Tekijä: Kyuu Eturautti

Tamperelainen rivikokoomuslainen, tietoturvapäällikkö, yrittäjä, kulttuurihörhö. Motto kuuluu: "Ihmisen oikeus olla idiootti on suurin ja tärkein vapaus." Lisää mukaviisauksia sitten kotisivuilta. Blogauksissa käsittelen mm. seuraavia aiheita: kaikki mahdollinen.
Julkaistu

Insentiivi on hyödykäs sana

Syystä tai toisesta tuontisana insentiivi on noussut yhdeksi suosikeistani pohdiskellessani politiikkaa ja yhteiskuntaa. Voimme toki suomalaisittain puhua myös vaikka motiiveista ja kannustimista, mutta ydinkysymys on sama: miksi joku ihminen tai ihmisryhmä tekisi jotain mitä haluamme heidän tekevän?

Työ, työpaikka ja tunarointi

Yksinkertaisin esimerkki ovat kannustinloukut. Jos haluamme, että yhä useampi ihminen ottaa tarjotun työn vastaan, on pohdittava tämän henkilön insentiiviä asiaan. Vaakakupissa työn ottamisen ja työn ottamatta jättämisen välillä on oltava merkittävä ero työn ottamisen puolesta. Tässä on täysin merkityksetöntä mitä SAK:n tai EK:n pomo väittää aiheesta puhuvansa, mutta silti vain heitä asiassa kuullaan. Heidän insentiivi kun ei ole työllisyyden parantamisessa.

Voisimme toki myös kysyä mikä saisi hoitajat jaksamaan paremmin ja uudet ihmiset kiinnostumaan alasta. Tämä on onneksemme aihe josta hieman puhutaan, mutta sitäkin sopisi laajentaa. Terveyskeskuksissa ja sairaalassa pitäisi joka ikisellä työntekijällä olla kaikki intressi pyrkiä kehittämään työpaikkaa ja sen puitteita, puhuimme sitten käytännöistä, välineistä tai ihmisistä. Erittäin hyvästä ajatuksesta pitää saada erittäin hyvä palkkio, tuli se sitten ylilääkäriltä tai laitossiivoojalta.

Edellisestä pitää toki johtaa ilmiön käänteiseen puoleen: tunaroinnista ei saa palkita. Fortum lienee viime aikojen johtavia esimerkkejä, mutta Apotti tulee hyvänä kakkosena. Jos henkilön johdolla ajetaan laitos täydelliseen junaturmaan, se ei saa johtaa suuriin etuihin.

Sopii melkein mihin vaan

Lopulta aihetta voi jatkaa mihin vaan. Miten torjutaan huumeongelmia? Miten vähennetään jengirikollisuutta? Asuntopulaa? Demokratiavajetta? Jokaisen näiden takana on lopulta ihminen ja ihmisellä on syy tehdä tavalla A tai B. Hyvän valinnan täytyy johtaa hyvään, huonon valinnan huonoon. Lopputulos on aina yhdistelmä porkkanaa ja keppiä.

Varmaa on vain, että mihinkään ei päästä asettumatta asianomaisten kenkiin. Jos on pienintäkin epävarmuutta asianomaisten kenkämuodista, on fiksuinta kysyä sieltä päästä suoraan eikä tilkitä puutetta aatteiden ja mielikuvituksen sekametelisopalla.

Julkaistu

Mitä Ruotsi voi jengeille tehdä?

Päivän Uutispodcast käsitteli Ruotsin jengirikollisuutta. Toimittaja Kirsi Heikel tarjosi erinomaisia näkökulmia ruotsalaisen yhteiskunnallisen kyvyttömyyteen paitsi hoitaa, vaan edes keskustella ongelmista. Toisaalta, jengiväkivallasta eroon pääseminen on massiivinen haaste, joka vaatii laajoja yhteiskunnallisia muutoksia.

Jos se olisi helppoa…

Helppoja keinoja tarjotaan vaikka kuinka, mutta apua niistä on turha odottaa. Rangaistusten korottaminen on yksi yleisimpiä, vaikka kerta toisensa jälkeen on osoitettu tämän olevan tehotonta ja jopa haitallista. Maahanmuuttopolitiikasta puhutaan myös paljon, mutta se juna meni jo. Pääosa jengirikollisista on Ruotsin kansalaisia, joten maahanmuuton periaatteilla ei voi edes hillitä ongelman kasvua. Toki joukossa on pieni ryhmä heitä, joita voisi koskea esimerkiksi rikollisten ei-kansalaisten karkotus. Apu se on toki pienikin apu.

Oikeistopuolueet ehdottavat poliiseille lisäresursseja. Tästä voi olla apua, mutta se on lähinnä oireiden hoitamista. Kunhan muistetaan, että asia ei ratkea vain rahan heittämisellä, tämä voi luoda puitteet todellisten ratkaisujen tekemiselle. Poliisin työstä pitää tehdä houkuttelevaa ja mielekästä, jotta hakijoita tulee tarpeeksi, jotta heistä voidaan valita parhaat. Rikokset pitää pystyä selvittämään. Tässä keskustelussa on paljon samaa suomalaisen hoitajakeskustelun kanssa.

