pelkkää ylistystä. FinMedistä toki on itselläni erinomaisia muistoja sydäntutkimuksista sekä tahdistimen hoidosta.

23.9 on aika Coxaan ortopedille. Mitä siitä eteenpäin tapahtuu ja kuinka nopsaan, siitä tulen kertomaan seuraavassa osassa. Voi olla mutkia matkassa, koska vuodenvaihteessa sairastin laskimotukoksen ja sen mahdollinen uusituminen voi muuttaa kuvioita. Mene ja tiedä.

Hyvinvointialueen vaalit ovat myös ovella, kuten edellä kerroin. Olen ehdokkaana ja saan kokemusta ja tietoa, kuinka terveyspalvelut hoituu eri yksiköissä ja mitä oppeja niistä on vietävissä uuteen Soteen. Päivityksissäni en kuitenkaan aio tehdä itseäni tykö vaaleja silmälläpitäen. Leikkaus, hoito ja toipuminen ja kaikki siihen liittyvät tulevat näkymään vain ja ainoastaan kirjoituksissani.

PS.

Lauantaina vielä ehtii humpalle Kauko-Pohjan lavalle, kipulääkkeiden kera. Mentävä on, kun korona on rajoittanut tanssimisia, eikä tiedä milloin pääsee polvileikkauksen jälkeen.

Hannu Tiainen

Kihniö

Stigma – buustata

Häpeä on hieno suomalainen sana, joka oivallisesti kertoo yhdellä sanalla eri yhteyksissä asian tilan. Nyt sitten joku tai jotkut ovat selanneet sivistyssanakirjaa ja löytäneet sieltä sanan STIGMA, joka suomennettuna tarkoittaa häpeää.

Ja kas, nyt itseään korostaakseen, täytyy ehdottomasti häpeän sijaan käyttää sanaa stigma. On hävettävää käyttää häpeä sanaa, kun stigma sana kertoo käyttäjänsä lukeneisuuden ja pätevyyden.

Ajatelkaa, jos koet alemmuuden tuntoja ja häpeät, niin voit sanoa ilman häpeää kärsiväsi stigmasta ja voi kun sinulle nyökytellään osaaottavasti vaikka ei ole harmainta aavistusta mistä vaivasta tai sairaudesta on kysymys. Siis itse ongelma lakaistaan maton alle sivistyssanalla, näinkö se menee.

Yhtäkkiä ilmoille tuli viime keväänä sana BUUSTATA. Kuulin sanan ensin kerran jääkiekon yhteydessä, kun television studiossa eräs asiantuntija hoki toistamiseen sanaa buustata. Ja minä poika olin ”huuli pyöreänä”, että mitä nyt taas hoetaan ja mitä sillä tarkoitetaan?

Taasko halutaan päteä ja olla niin perusteellisen kansainvälisiä, maailmaa nähneitä, kun osataan sanoa hieno sana josta tavallinen kansa ei ymmärrä hölkäsen pöläystä. Ja kun on kuultu tai luettu sanat stigma ja buustata, niin onhan niitä itsekin alettava käyttää, ettei ihan ”uunona” pidetä.

Mihin näillä stigmoilla buustaamisilla pyritään? Kaiken kukkuraksi on alettu puheissa ja kirjoituksissa käyttämään englanninkielisiä sanoja tai lauseita, puheiden ja kirjoitusten väleissä sekä lopuissa.

Olen ollut tilaisuudessa jossa stigma sana toistui. Putosin tietysti ”kärryiltä” ja häpesin kysyä, mistä oikein puhutaan. Samoin kun luen jotain tekstiä, joka kiinnostaa, mutta annas olla kun sekaan tungetaan sivistyssanoja tai englannin kieltä, siihen paikkaan loppuu mielenkiintoni.

Milloin Suomen kielen raiskaaminen loppuu? Häpeättekö omaa rakasta kieltämme vai haluatteko korostaa itseänne, kysyn vaan? Kärsitkö sinä stigmasta vai häpeästä?

Hannu Tiainen

Kihniö.

