Tärkeät sanat kuolevat huutosakin alle

Mikä yhdistää termejä kuten rasisti, natsi ja transfoobikko? Ensinnäkin se että ne kuvastavat aivan todellisia ongelmia josta ei maailmassa olla lähimainkaan päästy yli. Toisekseen se, että näitä termejä kylvetään keskustelussa yhtä huolettomasti kuin hiljaisuutta suomalaisessa keskustelukerhossa – eikä se ole ongelmien hoidolle suinkaan hyvä asia.

Tämän vahvistimen minimiteho on 11

Tässä kohtaa minun pitäisi varmaan muistuttaa someajan viestintätavoista, tahallaan väärinymmärtämisestä sun muuta. Toisaalta, nämä on kirjattu jo vuonna 1978 Osmo A. Wiion kirjoittamiin inhimillisen viestinnän lakeihin. Ja toisaalta otsikon ongelmakin on tuttu: muutama vuosikymmen sitten haukuttiin kommunisteiksi varmuuden vuoksi kaikki ja niiden kaverit. Emme siis ole uuden ilmiön tai ongelman äärellä, mutta koska ongelma on kovin kurantti, katson että siteeraan vielä paria klassikkosanontaa. Ensinnäkin jos oletamme että ongelma on tiedossa, niin muistamme että oletus on epämunausten äiti – ja toisaalta, kertaus on opintojen äiti.

Maailma ja sosiaalinen media ovat todella yksinkertaisia paikkoja elää, kun lajittelet nopeasti ihmiset hyviksiin ja absoluuttisiin pahiksiin. On kovin houkuttelevaa liittyä huutosakkiin joka sortteeraa ihmiset puolestasi. Miksi tyytyä kutsumaan Maria Nordinia huuhaatieteeseen uskovaksi kun saat paljon enemmän voimaa lyömällä päälle transfoobikon leiman. Aika lailla saman koki Kalifornia-Santa Barbaran yliopiston feministitutkimuksen laitoksella vaikuttava feministiluennoitsija Laura Tanner taannoin. Näistä kahdesta tekee erityisen mielenkiintoisen sen, että molemmat ovat väkeviä naisasian ajajia, mutta silti heistä tuli juuri ”omiensa” vihaamia. Mielestäni kyse ei siis enää ole siitä että leimataan kaikki persut äänestäjineen natseiksi ja kaikki maahanmuuton ongelmista puhuvat rasisteiksi. Ja tässä kohtaa tarina muuttuu mielestäni mielenkiintoiseksi.

Vihan rajalliset resurssit

Kaikki vihreät ovat suvakkihuoria, persut natsifasisteja – jo vuosia sitten. Tämä konsepti toimi mainiosti! Vaalitulokset ja keskustelun väkevä polarisoituminen antoivat uskoa tähän valintaan: demonisoi eri mieltä olevat niin saat uskoa taistelusi absoluuttiseen tarpeeseen, vihollisen absoluuttiseen pahuuteen ja taivaanrannan takana häämöttävään absoluuttiseen voittoon. Mutta kas, kun kaikki pahikset oli demonisoitu, mitä jäi jäljelle? Mistä nyt saada somemainetta, mistä nyt valaa lisää uskoa taistelutovereihin? Sotahuutojen huudatus on niin addiktoivaa että sitä on saatava lisää. Ja niin alkoi uusien vihollisten etsintä. Tätä kun jatkamme vähän aikaa alkaa hyvin klassinen paranoian vaihe, missä jokainen luottokaveri on vain selkäänpuukottaja valeasussa. Parempi lyödä häntä ensin, ihan varmuuden vuoksi.

Ja niin päädymme toiseen ongelman kahdesta ytimestä: kun tuikitarpeellinen toiminta yhteiskunnan ongelmia vastaan kuihtuu paranoiaksi ja omien parissa riitelyksi, on energiaa todellisten ongelmien korjaamiseen enää kovin vähän jäljellä. Toinen ongelma ei pitkää kertausta kaipaakaan, kunhan muistamme tarinan pojasta joka huusi sutta. Kun joka ikinen ilmaisutaitoaan käyttävä saa heti julmimmat haukkumasanat niskaansa, ei kukaan enää usko näiden sanojen varoittavaan voimaan. Jos kaikki huonosta kulttuurituntemuksesta valkokaapuisen klaanin vetämiseen on samaa rasismia, jos kaikki hätää kärsivien ihmisten ymmärryksestä ihmissalakuljetukseen on suvakkimädätystä, mitä merkitystä näillä sanoilla enää on?

