Olen aloitellut talven hakkuita, avannut ranka ja halkopuu savotan metsälössäni. Ikäänkuin useampaa kärpästä siinä tavoittelen yhdellä iskulla noin kuvainnollisesti sanottuna. Nuukana ihmisenä iloitsen suuresti saavuttaessani huomattavia rahallisia säästöjä kun takkaani ja saunaa omatekemillä koivupilkkeillä hyisinä ja viimaisina talvipäivinä lämmittelen. Löylyjen henkikin on paljon pehmeämpi, hipiää hyväilevä kuin olisi ostopuilla, sähkökiukaasta puhumattakaan.
Monipuolisesti ja erittäin tehokkaasti kehoni lihaksia, keuhkoja, jänteitä ja mitä niitä nyt on vahvistan raikkaassa ulkoilmassa, ero hikiseen voimailusaliin verrattuna on melkoinen. Talvisen metsän hiljainen rauha, silloin kun moottorisaha ei käy, on kuin parasta elliksiiriä ihmisen humeetille, siinä mahdollinen stressi tai turhautuminen saa kyytiä. Niin ja tuleehan siinä metsääkin raivattua parempaan kasvuasentoon arvopuiden kasvaa.
Mihinkään suuriin ennätyksiin en pyri enkä pystyisikään. En edes lähellekään Kalle Päätalon mottimääriä jotka hän saavutti ilman moottorivoimaa pokasahalla ja kirveellä. Mutta kalpenevat Kallenkin saavutukset verrattuna ruotsalaisen Elis Lillåbergin urotekoihin 1800 luvun lopulla Västerbottenissa. Yhdessä kesässä raivasi raaasta korpimaasta kymmenen tynnyrinalaa (5 hehtaaria) peltoa. Kerran taas kun venettä ei ollut saatavissa ui hän kalaisan ja vuolaan Vindeln joen yli kuudenkymmenen kilon jauhosäkki selässään, edes hamppusäkin pohjasauma ei siinä ollut kostunut.
Mutta varsinaisen urotyönsä Elis teki hakkaamalla 230 hehtaaria tiheää aarnimetsää aukeaksi Klåvuoren huipulla. Syksystä kevääseen urakka kesti, savotassa mies meni niin huonoon kuntoon kumminkin että konttaamalla viimeisillä voimillaan palasi kotiinsa.
Jos ken mahdollisesti epäilee Lillåbergin urotekoja voi tarkistaa faktat Torgny Lindgrenin kirjasta ”Oikea maisema”.