Suomen hyvin pitkä, syvä ja synkkä suomettumisen kausi on vaikuttanut suomalaisten tietoisuuteen Suomen historiasta aivan murskaavasti. Suurella osalla suomalaisia on täysin virheellinen käsitys Suomen historiasta.
Suomettumisen aikana kehitettiin esimerkiksi valheellinen tarina kiltistä Leninistä, joka lahjoitti Suomelle itsenäisyyden ”hopeatarjottimella”. Kun sen valheellisen tarinan kanssa ei sopinut yhteen historiallinen totuus Suomen ja Venäjän välillä käydystä voitokkaasta Vapaussodasta (1918), niin sitä pahempi historialliselle totuudelle. Totuus piti unohtaa ja tosiasioista kertovat kirjat pistettiin kiellettyjen kirjojen luetteloon – niitä ei saanut olla luettavissa mm. kirjastoissa.
Kun Leninin Venäjä yllytti osan suomalaisista punaisista nousemaan kapinaan Suomen vapailla vaaleilla valittua Eduskuntaa ja laillista Hallitusta vastaan Vapaussodan aikana ja aseisti kapinalliset, sekä pisti venäläiset sotilaat taistelemaan kapinallisten rinnalle Suomea vastaan – niin sekin punakapina piti sitten unohtaa ja kirjoittaa tapahtunut historia uusiksi (väärennetyksi).
Niinpä vielä nytkin yli neljännesvuosisata neukkulan kemahtamisesta ja 100 vuotta Vapaussodasta kirjoitetaan yleisesti jostakin kummallisesta kuvitteellisesta ”sisällissodasta”. Miettikääpä tarkkaan – jos olisi ollut sisällissota Suomessa, niin miksi ihmeessä piti solmia sen sodan rauhansopimus pitkien ja vaikeitten rauhanneuvottelujen jälkeen Suomen ja Venäjän välillä?
Miksi ihmeessä jotkut yrittävät kaikkensa, että estettäisiin minua kirjoittamasta kylmiä tosiasioita Suomen Vapaussodasta (Suomen ja Venäjän välisestä sodasta 1918-1920)? Mikä on motiivi heillä jotka yrittävät estää tuomasta esiin historiallisia tosiasioita?
Jotkut asiat historiasta voivat olla kipeitä joillekin henkilöille – mutta eikö kuitenkin olisi parasta tuoda tosiasiat esiin kuin jurnuttaa niitä vielä 1000 vuotta eteenkin päin?
Minun kirjahyllyssäni on 250 hyllymillimetriä (melkoisen monta sivua) faktaa toteutuneesta Suomen Vapaussodan historiasta yhdessä kirjasarjassa Suomen Vapaussota I – VIII (1-8). Erittäin yksityiskohtaista historiaa. Sinä päivämääränä, joskus myös kelloaikana, se henkilö antoi sellaisen käskyn, sille joukko-osastolle. Seurasi sellainen taistelu sillä paikkakunnalla, sellaisin seurauksin. Kylmää faktaa – kuitenkin useilta tahoilta halutaan, että lopettaisin kirjoittamisen tosiasioista – miksi?
Ei kai vaan siksi, että haluavat, että imperialistinen roistovaltio Venäjä viimeinkin saisi valloitettua Suomen ”takaisin” orjuuteensa, vaikka Venäjä epäonnistui yrityksissään Vapaussodassa, Talvisodassa ja Jatkosodassa?
Venäjä on valitettavasti erinomaisen hyvä informaatiosodassa demokraattisia maita vastaan.
Suomen Armeijan Ylipäällikön kenraali Mannerheimin joukot oli jaettu kahteen eri armeijaan. Armeijoihin kuului perusyhtyminä rykmenttejä. Jääkärirykmentit oli sijoitettu periaatteessa jääkäriprikaateihin á kaksi rykmenttiä, mutta käytännössä siirreltiin rykmenttejä ja pataljoonia. 20.4.1918 mennessä myös suojeluskuntajoukoista piti olla muodostettu rykmenttejä. Lisäksi oli jalkaväkeä kaksi alunalkaen värvättyä krenatöörirykmenttiä, mutta niistäkin tuli täydennysten myötä vastaavia jalkaväkirykmenttejä.
Kenttätykistö oli ollut hyvin hajanainen ja heikkokin koko Vapaussodan ajan yksittäisiä neljän tai kahden tykin pattereita, jopa yksittäisiä tykkejä siellä sun täällä. Tampereen vapauduttua punaisten vallan alta siellä muodostettiin Jääkäritykistöprikaati melkoisen yhtenäisellä kalustolla kun Raudussa ja Tampereella saavutettujen voittojen kautta oli saatu vihollisilta sotasaaliina runsaasti hyvää tykkikalustoa. Jääkäritykistöprikaati jakautui esikuntaan ja kolmeen osastoon. Yhdessä osastossa oli kaksi nelitykkistä haupitsipatteria ja kahdessa osastossa molemmissa kaksi nelitykkistä 76 mm pikatykkipatteria. Jääkäritykistöprikaati lähti Tampereelta viimein 19.4.1918 Karjalaan[i]. Muutenkin tykistö pyrittiin järjestämään pääsääntöisesti nelitykkisiksi pattereiksi – järjestely sodan aikana, taistelujen kuluessa, ei kuitenkaan ollut helppoa.
Savon ja Karjalan ryhmistä (rintamista) muodostettiin Itäarmeija kenraali Löfströmin komentoon.