Viholliset ovat liian hyödyllisiä

Olemme riippuvaisia vihollisista. Liekö se joku yhteiskunnan ajaton ominaisuus vai mikä, en tiedä. Kun ei ole syytä pelätä pommien tippumista niskaan, löydämme viholliset mitättömämmistä asioista. Yhtä kaikki harvan arki sujuu ilman selviä viholliskuvia ympärillä. Tämä on kenties luonnollista, mutta myös äärimmäisen stressaavaa. Ennen kaikkea se on katastrofaalista itse ongelmien korjaamiselle. On turha kuvitella ongelmien poistuvan herjaamalla maan rakoon puoli yhteiskuntaa tai rakentamalla yhä tiheämpää paranoian usvaa ympärilleen. On vielä turhempaa kuvitella että absoluuttisella, lähes pyhällä aatteiden sodalla voisi koskaan voittaa. Ehkä vielä tätäkin turhempaa on toivo siitä että kovin moni meistä jaksaisi harkita strategiaansa uudestaan – tai vaikka jaksaisi, että lähipiirinsä sen järjenkäytön hänelle soisi.

On tärkeää sanoa asiat kuten ne ovat ja todellakin on paikkoja joissa esiintyy vaikkapa rasismia tai transfobiaa. Käyttämällä näin voimakkaita sanoja vastuullisesti, ne pitävät voimansa ja auttavat meitä kaikkia tiedostamaan ongelmapesäkkeet. Nykymenoa jatkamalla termit yhä vesittyvät, menettävät voimansa ja samalla todelliset ongelmat jäävät korjaamatta – mutta ainakin on vihollisia mielen lämmikkeeksi.

Tänä kesänä kameran kanssa

Olen jokusen vuoden hieman käyttänyt kameraa, puhtaasti harrastusmielessä ja hullun uteliaisuudella. Pääosin minut näkee Conikuvat.fi-valokuvausyhteisön vapaaehtoishommissa, mutta joskus matkaan myös muualle. Tänä kesänä on toistaiseksi jäänyt erityisesti mieleen…

Pimeää (ja jännää?)

Henkilöiden kuvaaminen studiossa on siis minulle tutuinta hommaa. Se tapahtuu yhteistyössä ohjaajan kanssa ja toki tuloksessa on paljon kiinni myös kuvattavan kiinnostuksista. Jotkut vain haluavat nopeasti kuvan ja pois, toisilla on intoa ja aikaa viipyä hetki pidempään ja etsiä poseerauksia, ym. Olemme omana haasteena ottaneet mukaan muutamissa tapahtumissa ns. hassukuvat, eli ns. vakaasti valaistujen peruskuvien lisäksi otamme jossain välissä vähän erikoisia kuvia, enemmän pöhköä postmodernia tekotaidetta ja vähemmän virkamiesmäistä korrektiutta. Ei hätää, näitä ei makseta verorahoilla.



Joskus se tarkoittaa värejä. Kuvauspaikka Popcult Helsinki / Marina Congress Center



Joskus värit ovat vallan kielletty, mutta varjoja senkin edestä. Kuvauspaikka Desucon / Lahden Sibeliustalo. Samalla tyylillä on lisääkin kuvia minulta sekä värillisenä Helene Lindforsilta.



Joskus taas studio on tylsää ja on kivempi kuvata pihalla. Kuvauspaikka Nekocon / Kuopion Musiikkikeskus (sisäpiha).

Luontoäidin studiossa








Joskus liikutaan luonnossa. Ylimmässä kuvassa neuvostopartisaanien rakentama ja myöhemmin kunnostettu Paha-Oinaan Korsu, sitten pari yleiskuvaa niinikään Patvinsuon seuduilta, Lieksasta ja Ilomantsista, osa Patvinsuo-Hopealampi kuvagalleriaa.