Ehkä oudoin heitto tuli ohjelmassa mainituilta ongelmalähiöiden lasten vanhemmilta, jotka ovat maahanmuuttajataustaisia. He vaativat kovaan ääneen kovempia rangaistuksia, poikkeustilaa ja poliisien resursseja kaitsemaan heidän lapsiaan. Minä en tästä kannaotosta heitä ylistäisi, vaan häpeäisin. Pyyntö on sinänsä looginen moniin kulttuuritaustoihin katsoen, mutta ei poliisi voi tehdä vanhempien työtä, eikä ole asiallista vanhemmilta tätä vaatia.

Koulujen pitää toimia

Koulujen kunnianpalautus on yksi osa ratkaisua. Yksikään ruotsalainen päättäjä ei tunnu haluavan tätä ymmärtää. Opettajilla pitää olla osaaminen, resurssit, juridiset puitteet ja kunnioitusta. Koulujen pitää olla turvallisia ja myös lapsille mukavia paikkoja, joihin halutaan tulla. Koulut tarvitsevat avukseen myös positiivisia esimerkkejä yhteiskunnan nimekkäistä nuorista, mutta myös monialaista verkostoa. Koulujen on vaikea rohkaista osaamisen hankkimiseen, jos töitä ei saa.

Väliin vilkaisu Suomeen. Pakkoruotsin opetusta ollaan lisäämässä melko aggressiivisin keinoin. RKP on jopa usuttanut kannattajiaan toimittajien kimppuun. Vastoin normaalia linjaani, ehdotan että pakkoruotsia todellakin tarvitaan lisää – mutta Ruotsiin. Siellä ruotsin kieli on monilla alueilla jo vähemmistökieli. Suomen kouluissa opetetaan enemmän ruotsia kuin Ruotsissa. Ruotsissa ei ole mitään syytä oppia kieltä, sillä kaikki palvelut, tuet ja jopa kansalaisuuden saa ilman kielitaitoa. Tämä luo vaihtoehtoisia yhteiskuntia maan sisälle.

Huumeet.

Jengit houkuttelevat, koska ne ovat helppo tapa tehdä rahaa. Raha tulee huumekaupasta. Ylläolevien lisäksi ainoa tehokas tapa ratkaista ongelmaa on tuominen sääntelyn piiriin, tai vähintään dekriminalisaatio. Avuksi tarvitaan laajamittaista hoitoa ja tukea huumeiden käyttäjille. Huumeongelman ratkaisuun tarvitaan paljon tietoa ja vähän politiikkaa. Se on kuitenkin koko jengiongelman ydin ja jos jengeistä halutaan eroon, sitä ei voi tehdä korjaamatta huumeongelmaa.

Oppeja Suomeen?

Iso osa ratkaisuista mitkä eivät Ruotsiin toimi ovat sellaisia, jotka voisivat vielä Suomessa toimia. Täällä maahanmuuton kokonaisimagoa ehtisi vielä parantamaan hurjasti esimerkiksi tehostamalla rikoksiin tuomittujen karkotuksia, tiukentamalla kansalaisuuden ehtoja ja varmistamaan suomen kielen osalta sekä opettamisen resurssit että osaamisvaatimusten riittävyyden. On sääli, että ratkaisut ovat niin etäällä poliittisesti. Suomen vihreillä on fiksuja ideoita huumeongelmien vähentämiseksi, mutta täysi kyvyttömyys käsitellä maahanmuuton ongelmia. Perussuomalaiset ymmärtävät maahanmuuton haasteet mutta muita ongelmia he vain pahentavat moraalisaarnoillaan. Ehkäpä onkin hyvä, että tässä maassa ei yksi puolue vedä hallitusta. Ehkäpä meidän ei tarvitse toistaa jokaista Ruotsin virhettä.

Julkaistu

Mitä kysyisit amerikkalaisilta?

Jos lukee maamme valtamediaa, Yhdysvallat koostuu joukosta asehulluja mielipuolisia republikaaneja sekä joukosta taivaallisia, virheettömiä demokraatteja. Jos vähänkin enemmän tietää, ymmärtää siellä olevan myös reilusti harmaan sävyjä. Kuulemmeko todellisia ääniä sieltä?

Oletko utelias?

Itsellä on perheen puolesta puolikas jalka tuossa maassa ja lokakuun puolella on taas aika vierailla siellä. Kohteeni ei ole missään suurissa kaupungeissa joista suunnilleen kaikki medianäkyvyys tulee. Viihdyn sydänmailla, haja-asutusalueilla jossa sen paremmin netti kuin sähkökään ei tule vakaasti ja varmasti. Alueilla, jossa ruoassa on sydäntä ja makua, ei trendejä ja pelleilyä. Yhdysvallat on minulle jo pitkään ollut ennen kaikkea juuri tätä seutua, jossa naamiot riisutaan ja ihmiset tulevat esiin sellaisina kuin ovat.

Koska näitä ihmisiä tulen tapaamaan yhden jos toisenkin, ajattelin tarjota blogaajatovereille tilaisuutta. Mitä sinä kysyisit amerikkalaisilta? Naton tulevaisuus? Bensan hinta? Uuden sisällissodan vaara? Trump? Biden? Yang?