Itäarmeijan tehtävä
Itäarmeijan tehtäväksi tuli katkaista Laatokan lounaispuolella yhteys Suomen ja Venäjän välillä, sekä valloittaa Viipuri.[ii]
Suomen ja Venäjän välinen maayhteys piti saada katkaistua ihan ensimmäisenä toimena ”loppusodassa”, että Venäjä ei voi lähettää Suomen puolelle lisää joukkoja, eikä Suomen puolella olevat punaiset joukot pääse pakenemaan maitse Venäjälle. Silloin 100 vuotta sitten rautatiet olivat ehdottomasti varmin kuljetustapa – varsinkin jouduttaessa toimimaan kelirikon aikana – kuten nyt tapahtui.
Karjalan kannaksella oli kaksi rautatietä yhdistämässä Suomea ja Venäjää. Pohjoisempi Raudun kautta Käkisalmeen oli tiukasti suomalaisten hallussa Raudun eteläpuolelta. Eteläisempi rata Valkeasaari-Terijoki-Raivola-Viipuri taas oli tiukasti venäläisten ja punaisten hallussa – ja nämä tiesivät toki miten elintärkeä tämä Pietarin-Viipurin rata heille oli.
Ryhmä Ausfeld hyökkää rajalla
1. Jääkäriprikaatin komentaja eversti Ausfeld sai tehtäväkseen sulkea maayhteys Karjalan kannaksella välillä Laatokka-Suomenlahti. Eversti Ausfeldin joukot eivät kuitenkaan olleet hänen oma prikaatinsa, vaan erilaisia pataljoonia sieltä sun täältä.
Laatokan rannalla Metsäpirtin, Raudun ja Taipaleen hujakoilla oli puolustauduttava yhdellä pataljoonalla ja suojeluskuntajoukoilla siltä varalta, että Venäjä hyökkää.
Raudun-Valkjärven hujakoilta piti sen sijaan hyökätä railakkaasti Kivennavan suuntaan ja sieltä Raivolaan sekä Suomenlahden rannalle jättäen varmistusjoukkoja matkan varrelle niin että rajaseutu tulee tiukasti suljettua.
Kenraali Löfströmin käskyn 19.4.1918 klo 9 ap. mukaan Ausfeldin piti aloittaa hyökkäyksensä lounaaseen 20.4.1918, mutta Ausfeld otti ”varaslähdön” ja hyökkäsi jo 19.4.[iii]
”Kuitenkin oli eversti Ausfeld aloittanut hyökkäyksensä jo 19 p:nä. Karjalan 1. rykmentin komentajan majuri Elfvengrenin johtaman ryhmän, johon kuului mainitun rykmentin ohella 2. jääkärirykmentti (paitsi yhtä pataljoonaa) ja Karjalan ratsurykmentti (paitsi yhtä pataljoonaa) ja Karjalan ratsujääkärirykmentin 1. eskadroona, oli 19 p:n aamulla osittain hyökättävä vihollisen kimppuun Valkjärven eteläpuolella, osittain edettävä Kauksamon kautta Vuottaata kohti, Karjalan 1. rykmentin I pataljoonan puolustaessa asemia Valkjärvellä ja Kopolassa. Rajan turvaaminen Raasulin-Metsäpirtin kohdalla annettiin 4. jääkärirykmentin VIII pataljoonalle ja siellä oleville suojeluskunnille. Yksi pataljoona 2. jääkärirykmentistä oli ryhmänreservinä.
Valkjärven eteläpuolella olevaa aluetta vastaan asetettiin kaksi pataljoonaa, yksi kumpaisestakin rykmentistä, jotka kapteeni Hanellin komennossa huhtik. 19 p. etenivät Valkjärven (järven) eteläpuolella Valkjärven-Tarpilan maantietä kohti, jolle seuraavana päivänä taistelun jälkeen päästiin.
Aikaisin huhtik. 20 p:n aamuna hyökkäsi kaksi pataljoonaa kapteeni Kumlinin komennossa Lipolan seudulta Kauksamoon, missä punaiset kärsivät suuria tappioita, menettäen 4 konekivääriä varusteineen ja lähtien pakoon. Takaa-ajoon ryhdyttiin heti. Vuottaassa otettiin n. 30 vankia ja illalla saavutettiin Ahijärvelle Kivennavan kirkonkylästä pohjoiseen.
Majuri Elfvengrenillä, joka heikoin voimin seisoi rintamassa punaisia vastaan Valkiamatkassa (5 km. kaakkoon Valkjärven kylästä), oli aikomuksena 21 p. sitten kun Tarpila olisi vallattu, antaa Hanellin ryhmän hyökätä vastassaan olevan vihollisen selkään.
Kun kenraali Löfström sai ilmoituksen tästä, lähetettiin mainittuna päivänä klo 11,40 a.p. eversti Ausfeldille seuraava sähkösanoma: »Edetkää Raivolaan odottamatta Valkjärven taistelujen tulosta.» Armeijan komentajasta oli tärkeätä, että Ausfeldin ryhmä ei pysähtyisi – hyvin ymmärrettävistä syistä – suojaamaan yhteyksiään, vaan että se häikäilemättä, kootuin voimin veisi hyökkäyksensä päämaaliin, Raivolaan saakka. Kun kerran rautatie olisi valkoisten hallussa, voitaisiin rintamavastus molemmin puolin murtokohtaa, jollei vihollinen jo aikaisemmin olisi siitä luopunut, murtaa vaikeuksitta. Kuten Ausfeldin ryhmän toiminnan kuvauksesta (kts. edemp.) ilmenee, oli ryhmän komentaja jo omasta aloitteestaan ryhtynyt armeijan komentajan tarkoittamiin toimenpiteisiin.