Hauskaa harrastuksena

Tunnen paljon työkseen valokuvaavia ihmisiä, ja työssäni vastaankin muutamien sellaisten välineistä ja varusteista. En kuitenkaan tästä työtä haluaisi, vaikka varmaan muutaman vuoden opettelulla osaamista voisi karttuakin tarpeeksi. Tämä on sellainen homma jota on kiva tehdä joskus vähän aikaa, mutta kyllä siinä lajittelussa ja käsittelyssä menee aika paljon aikaa ja kahvia. Itse en kuvien sisältöä muokkaa, eli en ”photoshoppaa”, mutta teen kyllä asetussäätöjä Lightroom-ohjelmistolla.

Studiokuvauksessa etenkin on monta kikkaa jota en vielä osaa ja tekisi mieli opetella. Ehkäpä tässä tulee vielä tilaisuuksia. Sitä odotellessa, rakentavaa palautetta otetaan vastaan jotta pystyy jatkamaan oppimista. Ja jos joku haluaa jotain kuvia käyttää, käyttöehto on CC BY. Ehkäpä editoin parista luontokuvasta vielä taustakuvakokoiset versiot.

Jostain se rähinävaihde lähti päälle

Viime päivinä monessa keskustelussa nousevat esille nimet kuten professori Martin Scheinin tai tohtori Oula Silvennoinen. Nämä ja myös monet muut akateemikot sekä puolueaktiivit ovat saaneet yhä lisääntyvää määrää lokaa niskaansa kannanotoistaan. Kritiikki ei ole täysin vailla perusteita, mutta päädyin pohtimaan mistä näin kovat asenteet ovat lähteneet liikkeelle.

Linja on kovaa

Sekä Silvennoinen että Scheinin käyttävät kovaa linjaa. He eivät peittele vihaansa tai puolueellisuuttaan, eivätkä siitä tehtäviä värittyneitä johtopäätöksiä. He pyrkivät aktiivisesti kameroiden eteen ja haastatteluiden osapuoliksi. Julkisuus heidän ympärillä on selvästi heidän itse haluama tila. Mikäs siinä, välissä kritisoitiin että akateemikot eivät pääse mediassa esille, he ainakin ottivat tuon haasteena ja ihan vilpittömästi kunnioitan heidän vaivannäköään. Vaan kun estradi on auki, he osoittavat sormella, kritisoivat päättäjiä kovin sanoin ja ovat myös kovia leimakirveen käyttäjiä. Silvennoinen on etenkin kunnostautunut tähän sosiaalisessa mediassa, vähäinenkin kritiikki johtaa välittömään äärioikeistolaiseksi haukkumiseen, tavalla jota ei voi kutsua rakentavaksi tai kohteliaaksi.

Mitään lakiahan nämä tahot eivät ole rikkoneet ja heillä on kiistaton oikeus mielipiteisiinsä. Käytös voisi kuitenkin mielestäni olla parempaa. Voidaan perustellusti sanoa että he ovat huomanneet keskustelun tyylin ja alentuneet siihen itsekin. Joko olet kritiikittömästi heidän puolella tai olet absoluuttisesti heitä vastaan – tämäkin hyvin yleinen malli halki poliittisen kentän. Itse toivoisin kuitenkin akateemikoilta parempaa. Suurten kansanryhmien leimaaminen, rankat yleistykset ja maailmanlopun ennustukset eivät kuulosta kovinkaan rationaalisilta ja haluaisin nähdä tieteen rationaalisena.

Toisaalta, olen valmis hyväksymään sen että kiitos niin ääriniiden, äärinoiden kuin lööppihimoisten medioidenkin, keskustelun taso on vain tätä. Jos et räksytä, et pääse pinnalle. Kovasti saa pinnan alta kaivaa niitä blogauksia ja twiittejä joita ei kukaan huomaa, mutta joiden asiallisuus ilahduttaa. Massat haluavat toimintaa ja ehkäpä näidenkin toimijoiden akateeminen osaaminen on ohjannut heidät valitsemaan tietyn toimintamallin, perustuen objektiiviseen havainnointiin ja tilanteeseen sopeutumiseen. Edelleen, tietenkin heillä on siihen oikeus enkä sitä heiltä ole hetkeäkään kiistämässä.