Lupaan yrittää parhaani etsiä paikallisia jutusteluihin ja välittää kysymyksiä. Ainoa raja on, että lähtökohdan pitää olla kunnioittava. Minulle Suomi on kotimaa, mutta Yhdysvallat läheinen ystävä. He tekevät kaikkea pöhköä meidän mielestä, kuten me teemme vaikka mitä pöhköä heidän mielestä. Ei se mitään, ystävät saavat olla pöhköjä, mutta kunnioituksen tulee säilyä.

Passi, hammasharja ja kosanderi

Osana tätä kunnioitusta varmistan, että vien sopivia tuliaisia. Eräs kohde siellä on juutalaisperhe, joten katsoin mikä suomalaisuutta kuvaava tuote olisi varmasti kosher. He tulevat saamaan putelin Koskenkorvaa, joka on sertifioidusti kosher-tuote (juu, oikeesti). Moni muu sen sijaan joutuu tyytymään Fazerin ja Kultasuklaan tuotteisiin, sillä niin paljon kuin siellä makuja onkin, suklaata jenkit eivät osaa tehdä. Suomalainen suklaa viedään käsistä. Lisäksi mukana on tyrnirouhetta, kuivattua kuusenkerkkää ja muita makuja, joista kehtaamme olla ylpeitä.

Lentomatkustaminen on ahdistavaa ja ikävää, se on laji josta en ole koskaan pitänyt. Stressiä lievittää se, että matka sujuu Finnairin siivillä, jossa palvelu on ankeaa mutta turvallisuus loistavaa. Helpotusta tuo myös se, että ensi kertaa moneen vuoteen saan kunnon root beeriä. Jotkut asiat ovat sen matkan arvoisia.

Julkaistu

Emme valtaa, mutta väritämme

Aamulehti teki sen taas: xx valtaavat paikan yy -tyyppinen otsikko. Tällä kertaa (taas) upeat asut valtaavat Sorsapuiston. Näin tapahtuman yhtenä perustajana voin luvata että emme valtaa, mutta väritämme taatusti.

Piipahda kiireiltäsi

Olen aina joskus ennenkin tämän muistutusblogauksen tehnyt. Nyt se on ehkä entistä enemmän tarpeen. Tampereen asukkaat ovat olleet täydellisen käärmeissään parin viikon takaisesta blockfest-festivaalista. Kävelykadut suljettiin, musiikki pauhasi pitkin yötä, poliisi jahtasi huumediilereitä moninkertaisin vahvuuksin, ensiavussa oli täysi kaaos, joukkotappelut levisivät niin laajalti että ravintoloita piti sulkea. Yleisötapahtumien maine meni.

Mutta ehkä teitä hieman lohduttaa se tieto, että Tampere-talossa ja Sorsapuistossa tänä viikonloppuna ei ole anniskelua – itse asiassa alue on päihteetön. Siellä ei myöskään suljeta yhden ensimmäistä kävelytietä – tapahtuman aikaan puistossa saa kävellä, sillä puisto-ohjelma on myös maksutonta. Elävää musiikkia toki paikalla on, mutta kuten ohjelmasta voi tarkistaa, lavan ohjelma loppuu klo 20 mennessä joka päivä, eli ihmisille sallitaan yöunet. En myöskään mitenkään voi olla muistuttamatta, että tapahtuma toimii yksinomaan vapaaehtoisvoimin, emme käytä siihen senttiäkään julkista rahaa.

Joten, jos kiireiltäsi kerkeät, piipahdapa katsomaan Sorsapuistoa viikonloppuna. Toki isoin osa tapahtumasta on Tampere-talossa, mutta valitettavasti tapahtuma myi loppuun melkoisen ajoissa. Eiköhän sieltä tosin materiaalia julki tule ihan mukavasti. Itse odottelen pelonsekaisin tuntein omia juontohommia sekä riemullisin tuntein Unreality-kuoron ja Ylioppilaskunnan soittajien suurta konserttia.

Luonnollisestikin tilaa on myös moralisoiville kansalaisille, joiden mielestä nuoriso on ihan hunningolla. Jos Päivi Räsänen tulisi paikalle, varmaan antaisimme hänelle vapaan pääsyn. Onhan hän inspiroinut Traconin järjestäjien lentävän lauseen: Ei. Kaikki on kielletty.

Julkaistu

TV-scifi heräsi pitkältä talviuneltaan

The Orville

En ollut syntynyt 1960-luvulla, kun Gene Roddenberry valoi modernin tv-scifin kulmakiven aluksi heikosti menestyneellä Star Trek -sarjallaan. Tämän sarjan aloittama scifin merkkipaaluteosten aika jatkui 1990-luvulle, jonka jälkeen laji on kasvanut volyymissä mutta hävinnyt sisällössä. Vihdoinkin suunta on kääntynyt.

Vanhat kulmakivet

Tieteisfiktio, eli kansankielisesti scifi, on niin kirjallisuutena, elokuvana kuin televisioteoksinakin ottanut usein tehtäväkseen ajatusten herättämisen pienen mutkan kautta. 1960-luvun Star Trekissä käsiteltiin rotusortoa, suurvaltojen jännitteitä, sotaa, naisten oikeuksia, yhteiskuntaluokkia ja vaikka mitä. Aiheet olivat tuolloin äärimmäisen latautuneita, mutta scifi pystyi ilmaisemaan ne mutkan kautta, fiktiivisinä tarinoina muukalaisrotujen parissa. Sarjan inspiroivaa voimaa on tutkittu laajalti ja on osoitettu sen toimineen valtavana inspiraationa mm. naisten hakeutumisessa tieteentekijöiksi.