Petteri Orpo tuohduksissa

 

On tämä ihan kamalaa kokoomuksen puheenjohtaja Petterin Orpon mielestä. Elämme oikeistolaisessa yhteiskunnassa, johon ei pitäisi kuulua työttömien, sosiaaliturvalla elävien, eikä muiden pienituloisten hyysääminen.

Puhumattakaan, että hallitus olisi näyttänyt vihreää valoa työläisten työolojen heikennyksille. Mikä se sellainen hallitus on, jonka lähtökohta on empaattisuus heikoimmassa asemassa olevia kohtaan. Miten tämmöinen politiikka voi tulla kuuloonkaan?

Ei ihme, kun eduskunnan kyselytunnilla Petteri Orpo oli pudota tuoliltaan. Niin tuohdukissa ja täynnä vihaa hän oli. Että hallitus kehtaa hylätä kokoomuksen esittämät kurjistamiset, muutenkin ahdingossa eläville.

Kokoomus on jo hallituskausillaan pedannut valmiiksi valtavan määrän puutteessa ja kurjuudessa olevia, joten Marinin hallituksella olisi ollut helppo jatkaa samaa rataa. Mutta mitä vielä? Hallitus viis veisaa kokoomuksesta ja heidän kellokkaiden neuvoista.

Kaiken lisäksi hallitus aikoo pistää ojennukseen verokikkailut. Ennenkuulumatonta, etteivät rikkaat saisi kierrellä veroja. Onko ihme jos kokoomuslaisilla ovat sukat sekaisin ja savut nousevat korvista. Että hallitus kehtaakin ajatella hyvinvointivaltioon perustuvaa vankkaa julkista sektoria, laittamalla osallistujiksi myös tähän asti veroja kiertäneet.

Voiko tätä enää kutsua porvarilliseksi yhteiskunnaksi, kun kaiken maailman luusereita ja loiseläjiä paapotaan. Onko kokoomuksen vaalima luokkayhteiskunta, jossa rikkaat ovat rikkaita ja köyhät tietävät paikkansa, murenemassa ihan heidän silmiensä alla.

Näen sieluni silmillä Petteri Orpon ja koko oikeiston tuskan hien otsalla. Entä jos kansa antaa yhä suuremman tuen hallitukselle? Entä jos lähdetään kokeilemaan työajan lyhennyksiä ja ne osoittautuvat toimiviksi, tuotantojen kasvaessa ihan silmissä.

Eihän tällaista voi tapahtua kapitalistisessa yhteiskunnassa, eihän, parkuu Petteri parka – herättäkää minut pahasta unesta.

Taasko kaadetaan ilmastotalkoot maaseuduilla asuvien niskaan?

Istuessani auton ratin taakse, minun kuuluu tuntea syyllisyyttä. Käynnistäessäni vanhan, bensalla kulkevan auton, tuhoan maapalloa ja tulevien sukupolvien elämän. Eikö minua yhtään hävetä? Hyi hyi kuinka kova ja tunteeton olenkaan.

Kaverini tilaa kiireellä lämmitysöljyä, koska öljyn hintaa halutaan hinata ylös. Tulot ovat pienet ja jos haluaa olla ensi talven palelematta, nyt on syytä täyttää säiliöt täyteen, kun vielä ehtii. Säätytalon lämpimässä Vihreiden on helppo ajaa väellä ja voimalla lämmitysöljyyn hinnankorotuksia.

Monen sadankilometrin päässä Helsingistä asuvaa maaseudun väkeä on oivallista kurittaa. Ne kun eivät muutenkaan Vihreitä äänestä. Pääkaupungissa ja muissa voidaan huoletta rakentaa ja tuhota ilmastoa metsiä kaatamalla, viheralueille rakentamalla ja sysätä ilmaston torjuminen kauas pois silmistä syrjäseutujen riesaksi.