Aate jaksaa ilman ärinääkin

Jälleen palataan siis siihen, että jotenkin pitäisi tässä(kin) maassa saada tilaa asiallisuudelle. Pitäisi olla paikka sellaiselle maailmankuvalle jossa kaikki eivät ole joko anarkisteja tai natseja, etuoikeutettuja tai poljettuja. Juuri nyt en ole aivan niin vailla toivoa kuin hetki sitten. Mielestäni uudessa eduskunnassa on rationaalisuuden ystäviä, yllättävää kyllä aika eri puolilla kenttää. Olen valmis antamaan pisteitä niin Iiris Suomelalle ja Maria Ohisalolle, kuin myös Elina Lepomäelle ja Riikka Slunga-Poutsalollekin. Samalla he mielestäni osoittavat että on täysin ok olla vahvasti tietyllä politiikan sektorilla ja omata tietyt mielipiteet, kuitenkaan heivaamatta pois kykyä kriittisyyteen.

Vielä kerran varmuuden vuoksi: en ole haukkumassa maan rakoon akateemikoita Silvennoinen tai Scheinin. He ovat omien alojensa erinomaisia osaajia. Olen huolestunut siitä ilmapiiristä joka on tehnyt akateemikoistakin näin kovin kärjekkäitä. Toivon, että siitä ei tule pysyvä linja, vaan kunnioitus saa lisää tilaa. Toimikoon eduskuntamme tältä osin järkevästi jotta kansalla on ketä matkia. Älköön kukaan heittäkö aatettaan jorpakkoon, se elää ja voi hyvin mainiosti myös ilman ilkeilyä.

Sananvapauden jatko-osa: pakotetut viholliset

Toimittaja Sanna Ukkola otti blogissaan kantaa sananvapauskeskusteluun, muistuttaen että todellinen ongelma on omaehtoinen ennakkosensuuri. Lausuin itse samasta aiheesta vuosia sitten. Jatkan nyt tästä seuraavaan ongelmaan, nimittäin siiten mikä määrä ihmisiä on pidettävä vihollisina samoista syistä.

Absoluuttisen pahuuden listat

Olen osallistunut satoihin keskusteluihin, joissa on käytännössä välttämätöntä tuomita sataprosenttisesti esimerkiksi Jussi Halla-aho, Olli Immonen, Sebastian Tynkkynen, Junes Lokka ja muita maahanmuuttokritiikin näkyviä nimiä. Ei sillä ettenkö keksisi jokaisesta edellä olevasta henkilöstä kritiikin aihetta, mutta en haluaisi sen olevan sokeaa ja absoluuttista. Olen myös osallistunut melkoiseen pinoon keskusteluja joissa samalla listalla on vaikkapa Anna Kontula, Saku Timonen, Veronika Honkasalo ja muita punavihreitä aktiiveja. Sama pätee heihinkin: on kritiikin aihetta mutta ei sen pidä olla sokeaa ja kaiken kattavaa. Heistäkään ei saa löytää mitään hyvää ja heidän pahuutensa on absoluuttista. Ei kyse ole kirjoitetusta säännöstä, vaan siitä tietoisuudesta että niin kaverisuhteet kuin urakehityskin katkeavat herkästi jos osoitat ymmärrystä väärään suuntaan. Näiden henkilöiden kanssa ei sovi keskustella sosiaalisessa mediassa, heistä ei saa blogata positiivisia tai edes kuvailla maailmaa jossa hekin saavat elää.

Nimilistat ja kontekstit kasvavat ja nimiä tulee listalle nopeasti. Maria Nordin oppi sen männä viikolla ja päätyi hyvin monelle ym. kaltaiselle listalle transfoobiseksi väitetyllä julkaisullaan. Itse en löydä jutusta vihaa tai suvaitsemattomuutta vaan korkeintaan tahdittomuutta, mutta tarinan seuraukset olivat silti hurjia. Eikä tämä toki vain Suomen juttu ole. Kuulin lähipiiriltä miten Yhdysvalloissa rakennetaan nyt vastaavia mustia listoja ihmisistä, jotka kieltäytyvät kutsumasta maan maahanmuuttopolitiikkaa fasistiseksi keskitysleirien operoinniksi. Trumpin perusteltu kritisointi ei riitä, se on tehtävä oikeilla termeillä, eikä tästä tiukasta linjasta jousteta tuumaakaan.