1980-luvulla aloitettu jatko-osasarja Star Trek: The Next Generation jatkoi samoin perusajatuksin, mutta reilummalla budjetilla. Näihin aikoihin heräsi myös monia muita sarjoja, joista ehkäpä useimmiten nostetaan esille Babylon 5. B5:llä ei ollut niin suuria intohimoja tarjota yhteiskuntaoppia, vaan enemmänkin erinomaista fantasiahenkistä tarinankerrontaa scifiuniversumissa. Sarjasta ollaan paraikaa tekemässä uusintapainosta, joten aika näyttää mihin se pystyy. Odotan innolla.

Toki Star Trek kantoi vielä pitkälle ja siitä on tehty lukuisia uusia sarjoja, elokuvia, pelejä ja vaikka mitä. Myös muita scifisarjoja alkoi ilmestymään ja muutamista kirjoittelinkin vuosia sitten. Monet uusista sarjoista olivat tyylikkäitä ja eeppisiä, mutta samanlaista sydäntä oli vaikea löytää ainakaan länsimaisista teoksista. Pahimmillaan monet uudet sarjat ovat keskittyneet polarisoimiseen ja saarnaamiseen. Kun perinteisesti koitettiin kylvää ajatuksen siemen tarinan taustalle, nyt sitä julistetaan kovaan ääneen suoraan päin naamaa. Se ei iske samalla lailla, ei inspiroi. Suoraan sanoen moni modernimpi sarja on ollut melkoisen tasapaksua tuubaa. Aivan uusimmasta päästä on tosin mainittava Star Trek: Strange New Worlds joka ylittää keskiarvon yksinkertaisen toimivan scifiseikkailun keinoin.

Herätyskellot soivat

Herra nimeltä Seth MacFarlane tunnettaneen parhaiten aikuisten animaatiosarjasta Family Guy, jota on Suomen televisiossakin näytetty pitkään. Muutama vuosi sitten hän kuitenkin avasi pelin scifisarjalla The Orville, joka näytti paljon tuttua ja paljon uutta. 1960-luvun Star Trekin henkinen seikkailumatka pitkin galaksia, moniplanetaarisen liittouman aluksella, oli tuttua. Sekaan laitettu huumori oli sen sijaan uutta. Mielestäni tärkeintä oli kuitenkin paluu kaikkein vaikeimpien aiheiden äärelle, mitä klassisimpia scifin kerrontakeinoja käyttäen.

Sukupuoli, populismi, moniarvoisuus, uskonto, yhteiskunnan kehitys, perhe, inhimillisyys, seksuaalisuus, rakkaus, sodan säännöt. Tuossa muutamia otteita aiheista, joita sarja on käsitellyt mestarillisesti. Ei saarnaten, ei julistaen yksipuolista totuutta, ei politikoiden, vaan kertoen tarinaa josta jokainen katsoja saa ottaa omansa. Vihaa tihkuvassa ja polarisoituneessa maailmassa nämä tarinat voivat olla jopa arvokkaampia kuin reilu puolivuosisataa sitten. Huumoria käytetään niin naurattamaan kuin myös tekemään vakavia asioita inhimillisemmäksi. Myös musiikkiin on panostettu merkittävästi ja pitkästä aikaa sen arvo tunnelman luonnissa on taas ymmärretty. Sinfoniaorkesteri soittaa koko rahan edestä, mutta myös laululle annetaan tilaa. En voi olla mainitsematta, että countrymusiikin legenda Dolly Parton vierailee sarjassa tavalla, joka yksin ansaitsee useamman hatunnoston.

Antakaa kun pureskelen ruokani

Televisioviihteellä menee sinänsä paremmin kuin koskaan. Niin oma Areenamme kuin Netflixin kaltaisetkin ovat nostaneet televisioviihteen arvoa, tuoneet siihen rahaa niin Hollywoodissa kuin ympäri maailmankin. Merkittävä osa tästä tuotannosta on kuitenkin turvallista, väsyttävän kliseistä. Se ratsastaa polarisaatiolla, osa tarjoten viihdettä progressiivisiivelle (suom. ”punaviherfeminismi”) ja osa konservatiivisemmalle kuppikunnalle. Rajoja ei haluta haastaa ja inspiraatio jätetään yksittäisiin lausahduksiin, pieniin hetkiin tai yksittäisiin elementteihin. Kyllä se viihteestä käy, mutta tuntuu kuin ruoka olisi pureskeltu puolestani.

Kun minulla joskus on aikaa viihteelle, oli se sitten kirja, teatteri, elokuva tai tv, haluan joutua ajattelemaan. Haluan kysymyksiä, en vastauksia. Haluan tunteita, jotka joudun selittämään itselleni. Haluan löytää syitä itkeä ja nauraa, riemuita ja murehtia. Haluan inspiraatiota seuraavaan päivään, uusia ajatuksia elämään, enkä vain toisintoa omille ajatuksilleni. Juuri loppuun katsomani Orvillen kolmoskausi tarjosi juuri sitä. Viisi tähteä, eikä yhtään vähempää.