Aikaisin aamulla huhtik. 21 p:nä valtasi kapteeni Hanell Tarpilan kiivaiden taistelujen jälkeen, joissa vihollinen menetti jokseenkin tarkoin koko elävän voimansa sekä 2 konekivääriä, ja pääsi etujoukkoineen illalla Kivennavan pohjoispuolelle. Tästä tärkeästä tienristeyksestä oli vihollisen aikaisemmin päivällä karkoittanut Kumlinin ryhmä, jolloin m.m. 7 konekivääriä joutui valkoisten käsiin.
Kun Valkiamatkassa olevat punaiset saivat tiedon valkoisten etenemisestä, lähtivät he pakokauhun valtaamina pakenemaan Perkjärvelle päin.
Kivennavan seudulle kokoontui huhtik. 21 p:n kuluessa koko Ausfeldin ryhmä lukuunottamatta yhtä (Sihvosen) pataljoonaa, joka yhä puolusti rintamaa Punnusjärven länsipuolella, ja pitkin rajaa Lipolan itäpuolella ryhmitettyjä joukkoja sekä osaa tykistöstä, joka kelirikon vuoksi ei ennättänyt perille. Voimat jaettiin kolmeksi rivistöksi, joista kukin käsitti kaksi pataljoonaa varusteineen. Yhden rivistön oli määrä hyökätä päävoimillaan Uudellekirkolle ja pienemmällä osastolla Kuuterselkää vastaan, toisen rivistön oli edettävä Raivolaan ja Puhtilaan sekä kolmannen Jäppilän kautta Terijoelle ja siitä itään rajalle. Ratsuväen pääosan oli edettävä Inoon päin ja yhden pataljoonan oli jäätävä Kivennavalle ryhmänreserviksi. Lisäksi jäi yksi pataljoona Orjatsaareen. Aikaisin huhtik. 23 p:nä oli hyökkäys pantava käyntiin.
Oikeanpuoleinen rivistö saapui päivän kuluessa ainoastaan Liikolaan, keskimmäinen majuri Stahelin komennossa valtasi verisen taistelun jälkeen Raivolan ja vasemmanpuoleinen rivistö majuri von Bonsdorffin komennossa valloitti Kuokkalan.
Eversti Ausfeld oli siis voimalla ja tarmolla ja määräaikana suorittanut saamansa tehtävän.”[iv]
Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927
Lisätietoja
Ausfeldin ryhmän vahvuus oli operaation alkaessa noin 4000 miestä.[v]
”Saatujen tietojen mukaan – niitä tuli m.m. Pietarista, jonka kanssa salaisia teitä pitkin oltiin jokapäiväisessä yhteydessä – olivat vastustajan voimat muutamia päiviä aikaisemmin ryhmitetyt seuraavalla tavalla. Inossa oli 800 venäläistä, Härkölässä 100 ja Puumalassa sekä Humaljoella suunnilleen yhtä monta miestä, nekin venäläisiä. Koivistossa oli n. 400 miestä sekä konekiväärejä. Paitsi rataa pitkin huvilapaikkoihin sijoittuneita pienempiä punakaartilaisosastoja oli Raivolan Sahakylän sillan luona 40 miestä sekä 2 konekivääriä ja Perkjärvellä 2 tykkiä ja jonkun verran enemmän miehiä. Pitkin rintamaa oli Hotakassa ja Muolaassa 350 m, 3 konekivääriä, 1 tykki, Ilveksestä-Kangaspeltoon 200m., 1 kk., Kyyrölässä 50 m., 1 kk., Kuusassa 400 m., 2 tykkiä, 4 kk., Punnuksessa 100 m, 1 tykki, 1 kk., Saavolassa 100 m., Valkiamatkan-Suontaan seuduilla 700 m., 8 konekivääriä, 5 tykkiä ja Kauksamossa 500 m. konekivääreineen. Lisäksi oli raasulin eteläpuolella yli 2000 venäläistä, joilla oli kymmenittäin konekiväärejä sekä muutamia tykkejä ja Metsäpirtin eteläpuolella samoin verrattain paljon väkeä. Lisäksi oli eversti Svetshnikovin toimesta koottu Lempolovon aseman luo 3000 venäläistä, joiden aikomuksena kerrottiin olevan ryhtyä punaisia tukemaan, ja Toksovossa väitettiin olevan yhtä paljon venäläisiä. Kaiken lisäksi tiedettiin, että lähempänä Suomenlahden rannikkoa oli huomattavia venäläisiä sotavoimia ja lopuksi oli vastustajalla panssarijunia Rajajoen-Viipurin rataosalla.”[vi]
”Peräytyvä vihollisosasto, suurimmaksi osaksi venäläisiä, saavutettiin Sudenojalla ja pakoitettiin taistelun jälkeen hurjaan pakoon Kangaspeltoa kohti. Kauempana sulkivat perääntymistien kuitenkin jääkärimajuri Savoniuksen joukot (Wilkmanin ryhmän vasen sivusta), jotka 24 p:nä iltapäivällä valtasivat Hotakan. Karikosken ahdistaessa selkäpuolelta ajautui perääntyväin pääjoukko, turhaan yritettyään murtaa Savoniuksen rintamaa, huhtik. 25 p:nä Muolaanjärven jäälle, missä se suurimmalta osaltaan tuhoutui.”[vii]
——
[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivu 87
[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivu 172
[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivu 191
[iv] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 191-192
[v] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivu 227
[vi] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 227-228
[vii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivu 241
”Valkeakoskella he [punakaartilaiset – jpu] vangitsivat maanantaina 15. huhtikuuta kolmisenkymmentä henkilöä, joista suurin osa oli paperitehtaan virkailijoita. Vangittujen joukossa olivat myös Valkeakosken tehtaan tekninen johtaja, vapaaherra Jarl Gunnar Carpelan ja insinööri Johan Sebastian Niska. Heidät punaiset veivät suoraa päätä Viialan asemalle ja sieltä edelleen Riihimäelle »eturiville» menemistä varten. Riihimäen punakaartin esikunta kuitenkin määräsi heidät ammuttaviksi. Silloin oli keskiviikko huhtikuun 17. päivä. Kuolemantuomion vangeille julisti muuan helsinkiläinen vakuutusasiamies. Hän määräsi myös tuomion täytäntöönpanijat, joihin kuului muun muassa työläisnainen Liisa Laurén Valkeakoskelta.