Monet äsken mainitut nimet ovat toki ansainneet kritiikkinsä, joissain tapauksissa jopa täysin tietoisesti tehdyillä hölmöilyillä. Kritiikki voisi kuitenkin olla rakentavaa, joten miksi sen täytyy aina johtaa täydelliseen eristykseen? Näitä kaikkia nimiä kun yhdistää myös se, että heillä on jotain sanottavaa, johon löytyy myös perusteluja. He myös heijastelevat puheillaan useiden ihmisten mielialoja, etenkin sellaisia jotka eivät valtavirtaan mahdu. Hiljaisia ääniäkin pitää kuulla, vaikka niiden vahvistin olisikin epävireessä. Heidän kanssa pitäisi myös kommunikoida. Olen yhä vakaasti sitä mieltä, että on hurjan pieni määrä ihmisiä jotka ovat täysin pahoja, täysin keskustelun ulottumattomissa ja täysin yhteiskuntakelvottomia. Tämä lista nähdään joko massiivisena jos somejurylta kysytään, mutta mielestäni se on oikeasti kovin lyhyt. Tässä kontekstissa siinä lienevät lähinnä PVL:n aktiivit, pari Putinin trollia ja kourallinen väkivaltaisia anarkisteja.

Vanha viisaus ymmärryksestä

Minä haluaisin voida kommentoida aivan kenelle tahansa vaikkapa Twitterissä jos rakentavaa kommenttia mieleeni tulee. Haluaisin kirjoittaa positiivisia ajatuksia erilaisista ihmisistä, ilman pelkoa väkivallasta tai maalittamisesta (ja tämä pelko on usein todeksi osoitettu). Haluaisin meidän muistavan, että erilaisten ihmisten ja mielipiteiden ymmärrys ja niistä keskustelu ei tarkoita niiden ehdotonta allekirjoittamista. Se kylläkin tarkoittaa että tiedostan jatkuvan vihanpidon vievän terveyttä ja energiaa. En halua vihata koko helkutin ajan, joka helkutin suuntaan, aina varmistaen ennen keskustelun alkua että minulla on tilanteeseen sopiva vihollislista mielessäni. Tätä hiljaisesti vaaditaan, mutta mitä hiton hyötyä siitä on? Ovatko persut tippuneet eduskunnasta natseja hyljeksimällä? Ovatko pride-marssit hiljentyneet suvakkeja boikotoimalla?

Tietynlainen ehdottomuuden vaatimus kiusaa nykyaikaa. Se ei ole mitenkään uusi juttu ihmiskunnan historiassa, mutta harvemmin se on kovin hyvään johtanut. En ole ennustaja, mutta maallikkospekulaattorina veikkaan ettei tämä tälläkään kertaa johda hyvään. Hillitkäämme siis ehdottomuuttamme ajoissa ja kehukaamme myös pahiksia kun he sen ansaitsevat. Kyllä, kuplani mukaan myös toimittaja Ukkola on superpahis, joten aloitan tästä: kiitos blogauksesta, Sanna Ukkola.

Lomattomat

Vesilasien myrskykestävyyttä testattiin vetoomuksella opiskelijoiden palkallisesta lomasta. Vähemmän positiivisia reaktioita herättänyt vetoomus ei sinänsä ollut täysin aiheeton, lomasta on hyötyä ja kenties pidämme sitä ns. pohjoismaisen hyvinvointivaltion perusasiana. Vaan kun se ei sitä enää ole ja ehkäpä loman luonteesta sietäisi keskustella hieman laajemminkin.

Listalla mittaa

Opiskelijat – niin, ja yrittäjät, omaishoitajat, äidit, maanviljelijät, pätkätyöläiset, opettajat vailla virkasuhdetta, Kelan viidakkoon hukkuneet. Tuossa pieni litania mieleen tulevista tahoista joista harvoilla on todellista lomaa käytettävissä. Monilla heistä ei ole edes viikonloppuja. Toki laki tarjoaa teoriassa apua näistä osalle ja joskus se toteutuukin. Toki yrittäjä voi huhkia töitä kovasti 11 kuukautta ja levätä yhden – kuten opiskelijakin voi työskennellä puolet lomastaan ja levätä toisen puolen. Teoria on yksi mutta käytäntö toinen. Meillä on yhä kasvava joukko kansalaisia joilla ei ole oikeutta edes viikoksi vuodessa jättää arjen stressiä pois. Toki on sitten se toinen puoli, kansanedustajillahan ei teoriassa ole kesälomaa vaan istuntotauko, mutta tässä kohtaa puolestaan käytäntö on teoriaa riemullisempi.