The Orville on katsottavissa Disney Plus -suoratoistopalvelussa sekä television Fox -kanavalla maanantaisin.

Julkaistu

Ei bileet vaan epärehellisyys

Olen sen sanonut ja sanon taas: minua ei sen paremmin kiinnosta kuin häiritsekään Sanna Marinin juhlat. Hänen politiikassakaan ei ole mitään sellaista joka nostaisi korkeimman hälytystilan. Se, mistä häntä väkevästi moitin on epärehellisyys.

Politiikka saa muuttua

Pääministerinä olen valmis antamaan Marinille tyydyttävän arvosanan. Koronakriisissä tehtiin pahoja virheitä, mutta tilanne oli täysin uusi. On kohtuutonta vaatia täydellisyyttä, kun horisontissa näkyy terra incognita. Hoitajien huolestakaan hän ei ole paljoa piitannut, mutta jälleen kerran rehellisyyden nimissä eivät siitä ole piitanneet muiden puolueiden päättäjätkään valta-asemassa. Toki hänen demaripolitiikassaan on monta asiaa josta en markkinaliberaalina pidä, mutta demokratiassa valta vaihtuu kuten pitääkin. Osaan arvostaa päättäjää joka tekee omannäköistä politiikkaa määrätietoisesti, vaikken siitä politiikasta pidäkään.

Tanssimisesta puolestaan voin vain antaa kehuja. Jos jokainen päättäjä tanssisi samalla pieteetillä, olisi meillä parempia päättäjiä. Samaa voin sanoa hänen lihaskunnon esittelyistä, vain toivoen että se inspiroi monia muitakin ihmisiä pitämään itsestään huolta. Ei taatusti ole synti välittää terveydestään.

Itse rakennettu tarina

Se, mikä minua häiritsee, tiivistyy kahteen tapahtumaan. Ensimmäinen oli taannoinen tilaisuus Lahdessa, johon Marin kutsui lähimpiä kannattajiaan. Tilaisuudessa esitetty teatraalinen farssi oli todella ruma esitys. Nyt, kun tarpeeksi moni viestinnän tutkijakin komppaa esityksen fiktiivisyyden, uskallan seistä sen takana itsekin kunnolla. Marinin kaverit, Marinin tilaisuudessa katsomassa ammattilaisten käsikirjoittamaa fiktiota oli todella, todella masentavaa – tai dystooppisesti ajateltuna mestarillista. Tiettävästi harvaan teeskennelty itku kuitenkin upposi. Onneksi.

Toinen on Marinin asenne mediaan. Kaksinaamaisuus on aika räikeää, kun ensin itse järjestetään medialle bileinfoja ja juttua, sitten valitetaan että miksi media siitä uutisoi. Media on onneksi ollut aiheesta hereillä (1, 2, 3), eikä niellyt syytöksiä. Siitä on kaksi vaihtoehtoa tapahtuiko alkuperäisen videon vuoto Marinin aktiivisesta toimesta, vai ainoastaan hänen myötävaikutuksella, mutta joka tapauksessa hän on ainakin hyväksynyt videon päätymisen mediaan. Kaikki siitä eteenpäin on tullut suoraan häneltä. Hän on tehnyt kaikkensa jatkaakseen aiheen mediakäsittelyä ja kehtaa sitten valitella miten media käsittelee asiaa. Tuo on epärehellisyyttä.

Yksityisyyteen on oikeus

Kannatan ehdottomasti myös pääministerin oikeutta yksityisyyteen. Yksikään media ei ole tunkeutunut hänen kotiinsa tai hänen yksityisiin tilaisuuksiinsa. Media on nähnyt vain sen jonka hän on paljastanut. Jos hän olisi paljastanut vähemmän, olisi media kertonut vähemmän. Hänellä on ollut ja on oikeus yksityisyyteen, kuten kuuluukin. Hän on itse päättänyt vähentää tätä oikeuttaan, vaihtaakseen osan yksityisyyttään poliittiseen markkinapääomaan. Onneksi hänen perhe on pysynyt jutuista poissa eikä media ole tehnyt senkään osalta typeryyksiä.

Olen aina valmis kehumaan päättäjiä halki poliittisen kartan, sillä jokaisesta merkittävästä ei-kepulaisesta puolueesta löytyy hyviä ihmisiä ja ajatuksia. Rajanveto menee rehellisyydessä. Jos valehtelee, on epäkelpo päättäjä. Sanna Marin on viimeisen viikon aikana valehdellut toistuvasti. Se on yksinkertaisesti sopimatonta.

Julkaistu

Kipuun ei aina uskota

Uutiset ovat vuosien ajan kertoneet kivunhoidon ongelmista ja haasteista. Aihe on itselleni tuttua jo pidemmän ajan takaa, mutta taannoinen tilanne teki siitä taas ajankohtaista. En omaa ratkaisuja, mutta ajatuksia voin silti heitellä.