Niin että, ilmastotalkoot ovat yhteiset, niinkö? Ei pidä asettaa kaupunkilaisia ja maaseutua vastakkain. Ei pitäisi, ei. Mutta kun siellä isossa kylässä niin tahdotaan tehdä. Tiesittekö muuten kuinka pienissä ja keskisuurissa kunnissa on valtava määrä pienyrittäjiä? Viljelijöitä, maanrakennus ja kuljetusyrittäjiä ja monia muita eri alojen yrittäjiä, jotka elävät kädestä suuhun.

Tiedättekö minkä loven lompsaan tuo polttonesteiden korotukset? He myös kärsivät, siinä kuin työssäkäyvät, pienituloiset auton tarvitsijat. Emme kuulkaa souda samassa veneessä, vaikka kuinka uskottelisitte meille. Itse olette luoneet monen kerroksen väkeä ja vastakkainasettelua.

Luonnon monimuotoisuus, sen suojeleminen, elinympäristön varjeleminen on maaseutuväelle luonnollista. Paraikaa ihmiset täällä keräävät sieniä, marjoja, nostavat perunaa, käyvät kalassa harventavat metsiä oikeaoppisesti, eli elävät luonnon ehdoilla raviten itseään ja perheitään.

Mekö olemme ilmastolle vaarallisia, me jotka elämme sopusoinnussa luonnon keskellä. Tiedämme ilmastohädän olevan totisinta totta. Maapallo on palamassa tuhkaksi. Teemme ja olemme tehneet kaikkemme ilmaston pelastamiseksi, mutta emme pidä siitä meteliä. Oikeutta ja kohtuutta vain pyydämme.

Mittasin muuten hiilijalanjälkeni. Oli olematon. Entäpä teidän jotka olette viemässä maaseudulta elinkeinon harjoittamisen, ajatte asukkaat betonibunkkereihin jne.

Olen maaseutu

 

olen maaseutu

sen viljavat pellot

jykevien metsien

honkien huminat

kalaisten järvien

siniset aallot

syrjäkyliä halkovat

pölyiset maantiet

 

olen maaseutu

töllien piipuista

nouseva savu

hellalla porisevan

aamukahvin tuoksu

 

olen maaseutu

sen elämään

tantereeseen jämähtänyt

vankka juuristo

yhdessä olemme

maaseutu

äitimaa

kotiseudut rakkaat

josta emme koskaan

luopua saa

Hannu Tiainen

Kihniö

Allekirjoitin aluevaaleihin osallistumisen Vasemmistoliiton listalla

 

Aika aikaansa kutakin. Olin neljä vuotta puolueisiin sitoutumattoman Kyykystä ylös yhteislistan valtuutettu. Kevään vaaleissa en päässyt läpi, joten oli aika miettiä kesän ajan uusia kuvioita. Katsoin lopulta, että minulla on vielä paljon annettavaa politiikan saralla. Mutta miksi Vasemmistoliitto, sitä varmaan kysytään ja ihmetellään? On siis syytä avata hieman ratkaisuani.

Kasvoin melko pian työväenliikkeeseen, työelämään tultuani -70 luvun alkupuolelta. Köyhän perheen lapsena ja työläisenä metallitehtaaseen asettautuneena, tunsin tulleeni ”kotiin”, omaksuessani työväenliikkeen arvot ja aatteet.

SKDL:sta sekä SKP:sta tulivat aika sukkelaan poliittisia kotejani, kuten myös Metallityöväen liitosta. Yhtäjaksoista toimintani ei suinkaan ollut noissa järjestöissä. Syynä eivät olleet aatteet tai arvomaailma, vaan omat kohellukset ja kompuroinnit yksityiselämän saroilla. Mutta se siitä.

Katsoin ulkopuolelta Vasemmistoliiton perustamista SKDL: n jatkajaksi -90 luvun alkupuolella. Neuvostoliitto hajosi, SKP ajettiin alas. Surullisena seurasin aatemaailmani luhistumista. Kesti kauan tointua noista iskuista. Takkia en kääntänyt, enkä käännä. Asetelmat eivät mihinkään ole muuttuneet. Yhä vain kapitalismi nöyryyttää ja elää työläisten ja heikoimmassa asemassa olevien riistolla.