Tuomio pantiin täytäntöön siten, että punaiset lähettivät etukäteen kaksi miestä kaivamaan hautaa noin puolen kilometrin päässä asemalta sijaitsevaan Patastenmäkeen. Saattue, jota johti punakaartin päällikkö, marssitti tuomitut juuri kaivetun, matalan kuopan reunalle. Hän kysyi heiltä, kuinka monta he tulisivat tappamaan, elleivät itse tulisi tapetuiksi. Niska vastasi: »Ei ketään.» Tämän jälkeen päällikkö käski teloitusryhmän ampua, kun hän on laskenut kolmeen. Surmanlaukausten kajahdettua teloittajat kävivät maahan suistuneiden uhrien kimppuun ryöstäen näiden rahat, vaatteet ja arvoesineet, jotka he jakoivat keskenään. Laurén sai 50 markkaa rahaa sekä Carpelanin sormuksen ja kengät, jotka hän veti heti jalkaansa. Lopuksi punaiset heittivät ruumiit kuoppaan ja peittivät ne kivillä ja sammalilla.
Muut valkeakoskelaiset vangit punaiset kävelyttivät noin 25 kilometrin päähän Valkeakoskelta Metsäkansan kylässä sijaitsevaan Nuuttilan taloon, jossa sijaitsi punaisten esikunta. Vangeista vanhimmat, tehtaan kasööri Adolf Ferdinand Pehrman ja konttoristi Gustaf Gabrien Nyqvist, uupuivat pitkällä ja rasittavalla matkalla. Tämän todettuaan punaisten päälliköt Nuotio ja Vainio antoivat käskyn hyvinkääläiselle plutoonanpäällikkö Väinö Lehtiselle ja tykkimies Jokiselle lopettaa heidät hyödyttöminä. Niinpä nämä veivät heidät Yläjoen takana kohoavaan Leppälän mäkeen »ketjuun» ja ampuivat heidät sinne huhtikuun 17. päivän aamuna.
Ampumista teon suorittajien ei tarvinnut ottaa omaan »piikkiinsä», sillä punaisten ylipäällikkö Eino Rahja oli käynyt juuri sitä ennen, huhtikuun 14.-15. päivän tienoilla Nuuttilan esikunnassa antamassa vankien käsittelyä koskevia ohjeita. Esikunnan lähetin Sulo Lahden todistuksen mukaan hän oli sanonut: »Mitä perkelettä te vankeja minulle raastatte, minä ne kuitenkin tapan, niin että toimikaa vankeja kohtaan tästä lähtien oman päänne mukaan, tappakaa ne pois. »275 – –
[Vankeja oli vielä 22 – jpu] Ei mennyt kuin pari päivää, kun punaiset rupesivat teloittamaan heitä. Ensimmäiset uhrit olivat insinööri Torsten Robert von Wendt, joka oli ystävällisyydellään ja leikkimielisyydellään saanut vartijoittensa myötätunnon puolelleen sekä kanavarahastonhoitaja Johan Erik Ohlsson. Heidät vietiin lauantaina 20. huhtikuuta punaisten esikuntaan, jonka määräyksestä Sulo Lahti ja virolainen Taho-niminen punakaartilainen ampuivat heidät Yläjoen takana sijaitsevaan Vahteriston mäkeen.
Punaiset saivat perääntymiskäskyn tiistaina 23. huhtikuuta. Vankien osalta tämä merkitsi sitä, että heidät oli Rahjan antaman määräyksen mukaisesti ammuttava. Niinpä J. Harju, josta oli tullut ylipäällikkö, antoi apulaiselleen J. V. Eslinille tehtäväksi huolehtia kaikkien mobilisoitujen henkilöiden surmaamisesta. – –
Seuraavana aamuna, 24. huhtikuuta esikunta määräsi, että kymmenen vankia on ammuttava. – –
Vangit marssitettiin salmen eteläpuolella sijaitsevan mutahaudan reunalle, johon heidät asetettiin riviin. Ennen punaisten ampumaa yhteislaukausta vangit puristivat vierustovereittensa kättä jäähyväisiksi. Jotkut heistä peittivät kasvonsa, jotkut paljastivat rintansa. Yksi vangeista pyysi armoa köyhän perheensä tähden, turhaan. Muitten kanssa rivissä seissyt Mustala käytti ampumisen alussa syntynyttä hämminkiä hyväkseen ja ryntäsi viime hetkellä pakoon. Punaiset ampuivat hänen peräänsä, mutta eivät osuneet. Yhdeksän uhria suistui mutakuoppaan punaisten ampumien luotien lävistäminä. Heidän ruumiinsa ryöstettiin. Jotkut kaartilaiset pukeutuivat heti ruumiitten yltä riisumiinsa vaatteisiin.