Ei vain julkisten ruuhkien ongelma

Monesti ongelmat kivunhoidossa selitetään sillä, että julkisissa terveyskeskuksissa on ruuhkaa ja kiirettä, eikä lääkäri yksinkertaisesti saa käyttää tarpeeksi aikaa potilaan asiaan paneutumiseen. Ongelma on varmasti todellinen, mutta ei selitä asiaa yksin. Itse kävin kuukauden sisään kolmella yksityisen puolen lääkärillä. Yksi määräsi särkylääkkeen josta ei ollut apua, mutta sentäs kokeiltiin. Toinen valitteli kiirettä ja totesi että koita pärjäillä – tämä siitä huolimatta etten voinut olla edes aloillani koska kipukohtaus oli akuutisti päällä. Tuosta lääkäristä olen ollut yhteydessä Pihlajalinnan potilasasiamieheen.

Kolmas lääkäri ei hosunut. Hän luki aiempien lääkärien tekstit, kyseli, pohti, tutki, kokeili ja käytti aikaa. Hänkään ei ollut millään muotoa innostunut pillerien määräämisestä, mutta sentäs antoi ohjeita fysioterapiaan. Jo aikapäiviä sitten opin, että se on hyvä ajatus. Fysioterapiasta voi olla merkittävää, pitkäaikaista apua kipujen kanssa. Mitenkään turha juttu se ei ole tälläkään kertaa, mutta valitettavasti sen apu on juuri nyt rajallista. Toki vähäinenkin apu on parempi kuin ei mikään apu.

Lääkkeetön kivun hoito on syystä merkittävä ja yhä useammin esille nouseva lääketieteen ala. Aiheesta löytyy vaikka kuinka paljon materiaalia. Kivuista kärsivälle potilaalle hidas, vaikkakin varma kivunlievitys on toki vaikea prosessi. Se vaatii myös hoitohenkilökunnalta aluksi paljon aikaa, jota ei nykyään juuri ole saatavilla. Se on sääli, sillä riittävä vaivannäkö varhaisessa vaiheessa voisi säästää monikymmenkertaisen määrän kuluja ja ongelmia matkan varrella.

On huolia ja on huolia

Koen saaneeni apua, mutta silti en koe että tilanne on parempi. Kärsin aivan hullun kovista kivuista aivan liian usein. Onneksi seassa on myös parempia hetkiä, jos vain saisin pitää sairaslomaa niin saattaisin pitää pään pinnan yläpuolella. Olen katsonut dokumentit ja lukenut jutut liian vahvoista kipulääkkeistä. Olen nähnyt läheltä mitä pitkäaikainen reseptilääkkeiden syönti tekee ihmiselle, eikä se ole kaunista katsottavaa. Lääkärien huoli vahvojen kipulääkkeiden määräämisestä on perusteltu. Vaihtoehtojen suosiminen on niin ikään erittäin perusteltua.

Päätän kuitenkin ristiriitaan. Toivoisin silti, että kipua ymmärrettäisiin paremmin. Jos pillereitä ei voi määrätä, saisiko lääkäriltä edes myötätuntoa? Ymmärrystä? Rohkaisevia ajatuksia? Tai jos ei mitään muuta, voisiko lääkäri edes kertoa pari tosi huonoa puujalkavitsiä? Tässä kohtaa kaikenlaisille avuille olisi käyttöä. Sitä odotellessa, pistänpä lämpöhuovan takaisin mikroon ja haen kuminauhan kuntoutusliikkeitä varten. Niistä on todellista, vaikkakin vain hetkellistä apua.

Julkaistu

Mihin menossa, Iran?

Iranin orkestroimalta vaikuttava murhayritys Salman Rushdieta kohtaan nosti islamistivaltion tapetille. Vain pari päivää aikaisemmin Iranin kehittyvistä Venäjä-suhteista julkaistiin laaja analyysi ja pari päivää ennen sitä puhuttiin ydinsulkusopimuksesta. Iran on nyt jatkuvasti pinnalla – vaan mihin se menee?

Tie, jota ei kuljettu

Länsimaissa keskustellaan paljon siitä, mihin Iran olisi ehkä mennyt, jos Donald Trump ei olisi rikkonut yksipuolisesti aiempaa ydinsulkusopimusta. On tietenkin mahdollista, että kauppasuhteita kehittämällä olisi saatu rauhallisempi ja maltillisempi Iran. Toisaalta, Venäjää koitettiin rauhoitella kauppasuhteilla ja kuinkas sitten kävikään? Alan kallistumaan sille kannalle, että jos maa on läpimätä, umpiväkivaltainen ja mielipuolinen aatteellinen diktatuuri, ei sitä paljon nöyristelemällä paranneta. Ydinsulkusopimus oli ja on luonteeltaan juuri tällainen, nöyrä ja kiltti.

Tällä hetkellä Iranin aseilla murhataan siviilejä joka päivä, niin Ukrainassa kuin pitkin Lähi-itää. Iran lisää mahtiaan laajalti ja se kaikki mahdin lisäys tapahtuu voimakeinoin. Oma kansa on alistettu, nyt on naapurien vuoro. Venäjän heikkous pelaa Iranin pussiin. Heikko Venäjä, lännen huomio muualla, EU:n kenties epätoivoinen yritys ydinsulkusopimukseen ja Turkin johdolla luodut muut Lähi-idän ongelmat ovat kattaneet islamistivaltiolle notkuvan buffet-pöydän. Tällä hetkellä Iran saa kaiken mitä kehtaa pyytää. Hedelmät ovat matalilla oksilla.

Israelin malli?

