Jatkan liberalismihörhöilyillä, koska selkeästi se ihmisiä lämmittää kylminä öinä. Tällä kertaa inspiroidun taannoisesta twitter-keskustelusta, jossa huonoilla sanamuodoilla sain keskustelun yhteiskuntafilosofiasta näyttämään seksuaaliselta fantasioinnilta. Koitetaanpa siis uusiksi ja pohditaan milloin, miten ja miksi yhteiskunnassa kannattaa kieltää asioita. Lopussa palaan ketjun aiheeseen.
Perinne vai peruste?
Monen asian kieltämisessä on enemmän perinnettä kuin perustetta. Toki monia perinteitä myös ymmärretään siivota ajoittain. Suomessa kielloista on poistunut vaikkapa homoseksuaalisuus, aviorikos, siirtolaisuus, abortti ja moni muu. Tuoreempia perinteitä on vaikkapa 1970-luvulta tullut sota huumeita vastaan, josta saimme perintönä monet nykyaikaiset huumepykälät. Tuoreempia perusteita puolestaan löytää vaikka uusissa koronkiskontaa kieltävissä pykälissä, jotka koskevat pikavippejä. Äärimmäiseen juridiseen fiktioon päästään kun katsotaan tekijänoikeuslakien nykymuotoja.
Usein puhutaan myös ns. signaalivaikutuksesta. ”Tämän asian salliminen lähettäisi väärän signaalin”, sanotaan. Ongelma on, että asiaa harvoin tutkitaan. Tietenkin signaalivaikutus on olemassa, mutta ei universaalina, ei samalla teholla joka aiheessa. Joskus vaikutus voi myös olla päinvastainen. Annan Uunon selittää, ettei mene liian vakavaksi.
Liberaalin kulma
Oma käsitykseni liberaalista yhteiskuntamallista perustuu siihen, että lähtökohtaisesti kaikki on sallittua, paitsi se joka on kiellettyä – ja se joka on kiellettyä, vaatii vahvat perusteet.
Kiellon pitää olla tarpeellinen: sen pitää estää jotain, joka on selvästi haitallista.
Kiellon pitää olla selkeä: sen pitää kohdistua yksiselitteisesti kohteeseen, eikä siihen saa jättää riskiä väärinkäytöksiin, esimerkiksi poliittisin tarkoitusperin.
Kiellon pitää olla tehokas: sen pitää vaikuttaa kiellon kohteeseen, lopputuleman kiellon asettamisesta pitää olla kielletyn ongelman poistuminen tai ainakin merkittävä väheneminen.
Kiellon pitää olla valvottavissa: monimutkainen termi on täytäntöönpanokelpoinen, tarkoittaen että kiellon rikkomista voidaan tehokkaasti valvoa ja mahdollisuuksien mukaan myös ennalta estää.
Kiellon pitää heijastella yleistä oikeustajua: ei niinkään liberaali kulma, mutta mielestäni oleellinen. Jos lakia ei kunnioiteta, se epäonnistuu myös muissa kohdissaan.
Lisäksi rangaistuksen rikkomisesta pitää olla suhteellinen aiheutettuun vahinkoon. Tässä on meillä parantamisen varaa eri rikoksissa eri suuntiin.
Seurannan tärkeys
Lopulta kieltoja pitää pystyä seuraamaan ja niiden vaikuttavuutta tutkimaan. Jos kielto ei saa aikaan haluttua tehoa, tai peräti saa aikaan päinvastaisen vaikutuksen, siitä on luovuttava siinä muodossaan. Se ei toki aina tarkoita käännöstä ympäri. Huumelainsäädännössä on esimerkiksi kokeiltu mallia, jossa pakotettuun vierotushoitoon suostuva jätetään rangaistuksetta – tätä voi pitää iteraationa täyskäännöksen sijaan.
Vaatii kanttia, nöyryyttä ja viisautta kyetä myöntämään virheensä. Harva poliitikko pystyy siihen. Median asenne ei tee tästä yhtään helpompaa. Sanoisin, että meidän pitäisi itse kunkin muistaa että virheen tunnustaminen on mitä suurinta viisautta. Siitä pitää kiittää, ei potkia lisää.
Palataan vielä alkuun
Tämä vääntö alkoi siitä, kun osallistuin keskusteluun siitä, pitäisikö fiktiivinen lapsiporno kieltää. Minun pitäisi olla hiljaa kaikesta seksuaalisuuteen liittyvästä, kun en aseksuaalina aihetta oikeasti tajua. Mieleeni kuitenkin tuli Kaur Kenderin tapaus. Tämä virolainen rääväsuu julkaisi 2016 groteskia seksuaali- ja muuta väkivaltaa myös lapsia kohtaan sisältävän teoksen, joka vei hänet käräjille. Tuomio oli kirjailijalle vapauttava. Minä sen sijaan en ole vieläkään vapautunut siitä fyysisestä pahoinvoinnista mitä sain luettuani osan kirjasta artikkelin kirjoittamista varten.
Minä en halua nähdä tuollaisia kirjoja, en halua kuullakaan niistä, enkä pysty löytämään yhden ensimmäistä syytä miksi sellaisia pitäisi olla olemassa, saatika vapaasti saatavilla. Lapsipornon julkaiseminen on yksinkertaisen vastenmielistä, oli se puhdasta fiktiota tai ei. Aiheesta keskustelun käyminen tai siitä kirjoittaminen on vastenmielistä, mutta itsepä taas suuren suuni menin avaamaan.
Minun on ollut ja on yhä hyvin vaikeaa punnita tuo pahoinvointi sekä vastenmielisyys toisella puolen ja sensuuri sekä kirjaroviot toisella. Voin myös pohtia miten paljon ihmisiä on tapettu tiettyjen kirjojen nimissä. Mitäs kielletään? Mein Kampf tottakai, sekä Kommunistinen manifesti, Raamattu, Talmud, Koraani – ehkäpä myös Kansojen varallisuus, Lajien synty… koska lopetetaan? Löydän miljoona kirjaa jotka ovat vaarallisempia kuin Kenderin luoma sontaläjä, joten loogisesti lähestyen listasta tulisi verrattain pitkä.
Lopulta tosiasia on, että kirjojen sensurointi on aina tuomittu epäonnistumaan. Koska informaatiota ei voi universaalisti sensuroida, sensuroiduista kirjoista tulisi vain kahta halutumpia. Kieltoja olisi mahdoton valvoa, eikä niistä tulisi selkeitä saati tehokkaita. Lopulta en myöskään tiedä olisivatko ne tarpeellisia objektiivisesti mitaten.
En aio astua puolustamaan miten hienoa ja fantastista on kaupitella ja jaella kirjoja tai muita teoksia, joiden pelkkä olemassaolo saa minut antamaan ylen. En kuitenkaan ainoa käyttää energiaani ajamaan niiden kieltoa, koska kansankielellä sanoen, se olisi yksinkertaisesti sekä turhaa että mahdotonta.
Jos joku todella suuttuu tästä mielipiteestäni, totean heille että vihanne on täysin oikeutettua. Täysin turhaa, mutta erittäin ymmärrettävää ja inhimillistä.