Samana päivänä punaiset murhasivat jäljellä olevista kuudesta vangista viisi. Yksi vanki pääsi pakenemaan. Päivän tapahtumista tyrmistyneet vangit käskettiin tuoda iltahämärissä esikuntaan. Tulipalojen liekit loimusivat Metsäkansassa, kun vankisaattue lähestyi esikuntaa. Konhon ja Metsäkansan rajalla vartijat pysähtyivät hetkeksi juttelemaan muutaman vastaantulevan henkilön kanssa, jolloin yksi vangeista, komisario Saukko, pääsi pakenemaan metsään. Matka jatkui. Tultuaan palavan Nuutin riihen kohdalle kohtasi saattue esikunnan lähetin, joka ilmoitti, että vangit on ammuttava siinä. Tulenlieskojen loimutessa ja kiväärien paukkuessa vangit suistuivat maahan.
Punaisten uhreja oli Metsäkansassa kaikkiaan 23.276
Riihimäellä (Hausjärvellä) 17. huhtikuuta murhatut:
Oheisesta kuvasta näkyy millainen oli Suomen aurinkovoimaloiden sähköntuotanto todellisuudessa 1.1.2018.
Siis koko Suomen aurinkovoimaloiden tuotanto, skaala on teho megawatteina yhteensä. Kuinka ollakaan kello 00 aurinkovoimaloiden tuotantoteho oli silloin 0,0 MW.
Ei voi mitään, minua häiritsee se, että toimittajat kirjoittavat juttuja asioista, joista eivät ymmärrä yhtään mitään. Jos ei ymmärrä jostakin asiasta yhtään mitään, niin olisi syytä kysyä tietäviltä, käyttää googlea – tai jättää juttu kirjoittamatta.
Tampereella piiritettyinä oleville punaisille joukoille yritetään tuoda apua Lempäälän kautta. Suomen armeijan joukot joutuvat taistelemaan sekä pohjoiseen että etelään päin.
Alkuasetelma alkaen 29.3.18
”Valkoisten rintama oli Lempäälässä muodostunut, kuten edellä olemme esittäneet, taistelun aikana. Siksipä ei myöskään asemia oltu aina voitu saada edullisimmin järjestymään. Alusta lähtien oli puolustus työnnetty Lempäälän etelänpuoleiseen maastoon. Tämän kautta tosin saavutettiin se etu, että siellä olevat sillat turvattiin tulevaa hyökkäysliikettä varten, mutta siitä seurasi myös se epäkohta, että puolustautuessa joukot oli pirstottava kolmelle pääsuunnalle, Vesilahtea, Viialaa ja Valkeakoskea kohti, miltä vihollinen oli odotettavissa.
Kun kapteeni Ingelberg oli maaliskuun 28 ja 29 p:nä saanut avuksensa Freyn reservipataljoonan (johon kuului neljä heikkoa komppaniaa) ja Uudenmaan rakuunat paitsi kahta eskadroonaa, kuului hänen osastoonsa nyt kaikkiaan kymmenen komppaniaa, kaksi eskadroonaa ja yksi patteri; kaikkiaan 1,300 miestä ja neljä tykkiä.
Vihollisesta tiedettiin, että yksi ryhmä, jossa arvioitiin olevan noin 600-700 miestä, oleili Vesilahden seudulla sekä siitä 5 km lounaaseen olevassa Kosken kylässä. Toinen ja huomattavasti voimakkaampi ryhmä oli paraillaan keräytymässä Mattilan seudulle, Saunaselän ja Korteselän väliselle kannakselle. Sen lisäksi oli punaisia joukkoja Valkeakoskella, arviolta noin 500 miestä. Kaikilla näillä vihollisryhmillä oli tykistöä, runsaimmin keskusryhmällä, sillä paitsi panssarijunaa punaisilla Mattilan seudulla oli ilmeisesti myöskin pari kenttäpatteria, joista yksi karkeahkoa kaliberia.
Puolustusjoukot oli maaliskuun 29 p:nä ryhmitetty seuraavasti:
Vesilahden suunnalla liittyi puolustus n.s. Näppilän siltaan, Toutosenselän ja Saunanselän välisen salmen kohdalla. Tänne oli Seinäjoen pataljoonan Konkolan komppania sijoitettu.
Järvien kannaksella Hulaudesta etelään ja Inkilän kohdalla olivat Perä-Pohjolan pataljoona ja Bromanin komppania jääkärikapteeni Heikinheimon johtamina ryhmittyneinä puolustamaan maastoa.
Vielä pahemmin oli maasto Valkeakosken suunnalla rikkipilstottu. Täällä puolusti puolitoista Seinäjoen pataljoonan komppaniaa kapteeni Schaumanin johdolla Korteselän rannalla olevan Putkiston ja Mäyhäjärven rannalla sijaitsevan Sotavallan välistä maastoa.