En ole kovinkaan suuri sellaisten ideoiden ystävä, joissa asioita ratkaistaan käyttämällä sokeasti säkkitolkulla veronmaksajien rahaa. Toisaalta realistista ideaa ei ole edes pöydälle heitetty. Erillisratkaisu opiskelijoille ei sekään kuulosta ratkaisulta, enemmänkin vain byrokratian paisutukselta. Ennen ratkaisuja ja rahahanoja katson tämän asian kaipaavan yhteiskunnallista keskustelua. Mitä loma on? Onko se oikeus, etu vai velvollisuus? Vertaantuuko se eläkkeeseen, terveydenhoitoon vai tulospalkkioonn? Onko pelkkä työn puute lomaa, vai tarvitaanko siihen enemmän? Loman terveysvaikutuksista on puhuttu, vaan onko tätä pistetty laajaan tutkimuskontekstiin: onko lomista mitattavaa kansanterveydellistä ja siten kansantaloudellista hyötyä? Ovatko lomia pitämättömät huonommassa vedossa?

Aivan kuin suo ei olisi tarpeeksi syvä vielä, tulee vielä oma aiheensa loman pitämisen taidosta. ”Tee näin lomalla”, ”vältä näitä lomalla” ja muut vastaavat jutut täyttävät niin iltapäivälehtiä kuin Ylen uutisiakin. Loman pitäisi vähentää stressiä, vaan kun loman pitämisen taito on niin korkeaa tiedettä että taidokkaan lomailun harjoittelu vain lisää stressiä entisestään. Entäpä ne jotka hajottavat lomalla maksansa ja perheensä, palaten töihin kahta pahemmassa kunnossa? Ehkäpä pitäisi olla jokin valtiollinen lomakurssi joka pitäisi käydä, jotta voisi saada lomailukortin ja siten oikeuden nauttia tästä vastuuta vaativasta erikoisetuudesta?

Palataan hyvinvointiin

Tiivistelmä nykyajasta on, että ihmiset ovat rikki. Stressaamme itsemme hengiltä sosiaalisissa medioissa, organisaatiomuutoksissa, avokonttoreissa, digitalisaatiossa ja jatkuvassa uuden turhan tiedon oppimisessa. Ihminen kaipaa nollautumista, niin nukkumisen kuin vapaa-ajankin muodoissa. Mutta miksi ihmeessä on myös paljon niitä, jotka voivat hyvin ja elävät vanhaksi ilman vuosilomaa? Miten jotkut osaavat purkaa stressinsä arjen yhteydessä, kun toiset tarvitsevat vähintään pari viikkoa ja parituhatta kilometriä välimatkaa?

Siten päädymme tarinan loppuun: olemme yksilöitä eikä yhtä samaa lomastandardia voi kaikkiin soveltaa. Monille loma on kuitenkin erinomaista itsehoitoa ja olisi kohtuullista että jokaisella olisi siihen oikeus. Järjestelmä voi tulla puoliväliin, mutta ihmisen on itsekin tehtävä osansa. Valtio ei voi taluttaa ihmistä lomalle, mutta voi varmistaa ettei ketään ole kahlittu toimistolle – tai yliopistolle.

P.S. Itse yrittäjän ominaisuudessa lomailen noin viikon vuodessa ja pidän yhden vapaan viikonlopun kuukaudessa. Kysykää viidenkymmenen vuoden päästä mietteitäni tästä valinnasta.

Sateenkaari, ruusu ja voikukka

Viime viikolla ei ollut firmaa, ei kadunkulmaa eikä vaatetusta ilman sateenkaarta. Tasavertaisesta suhtautumisesta seksuaalivähemmistöihin on tulossa jokapäiväistä. Elämme sen muutoksen kynnyksellä, jossa sateenkaari menettää merkityksensä, muuttuen juhlavasta ruususta jokapäiväiseksi voikukaksi. Tätä muutosta voi katsoa monesta suuntaa – hiljeneekö liike saatuaan tavoitteensa maaliin, vai etsiikö se uusia suuntia?