Saamme seurata joka päivä oikeiston ja suurpääomien vyörytystä. Vasemmistolainen työväenliike on piirittetty ja hyökkäyksiä työläisiä vastaan tulee kiihtyvällä vauhdilla. Ei päivääkään, etteivätkö mediat ja oikeistopuolueet tee erilaisia poliittisia avauksia, ajaakseen työväenliikkettä nurkkaan.

Sanna Marinin johdolla sosialidemokraatit ovat ottaneet pieneen askeleen vasemmalle. Sitäkään ei sallittaisi. Vasemmistoliitto on jämähtänyt kannatuksellaan 7-9 prosentin puolueeksi. Silti sitä lyödään kaksin käsin. Kommunistit ovat hävinneet lähes olemattomiin, eivätkä löydä toisiaan.

Ymmärsin pitkän pohdiskelujen ja eri kokeilujen jälkeen, että on korkea aika vastahyökkäykseen oikeistovaltaa vastaan laajalla rintamalla, ennen kuin vajotaan liian syvälle. Tarvitaan kaikki vasemmistolaiset voimat yhteistyöhön, jolla palautetaan työläisten, nuorison, vanhusten ja vähävaraisten usko suomalaiseen työväenliikkeeseen.

Kaikki tuo vaatii jalkautumista yhä enemmän kansan keskuuteen, myös vaalien välillä. Parlamentarismin kuuluu olla vain yksi osa työväenliikkeen toiminnassa. Vasemmiston on aika palata juurilleen kansanliikkeiksi, joissa ollaan mukana päivittäin. Tähän sitoudun antamaan oman panokseni voimakkaasti, kuten tähänkin asti poliittisessa toiminnassani.

Olen tehnyt pitkän rupeaman sosiaaali-ja terveyspalveluiden kysymyksissä ja taisteluissa, omassa kunnassani sekä naapurikunnan mielenterveystoiminnassa vapaaehtoisena. Uskon minulla olevan paljon annettavaa uuden Hyvinvointialueen valtuustolle.

Pirkanmaan reuna-alueet eivät saa jäädä vaille edustajia, jotka ovat valmiit kamppailemaan kynsin hampain alueemme sosiaali – ja terveyspalveluista, sekä pelastustoimesta. Lupaan olla valmis taisteluun, jos kannatukseni valtuustoon asti yltää. Ylitseni ei kävellä kun on kyseessä alueemme palvelut.

Vasemmistoliitosta tulee olemaan myös kanava tehdä paljon ihmisten hyväksi vaikka en tulisi valituksi uuteen valtuustoon. Mukana oloni Vasemmistoliitossa tulee takaamaan sen, että maa – ja syrjäseutujen ääni tulee kuulumaan. SKDL:lla oli aikanaan vankka asema ja kannatus maaseudun ihmisten parissa. Nyt on aika palauttaa se takaisin. Siksi Vasemmistoliitto.

Kenttälajit eri päiville juoksujen kanssa.

 

Taas kerran hihat palaa Ylen lähetykseen Kalevan kisoista. Juoksijat näyttävät olevan pääosissa verrattuna kenttälajeihin. Esim. perjantaina oli käynnissä kuulan finaali, mutta kovin heikosti kamera löysi työntäjiä.

Sen sijaan naisten kympin juoksijoita näytettiin minuuttitolkulla vaikka matkaa oli vielä monta kierrosta jäljellä. Maaliin tulon jälkeen hidastuksia hidastusten perään, jonka jälkeen haastatteluja. Pika pikaa kaksi työntöä, jonka jälkeen alettiin näyttää edellisvuoden hidasta 1500 metrin juoksua. Päälle vielä valmentajan haastattelut.

Ja kaiken aikaa kenttälajissa finaali käynnissä. Huippuna nuo kolme jaarittelijaa selostamossa, joilla itsellä on hauskaa, muistellen menneitä. Onko ihme jos kiinnostus yleisurheiluun alkaa hiipua.