Palmen patterin oli suunniteltava toimintansa huomioon ottaen monet edessä olevat tehtävät siten, että tykit toimivat eri suuntiin yksittäin tai pieninä ryhminä.
Freyn pataljoona ja pienehkö osa Seinäjoen pataljoonaa olivat varaväkenä Lempäälässä. Uudenmaan rakuunat oli sijoitettu Kuokkalan seudulle, ja turvasivat ne molempia sivustoja voimakkailla tiedustelupartioilla.
Maaliskuun 29 p:nä tapahtui päällystösuhteita Tampereen edustalla uudelleen järjesteltäessä tärkeä muutos Lempäälän osaston kokoonpanossa, eversti Wilkman sai nimittäin silloin määräyksen ottaa sen komentoonsa. Samalla ilmoitettiin hänelle, että 1. jääkärirykmentti ja kahden haupitsin patteri paraikaa keräytyivät Kangasalle ja että aseman Lempäälässä sitä ehdottomasti vaatiessa voitaisiin odottaa saatavan apua tästä ylipäällikön reservistä.
Jätettyään joukkojensa johdon Tampereen edustalla eversti Grafströmille eversti Wilkman saapui yöllä maaliskuun 30 p:nä Lempäälään ja otti samalla vastatakseen tästä rintamasta. Oltuaan aluksi Hämeen ryhmän päällikön alaisuudessa asetettiin hänet huhtikuun 1 p:nä suoranaisesti ylipäällikön alaiseksi.
Hänen tehtäväkseen tuli estää vihollinen hyökkäämästä etelästä käsin Mallasveden ja Pyhäjärven välitse Tampereen edustalla olevien joukkojen selkään.
Ennen sitä oli Lempäälän puolustusjoukko kuitenkin ollut vakavan koetuksen alaisena.
Menestyksellisten puolustustaisteluiden tuloksena pienehköjä maastovoittoja.
Maaliskuun 30 p:nä alkoivat punaiset uudelleen käydä hyökkäykseen. He pyrkivät tällöin kaarrostaamaan valkoisten jo ennastaan hiukan taapäin vedetyssä asemassa olevaa oikeata sivustaa. Samalla kuin he aloittivat vilkkaan tulen Heikinheimon puolustusryhmää vastaan, eteni huomattavia voimia Koskelta Mantereen kautta Näppilän siltaa vastaan. Mantereen kohdalla olevan patterin sivustatuli muodostui Heikinheimolle hankalaksi.
Tämän uhkaavan kaarrostusliikkeen johdosta lähetti eversti Wilkman Freyn pataljoonan, kahta komppaniaa lukuunottamatta, Näppilän sillan puolustusryhmän avuksi. Tällöin päätti majuri Frey ottaa vastakkaisen rannan valtaansa tekemällä hyökkäyksen jään yli sillan pohjoispuolitse. Siksi ankarana tuli kohdistui kuitenkin hyökkääjiin m.m. Mantereen kohdalla olevasta patterista, että pataljoonan oli pakko väistyä takaisin. Frey ja Seinäjoen komppanian päällikkö, jääkäriluutnantti Konkola, haavoittuivat.
Muilla rintamanosilla eivät punaiset uudistuneista etenemisyrityksistä huolimatta kyenneet voittamaan maastoa. Ammunta jatkui kuitenkin yhä, ja kun yksi Palmen tykeistä oli vahingoittunut sekä ammuspula alkanut tuntua, kävi punaisten tykistötuli yhä ylivoimaisemmaksi. Mieliala alkoi käydä valkoisten harvoissa ketjuissa alakuloiseksi.
Kun vihollisen painostusta jatkui sen yön, katsoi eversti Wilkman olevansa pakotettu pyytämään apua Kangasalta. Tehdäksensä osaston päällikölle mahdolliseksi säilyttää asemansa ja antaaksensa hänelle sen lisäksi tilaisuuden aktiiviseen puolustukseen ylipäällikkö komensi maaliskuun 31 p:nä aamuvarhaisissa antamassansa ohjemääräyksessä 1. jääkärirykmentin, paitsi yhtä pataljoonaa, ynnä Michaelsonin patterin marssimaan Kangasalta Lempäälään asettaen ne eversti Wilkmanin käytettäväksi. Nyt oli vain kestettävä, kunnes tämä apujoukko saapuisi.
[Punaisten hyökkäyksessä tilanne huolestuttava, väliotsikko jpu]
Pääsiäispäivä maaliskuun 31 tuli näissä olosuhteissa olemaan jännittävä päivä.
Jatkaen vilkasta tulta ja pannen panssarijunan yhä uudelleen hyökkäämään jatkoi vihollinen painostusta oikeata ja keskistä puolustusryhmää vastaan. Jo aikaisin aamupäivällä ymmärrettiin kuitenkin, että punaisten todellinen päämäärä oli saada valkoisten puolustusasema molemmilta puolin kaarrostetuksi. He veivät joukkoja Mattilan seudulta Korteselän itäpuolelle ja kehittivät Valkeakoskelta johtavaa tietä myöden voimakkaan jalkaväki- ja tykistöosaston hyökkäykseen Sotavaltaa kohti. Tilanne muodostui täällä olevalle Schaumanin heikolle ryhmälle kestämättömäksi, ja valkoisten ketjut olivat pakotetut iltapäivällä luopumaan hyvin epäedullisista Putkiston kohdalle ja tämän talon sekä Sotavallan välillä olevaan metsään järjestetyistä asemistaan. Hämärissä miehittivät punaiset Putkiston, ja pienehköjä vihollisosastoja murtautui läpi Lempäälän kylän suuntaan.