Edellä oleva johtaa väkisinkin pohtimaan: mitä voisimme tehdä? En ole ollut enkä ole Israelin militaristisen maailmankuvan kannattaja, mutta olisin täysi idiootti jos en pohtisi sen näkökulmaa. Hieman karrikoiden Israelin ideaalissa Teheran muutettaisiin kymmenen kilometriä leveäksi kraateriksi. Toisin sanoen, heidän näkökulmasta katsoen vain sotilaallinen voima toimii. Kysymys on: onko Israel oikeassa? Venäjän lisäksi maailmanhistoria on täynnä surullisia tarinoita veljeilystä verenhimoisten diktaattorien kanssa. Pitäisikö vain hyväksyä ettei rauha toimi ja antaa Israelille vapaat kädet suorittaa oma versionsa lopullisesta ratkaisusta, ennen Iranin ydinaseiden kehittymistä?

Vai olisiko olemassa kolmas vaihtoehto? Iranin kansalaiset eivät ole lähellekään niin sokeita kuin venäläiset. Iranissa on kaikki potentiaali ja kohtuullisen vahva halu fiksummalle yhteiskuntamallille. Se tuskin olisi länsimainen demokratia, mutta ei se olisi tarpeenkaan. Maailmalle riittäisi rauhanomainen ulkopolitiikka ja maan kulttuuriperintöön sopivasti soveltuva parannus ihmisoikeuksissa. Olisiko tämä mahdollista? Voisiko kansalaisyhteiskuntaa aktivoida nykyistä laajemmin?

Vaan sitten palaamme taas Israeliin. 67% iranilaisista pitää Israelia uhkana, eikä Israelissa myötämielisyys ole paljon suurempaa. Kuitenkaan minkäänlainen de-eskalaatio ei ole mahdollista, elleivät nämä kaksi maata vähennä keskinäistä vihanpitoa. Molemmille vihanpito on kunnia-asia, eikä kumpikaan suostu ensimmäisenä laskemaan aseitaan.

Jatkaen tästä – jos taas Israel lähtisi eskaloimaan asiaa sotilaallisesti ja sodan keinoin tuhoaisi Iranin nykyiset valtiolliset instituutiot, viha tuskin ihan pariin sukupolveen laantuisi, vaikka mitä tehtäisiin.

Rutto vai kolera?

Minä en tiedä mitä Iranin kanssa pitäisi tehdä, mutta sen tiedän että tällä hetkellä surkea tilanne on melkoista vauhtia muuttumassa täysin katastrofaaliseksi. Jos istumme peukku lämpimässä paikassa, olemme aivan lähivuosina jo kaulaamme myöten aivan eri mittaluokan ongelmissa.

Oli ratkaisu sitten sota, rauha tai mitään niiden välimaastosta, sen onnistumisen mahdollisuudet hupenevat päivä päivältä, tunti tunnilta.

Julkaistu

Kenestä kolumnisti Ylelle?

Siitä paljon puhutaan kun Ylen kolumnisteissa tuppaa olemaan vähän värittynyttä. Valittamisen sijaan ehdotan vapaata pohdiskelua siitä, ketä joukkoon pitäisi laittaa tilanetta auttamaan. Mietteitä mahtuu maailmaan, vaan mistä on suurella medialla puutetta?

Ei nyt ihan ketä vaan…

Vaikka toki sana on tuttuun tapaan vapaa, ehdotan että vähän reunaehtojakin peliin. Kolumnistina ei voi tuossa paikassa nähdäkseni olla päättäjä, eli ei kansanedustaja, aluevaltuutettu, valtuustoryhmän puheenjohtaja tai vastaava. Epäpoliittisuus on epärealistinen vaade, mutta ei kuitenkaan sellainen joka päättää suoraan monien asioista.

Entä mistä aiheita? Ylen kolumnisteissa on jo monenlaista jututtajaa. Toki aihepiireissä valitettavasti on vähän se että joka toinen päivä aiheena on vihreä feminismi, joka toinen päivä vihreä vasemmistolaisuus. Myös vahva etuoikeutetun asema ja sen ylpeily on mielestäni aika yleistä, toki se korostuu erityisesti tiettyjen kirjoittajien, kuten esimerkiksi kolumnisti Nuorgamin kohdalla. Välissä on aina piristäviä tapauksia, kuten Kari Enqvistin rikkaaseen kielenkäyttöön punottu inhorealismi.

Mielestäni joukkoon tarvittaisiin laajempia kokemusaiheita. Akateemikko, akateemikko, akateemikko ja akateemikko. Ei akatemiassa ole mitään vikaa, mutta maailma tarvii muutakin. Tänä päivänä sotataidon tuntijalle olisi käyttöä, mutta toisaalta myös eri alojen asiantuntijoille. Muistelen että tietoturva-alan monibisnesmies Jarno Limnéll joskus kirjoitti pari sanaa, mutta pääpiirteittäin tietojärjestelmät ovat aiheista poissa. Entäpä teollisuus? Työ? Sisäinen turvallisuus? Rakentaminen? Missä ovat isännöitsijät, kirvesmiehet, saati hoitajat?