Jos noita juoksijoita on pakko näyttää edestä ja takaa, esitellä edellisvuosien tuloksia ja näyttää hidastuksia eri kulmista, niin pistettäköön juoksut eri päiville, että me kenttälajien ystävät saisimme myös nauttia alusta loppuun tiukoista kilpailuista.

Ja onko pakko Ylen lähettää armeija selostajia mukaan joka paikkaan. Ennen riitti Anssi Kukkonen ja Seppo Kannas, ja katsojat saivat nauttia joka lajeista tasapuolisesti.

Hannu Tiainen

Kihniö.

Mielenterveys on yhä tabu – häpeä seuraa mukana

 

Sairauksien ja vaivojen valittaminen on sään ohella taattu puheenaihe, ystävien ja tuttujen tavatessa. Näin siis vanhemman väen kohdatessa.

Entä jos sairaus onkin pään sisässä? Masennusta, ylirasitusta, neurologisia tai mielenterveys sairauksia? Avautuminen jopa lähimmille ystäville on liki mahdotonta. Mielenterveys on yhä tabu, ja siksi vaikeaa rinnastaa muihin sairauksiin.

Tänä päivänä ihmiset pääsevät äkillisiin, akuutteihin sairastumisiin suhteellisen nopeaan. Pillit vinkuen, viedään potilasta jos tarve sitä vaati. Tikkejä ommellaan ja vaivoja lääkitään. Hyvä niin. Näistä kehdataan myös puhua. Toiset jopa kerskuen ja vertaillen kenellä on ollut eniten vaivoja.

Entä kun jäät sohvalle voimat ihan lopussa? Pään sisällä on tyhjää tai kiristää, ettei tiedä hyppiäkö seinille. Tiedämme kuinka pitkä tie saattaa olla akuutin avun saaminen. Entä hoitoon pääsyt?

Mielenterveysasioista puhutaan, ongelmia tunnustetaan sillä saralla olevan. ”Julkkiset” antavat kasvot kaksisuuntaiselle mielialahäiriölle, masennuksille ym., mutta silti ”jossain mättää”.

Olettaisi, ettei enää 2000 – luvulla puhuttaisi kansan keskuudessa ”hullun papereista”, tai vähätellä mielen järkkyessä, ahdistuksen iskiessä jne., jonka seurauksena joillekin häpeä vie sairaan yhä syvempiin vesiin.

Entä poliitikot, onko niin, että budjeteista päätettäessä pahnan pohjimmaisena tulevat mielenterveysrahoitukset? Miten käy uuden Hyvinvointialueen tullessa voimaan? Rahoituksesta väännetään kättä tosissaan, se on varmaa. Ettei vaan mielenterveyspalvelut ja kolmannen sektorin toiminnat jätetä viivan alle?

Hyvät ihmiset, me tarvitsemme toisiamme. Hyväksytään jokainen sairauksineen tasavertaisina kanssakulkijoina. On aika ottaa ”härkää sarvista kiinni”, ihan sieltä yhteiskunnan ylemmiltä tahoilta tänne ruohonjuuritasolle.

Hannu Tiainen

Virtain mielenterveysyhdistyksen puheenjohtaja.

Ankeasta aamusta valoon

 

tänään en jaksa hymyillä

olen väsynyt kaikkeen

talebaneihin, koronaan

itseeni, saamattomuuteeni

aioin kiukutella koko päivän

pyörien itsesäälissä

miten vähäpätöisen elämän elin

varisen alas kuin puiden lehdet

maadun lehtien mukana

eikä keväällä enää kukaan minua muista

puihin nousevat uudet lehdet

uudet ihmiset ottavat paikkani

 

havahdun puhelimen ääneen

rakkaani siellä

iloisella mielellä

sanoo ikävöivänsä

lasken kissan sisälle

hyppää rintaani vasten

puskee poskeani vasten

nuolee käsivarsiani, kaulaani

kehrää onnellisena

 

taas kerran mieli teki kuperkeikan

elämä on sittenkin ihanaa

rakkaat ihmiset

läheiset, ystävät

taas jaksan elää

Hannu Tiainen

24.8 2021

 

Velkani yhteiskunnalle

Olen saanut yhteiskunnalta syntymästäni tähän päivään laadukkaat terveyspalvelut. Sairauksista huolimatta olen yhä hengissä, hyvävoimaisena. Lapsena sairastin epilepsian, jota silloin kutsuttiin kaatumataudiksi. Upeasti se parannettiin, eikä aikuisiällä ole enää tarvinnut lääkitystä.