Järvien välisellä kannaksella olevien keskisen puolustusryhmän asema muuttui täten erittäin huolestuttavaksi. Vieläkin yksi Palmen tykki oli lopettanut ammuntansa, häviöt enenivät ja vihollisen kaarrostuksen uhka läheni. Vaikea oli Heikinheimon ja Bromanin saada viluisia ja lopen väsyneitä miehiänsä pysymään asemissa. Vain tieto siitä, että huomattavia apuvoimia oli tulossa Kangasalta sai ankaran ahdistuksen alaiset valkoiset joukot vielä kestämään epäedullisissa asemissa Lempäälän eteläpuolella. Jos Rahjan joukoilla olisi ollut parempi johto ja jos niiden liikehtimiskyky olisi ollut suurempi, olisi tämä päivä joka tapauksessa päättynyt punaisten voittoon. Nämä eivät kuitenkaan osanneet käyttää saavuttamaansa menestystä: hyökkäys pysähtyi, ja kun ilta joutui ilman että ratkaisua oli saatu, kääntyi lehti valkoisten eduksi.
Illalla klo 10 aikaan saapui 1. jääkärirykmentti Lempäälään. Mitään välitöntä tarvetta panna rykmentti taisteluun ei kuitenkaan ollut. Se majoitettiin sen vuoksi hälytysvalmiina Lempäälän ympäristöön.
Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 440-441
[Jääkärit tuleen, huomattava menestys, väliotsikko jpu]
Eversti Wilkman oli suunnitellessansa seuraavan päivän toimintaa aikonut käyttää jääkärirykmentin pääosaa varaväkenä ja muutoin ryhtyä eräisiin uudelleen-ryhmittelyihin rintamalla vapauttaaksensa sieltä pahimmin uupuneet joukot ja vahvistaaksensa siten puolustusta. Tästä oli jo annettu määräys, kun selveni, että punaiset olivat miehittäneet Putkiston ja pelättävissä oli, että he saisivat suoritetuksi läpimurron.
Tämän vaaran väistämiseksi oli ryhdyttävä toimenpiteisiin, ja niinpä sai jääkärirykmentin päällikkö, majuri E. Jernström, määräyksen lähettää aikaisin aamulla Korteselän länsirannalle komppanian tukemaan Inkilän kohdalla Heikinheimon joukkoja sekä vallata takaisin Putkiston ja Vuohiniemen välisen menetetyn maaston.
Klo 6 ap. huhtikuun 1 p:nä eteni tämän johdosta pienehköjä jääkärirykmentin osastoja molemmin puolin Korteselkää eteläiseen suuntaan. Tämä johti pian huomattavaan menestykseen.
Järven länsipuolella miehitti Taucherin pataljoonan 1. komppania taistelutta Inkilän. Itäiselle rannalle asetettiin Laguksen pataljoonan 2. ja 3. komppania konekivääreillä vahvistettuina, Vuohinientä ja Putkistoa vastaan. Molemmat komppaniat suorittivat tehtävänsä hyvin päättävästi. Suuritta vaikeuksitta voi Fagernäsin komppania ottaa takaisin Putkiston. Sillä välin joutui Palojärven komppania kiivaaseen taisteluun Vuohiniemen kohdalla. Vihollinen, suureksi osaksi ryssiä, teki vakavaa vastarintaa. Luutnantti Palojärvi pyysi sen vuoksi lisävoimia. Kun pari joukkuetta I pataljoonasta luutnantti Bergin johdolla oli saatu avuksi, jatkui eteneminen. Vastassa olevat vihollisjoukot vetäytyivät läpi metsämaaston Herralaa kohti. Ajaessansa nopeasti vihollista takaa heilahdutti Palojärvi vasemman sivustansa eteen ja saapui pian Putkiston-Herralan tielle. Tämä liike vaikutti välittömästi Putkiston etelänpuolelle kehittäytyneisiin punaisiin voimiin. Niiden oli pakko kiireellisesti peräytyä, jotta ne eivät olisi joutuneet saarroksiin. Mutta liian myöhään alkoi peräytyminen. Vetäytyvien oli nyt pakko pyrkiä Korteselän jäälle, ja täällä ne joutuivat Palojärven konekiväärien tulen alaisiksi. Niiden tappiot tulivat olemaan varsin vakavia. Täten oli se vihollisvoima, joka edellisenä päivänä oli voittoisasti tunkeutunut eteenpäin Korteselän itäpuolella, kokonaan lyöty ja täydessä paossa. Kun jääkärien tehtävä täten oli suoritettu, keskeytettiin takaa-ajo ja Palojärvi palasi saamansa määräyksen mukaan Vuohiniemelle. Tämän yhteydessä jääkärikapteeni Lagus otti vastataksensa Putkiston ja Sotavallan välisestä rintamasta. Vasenta sivustaa turvasi rakuunajoukkue vänrikki Stackelbergin johdolla.
[Järvien välissä punaiset hyökkäävät kiukkuisasti, väliotsikko jpu]
Tapausten saadessa siis Korteselän itäpuolella hyvin suotuisan käänteen joutui järvien välinen puolustusryhmä uudistuvien ja varsin kiukkuisien hyökkäysten alaiseksi. Täällä oli päällikkyyden ottanut jääkärikapteeni Taucher, jonka käytettävissä oli kaikkiaan viisi komppaniaa hänen omastaan, Perä-Pohjolan ja Tornion pataljoonista. Tämän joukon lisäksi tuli päivän kuluessa Michaelssonin haupitsipatteri, joka asettui asemaan radanläheisyyteen suunnatakseen tulensa vihollisen panssarijunaa vastaan. Huolimatta siitä, että huomattavia voimia käytettiin, eivät punaiset missään kyenneet voittamaan maastoa.