Mielestäni…

Jotta nyt joku ehdotus tulee osaltani niin pelaan reilusti kotiinpäin. Minä haluaisin nähdä Juhani Putkisen kolumnistina. Juuri tällainen syvä, opittu, koettu, kerrattu ja kirjattu oppi Venäjän ja sodan historiasta olisi tarpeen. Tarvittaisiin kontekstia, ymmärrystä siitä että tämän päivän tapahtumat ovat pitkän ajan tapahtumien summa.

Mutta kenet SINÄ pistäisit Ylen kolumnistiksi jos saisit päättää?

Julkaistu

Säästökuuri lienee hyväksi

Kun katsoo kaikkia tapoja millä maailmasta ympärillämme naputellaan kantavia osia irti, on aika helppo tulla johtopäätökseen muutosten tarpeellisuudesta. Tässä kohtaa suomalaisen ei kannata lähteä valittamaan, vaan julistamaan osaamistaan. Säästäminen on kansallinen hyve, ehkä se vaan kaipaisi pientä kertauskurssia.

Peilistä löytyy säröjä

Huomasin tuossa jokunen viikko takaperin, että loppukuun laskut ylittivät tilin saldon. Ylitys ei onneksi ollut päätä huimaava ja minut aina opetettiin pitämään pikkuisen jemmassa pahan päivän varalle. Se kuitenkin toimi herätyksenä. Moni mukamas viaton tapa on ollut osatekijä matkalla harmiin. ”Hei, tuohan näyttää kivalta”, ”maistetaas välillä tällaista” tai ”piristänpä vähän itseäni” ovat ajatuksia joihin nykyajan ruokakaupoissa päätyy helposti. Vähän ylimääräistä, vähän parempaa merkkiä, vähän fiinimpää – ehkä se on vain euro lisää, ehkä se on kuukaudessa aika monta euroa lisää. Siihen päälle hintojen nousut niin hommahan lähtee lapasesta reippaaseen tahtiin.

On itse asiassa harmillista miten helppoa on ottaa tavaksi mennä ruokakaupan kautta töistä kotiin. Eipä se muutu siitä meneekö autolla vai kävellen ja onko siinä välissä Prisma vai Lidl, kyllä sitä rahaa saa hukkumaan. Nyt täytyy muistaa miten äiti aina sanoi ruokakaupassa pienenä ollessa, että nyt ei osteta tuollaista, odota karkkipäivään tai säästä ensin. Hyviä neuvoja lapselle, erinomaisia aikuiselle.

Muutakin varaa

En ole ns. sunnuntaiautoilija, joten hirveästi turhia automatkoja ei tule tehtyä. Työkalujen määrä estää kulkemasta monilla muilla tavoin, mutta ehkäpä jostain löytyy muutama kilometri jota voi ajamatta jättää. Kerrostalossa asukas yksin ei voi paljoa lämpöön vaikuttaa, etenkään talossa jossa ei ole pattereita, mutta taloyhtiötasolla voisi ajaa säästöä. Lämpötilan pienestä pudotuksesta on rahan, energian ja ympäristön säästämisen lisäksi toinenkin etu, nimittäin painon lasku. Se energia, mitä keho käyttää lämmittämiseen, on ehtaa rasvan polttoa. Pieni vilvoittelu on suuri terveysteko. Kylmä suihku on myös sekä keholle että mielelle erinomainen piriste. Itse en ole juuri lämmintä vettä käyttänyt vuosikausiin ja katsokaa miten fiksu ja nöyrä nyt olen.

Yhteiskunnan sopisi näyttää mallia, monellakin tasoilla. Energian lisäksi meillä on pulaa rahasta laajemminkin, tulevina vuosina yhä enemmän. Olisi julmetun korkea aika lopettaa kaikki alkoholitarjoilu julkisin varoin. Päättäjille voisi tarjota polkupyöräetua aktiivisesti ja alata laittamaan tiukat rajat taksien ja edustusautojen käytölle. Ruokatarjoiluissa painotus kotimaisiin kauden kasviksiin ensisijaisesti, kotimaiseen lihaan toissijaisesti. Julkisten rakennusten lämpötila 18-19 asteeseen (pl. terveyspalvelut). Julkisivujen valaistuksen voisi lopettaa kokonaan.

Ja tästä seuraisi, että…

Mitä tästä kaikesta seuraisi, yksilön tai yhteiskunnan tasolla? Ihmisillä olisi yhä lämmin koti, lämmintä ruokaa oman maun mukaan, koulut ja terveyskeskukset toimisivat, paikasta toiseen pääsisi ja joka päivä voisi lukea lisää toimittajien keksimiä mursutarinoita. Samalla näyttäisimme sekä itsellemme että maailmalle, että suomalainen pärjää, suomalainen pystyy ja suomalainen mukautuu kestämään. Siinä missä takuuvarmasti eteläisemmän Euroopan maissa notkuisi pitopöydät herroilla ja vähävaraiset kuolisivat kylmyyteen, meillä näytettäisiin että kaveria ei jätetä.

Tässä ei ole mitään mahdotonta, mitään ennenkuulumatonta tai paniikkia aikaansaavaa. Ehkä juuri siksi luulen, että jään aika yksin omien päätösteni kanssa, samalla kun Helsingin herrat eivät tingi egonsa ruokkimisesta verovaroin. Mikäs siinä sitten. Oma terveyteni ja kukkaroni kiittävät tästä huolimatta.