Raskas työelämä toi mukanaan erilaisia sairauksia, joita nyt hoidetaan lääketieteen viimeisten saavutusten keinoin.

Sain myös käydä koulun ja ammattiin valmistavan ammattikoulun. Kiitos koulujärjestelmämme aterioineen kaikkineen. Koulu oli osin tervanjuontia, eikä lapsena ja nuorena ymmärtänyt mikä rikkaus on saada oppia ja opiskella.

Työelämään tullessani sain palkan ja kaikki ne edut jotka ammattiyhdistysliike oli työtätekeville neuvotellut. Tietysti myös eduskunta oli omalta osaltaan työlainsäädännön myötä ollut osa työmarkkinajärjestelmän luomisessa, sen eri osa-alueiden.

On monia monituisia asioita joita emme tule miettineeksi, mitä yhteiskunta on meille vuosien saatossa tarjonnut. Totta kai on tullut keppiä eri aikakausina ja yhä tulee, kun ajatellaan yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa ja kuinka kaltoin ihmisiä on kohdeltu ja yhä kohdellaan. Enempää en tässä kirjoituksessa puutu ”keppeihin” tai ”porkkanoihin”. En myöskään kenen tai keiden ansioita mitkäkin saavutukset ovat.

Olen muiden mukana maksanut veroja, tehnyt töitä, kuten miljoonat muut, jotta yhteiskuntaa on voitu kehittää ja ”pyörittää”. Olen tuntenut vetoa osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan, koska olen pitänyt sitä mielekkäänä. Mutta myös tavallaan velvollisuutena, siitä kaikesta mitä olen saanut yhteiskunnalta.

Poliittinen ja muu yhteiskunnallinen toiminta on aikuisiästä asti ollut itselleni jotenkin luontevaa, kiinnostavaa ja myös palkitsevaa. Olen maksanut myös ikään kuin saamistani yhteiskunnan tarjoamista palveluista takaisin saamaani ”velkaa”.

Köyhiin oloihin synnyin, työläisten parissa elänyt, heikoimmassa asemassa olevien keskuudessa eloni viettänyt. Se on ollut johtotähteni erilaisissa järjestötoiminnoissa mukana olemisessa – olla aina heikompien puolella.

Olen tässä kesän aikana ”vääntänyt kättä” itseni kanssa. Onko aika lyödä ”hanskat tiskiin”. Velvotteiden jatkuminen kunnallisena päättäjänä jäi yhden äänen päähän. Nyt olisi siis hyvä aika päästää irti ja alkaa katsella sivusta politiikkaa sekä muuta yhteiskunnallista menoa.

Kuten tanssin harrastajilla alkaa jalkaa vipattaan kuulessaan hyvää tanssimusiikkia, ihan samalla lailla itseäni kiihottaa, lukiessani yhteiskunnassa käytäviä keskusteluja jne. ja kun sosiaali – ja terveyspalvelut aioitaan ”rukata” uuteen uskoon.

Tammikuussa järjestetään ensimmäiset Hyvinvointialueen vaalit. Arvatkaa vain, onko alkanut ajatuksissa kutkuttaa, että pitäisikö sittenkin kerran vielä koittaa. Minut tuntevat, tietävät kuinka sydäntäni lähellä on sote palvelut, sen eri osa-alueet, kuten mielenterveystyö.

Kohtapuoliin on ratkaisut tehtävä, eli sängyssä aluslakana on rutussa kun pyörin eri vaihtoehtoja miettien. Taas kerran sanon kuin Päätalon Kallen romaaneissa Kummun-Kalle: Näkkyypähän.

Hannu Tiainen

Kihniö