[Ratsuväki sai otettua alueita ilmaiseksi, mutta …, väliotsikko jpu]
Oikeaan sivustaan nähden suhtautuivat punaiset sen sijaan passiivisesti. Tätä käytti valkoisten ratsuväki hyväkseen. Majuri Ahrenberg oli saanut määräyksen ryhtyä valmistellakseen Vesilahden suunnalla aloitettavia sotaliikkeitä tarmokkaaseen tiedustelutoimintaan niillä seuduilla ja, jos mahdollista miehittää kirkonkylän. Hän lähetti sen vuoksi sinne jääkäriratsumestari Ljungbergin johtaman eskadroonan, ja tämän onnistui vaikeuksitta miehittää Vesilahti. Vihollinen oli syystä tai toisesta luopunut tästä maastosta.
Kun tapaukset näin ollen huhtikuun 1 p:nä olivat saaneet suotuisan käänteen, niin osaston päällikkö päätti toteuttaa seuraavana päivänä suunnitelman, joka hänellä jo aiemmin oli ollut, työntää nimittäin koko oikean sivustansa Vesilahteen-Mantereelle.
Tämän päätöksen mukaisesti Ahrenberg eteni huhtikuun 2 p:n aamuna rakuunarykmenttinsä pääosan kera Vesilahteen ja työnsi siellä pienehköjä osastoja Kaltsilaan. Samanaikaisesti eteni vasen taisteluryhmä, Lindhin eskadroonan vahvistamana, valtaamaan Manteretta. Kohtaamatta vastarintaa voi ryhmä klo 7,30 ap. miehittää tämän vihollisen jättämän kylän, minkä jälkeen vartio-osastot asetettiin Valkkiseen.
Todennäköistä on, että punaiset olivat erehdyksessä jättäneet Vesilahden ja Mantereen, sillä ei kestänyt kauan, ennen kuin he yrittivät vallata takaisin menetetyn maaston. Tykistön tukemina he hyökkäsivät iltapäivällä sekä Kaltsilaa että Valkkista vastaan, mutta kun nämä hyökkäykset suoritettiin verrattain tarmottomasti, voivat heikot valkoiset joukot pysytellä uusissa asemissaan. Iltapuolella lähetettiin Mantereella olevan puolustusryhmän vahvennukseksi siihen asti erillisenä toimineet Tornion pataljoonan komppaniat ja yksi tykki. Päällikkyyden otti majuri F. Järnström, joka oli Freyn jälkeen tullut pataljoonan päälliköksi.
Muilla rintamanosilla ei tapahtunut mitään tärkeätä. Keskusryhmän kaistan otti 1. jääkäripataljoona kokonaan hoitaaksensa, ja ankarasti uupunut sekä harvennut Heikinheimon pataljoona samoin kuin Seinäjoen pataljoona siirtää reserviin.
Huhtikuun 1 ja 2 p:n taistelut olivat Wilkmanin osastolle olleet kauttaaltaan onnekkaat. Oli kyetty ei ainoastaan pitämään omat asemat vaan myöskin huomattavassa määrässä työntämään rintamaa eteenpäin, minkä kautta tämä tosin piteni, mutta tuli myös taktilliselta kannalta edukkaammaksi. Punaisille oli aiheutettu huomattavia häviöitä, ja heidän hyökkäyshalunsa oli lannistettu. Lähipäivinä he eivät ryhtyneet enää hyökkäämään tyytyen vain kehittämään vilkkaan tykistötulen valkoisten puolustusasemia kohti. Asema pysyi suurin piirtein katsoen muuttumattomana.
[EinoRahjan yritys auttaa Tamperetta epäonnistui, väliotsikko jpu]
Wilkmanin osasto oli näin ollen suorittanut saamansa tehtävän. Rahjan yritys toimittaa apua Tampereelle oli epäonnistunut, ja eversti Wetzerin joukot voivat häiritsemättä jatkaa hyökkäystänsä kaupunkia vastaan. Ottaen huomioon, miten helposti valkoisten menestys Lempäälässä saavutettiin, voi kuitenkin asettaa kyseenalaiseksi, eikö täällä olisi voitu saavuttaa vielä enemmänkin.
Jos 1. jääkärirykmentti olisi huhtikuun 1 p:nä pantu tekemään yhtenäinen hyökkäys Korteselän itäpuolitse, olisi inhimillisesti katsoen voitu saavuttaa ratkaiseva menestys – vihollisen lopullinen karkoittaminen Mattilan seudulta.
Nyt olivat Rahjan joukot edelleen valkoisten rintaman edessä. Ne voitiin jo huhtikuun 2 p:nä arvioida noin 3,700 mieheksi 30 konekivääreineen ja 15 tykkineen (mihin luettuina myös panssarijunan tykit), ja lähipäivinä saivat ne vähitellen yhä uusia lisäjoukkoja etelästä. Lempäälän taistelut jäykistyivät asemasodaksi, tällä rintamalla oli pakko pitkät ajat pitää huomattavan paljon valkoisia voimia.”[i]
——
[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 434-440