Maailma ei pysähdy

Feminismi on esimerkki liikkeestä joka on noussut, juhlinut, hiljentynyt ja muuttunut joksikin muuksi. Taistelu otsonikerroksen pelastamiseksi nousi, voitti ja hiljeni. Yhdysvalloissa erilaiset konservatiiviliikkeet ovat löytäneet itsensä uudestaan tuon tuosta, kun taas kommunistiset puolueet eivät koskaan enää päässeet Euroopassa pinnalle. Löydämme lukuisia esimerkkejä liikkeistä ja aatteista jotka ovat hieman mukautuneet, muuttuneet täysin, tai yksinkertaisesti hiljentyneet, joko energian loputtua tai tarpeen täytyttyä. Minkä tahansa aatteen noustessa kujilta kaduille, vaihtoehdosta valtavirtaan, on edessä uusia haasteita. Pride-liikkeen tarvetta, historiallisesti tai nyt, ei voi kiistää, mutta toisaalta haluan katsoa asiaa myös nettotuloksen kannalta. Puhun näissä asioissa usein signaali-kohinasuhteesta, joka kansankielelle vääntäen tarkoittaa että joskus kuiskaus kuuluu huutoa paremmin ja myös tämä muutos on historiallisesti nähtävissä useissa liikkeissä. Ensin huudetaan asia pinnalle, sitten ylläpidetään sitä normaalilla puheäänellä.

On myös turha lausua että Päivi Räsäsen ja muiden konservatiivikristittyjen taival olisi loppumassa. Tänäkin vuonna suviseurat keräsi väkeä siinä missä pride-kulkuekin ja vaalitulokset osoittavat vaihtoehtojen saavan varsin merkittävää kannatusta. Vaikka kansasta täysin ylivertainen enemmistö tukee tasa-arvoista avioliittoa ja sateenkaariperheitä, ei monikaan ole valmis allekirjoittamaan rajuimpia vaateita. Kun pride-liikkeen nimissä aletaan vaatimaan yliopistoja poistamaan riveistään eri mieltä olevat tutkijat, kun toisella maailmankatsomuksella varustettuja aletaan vainoamaan, kun rauhanomaiseenkin mielipiteen ilmaisuun suhtaudutaan vihamielisesti tai väkivaltaan ”väärää” mieltä olevaan rohkaistaan, on vastapuolella hyvää kasvualustaa. Tämä on ilmiö, jonka jokainen kasvava kansanliike löytää edestään. On valitettavan luonnollista että näin suuressa porukassa on myös vaarallisia yksilöitä. Vaan mikä on seuraava kehitysaskel, seuraava muutoksen suunta? Spekuloin niistä nyt muutamaa, joista yksi tai useampi saattaa toteutua.

Kompromissi, kauppa ja kiihko

Todennäköisin malli on jonkinlainen kompromissinhakuisuus ja diplomatia, jonka malleja voi hakea Suomessa niin ympäristöliikkeestä kuin maahanmuuttokriitikoistakin. Sateenkaarien näkökantilta nykyhallituksen vesitettynä pidettyä translakiprojektia voi pitää merkkinä tästä. Liikkeen ydin mukautuu päivän politiikan eri nurkkiin, etsien valiokunnissa ja komiteoissa pehmeämpää linjaa ja laajan tuen saavia kompromisseja. Radikaalimpi osuus eriytyy omaksi ryhmäkseen tai ryhmikseen, joista osa voi muodostua jopa virkavallan huomiota herättäväksi. Kehityskulku parempaan jatkuu byrokraattisen rauhallista tahtia. Kekkerit vaihtuvat komiteoiksi.

Yksi muutoksen optio antaa myös itsestään merkkejä, eli kaupallistuminen. Pride-viikosta tulee uusi kaupan juhlaviikko, siinä missä ystävänpäivät ja halloweenit sun muut. Aate muuttuu kauppatavaraksi ja sateenkaarilippu kesällä muuttuu yhtä yllättäväksi kun hämähäkinseitit lokakuussa tai sydänkuviot helmikuussa. Pieni ryhmä jää puhumaan aatteesta ja juhlimaan ”aitoa ja perinteistä” (konservatiivista?) prideä, kun valtaosalle kyse on enää festivaalista muiden rinnalla. Erityisen kovaa painetta tähän on julkisen sektorin puolelta, joka haluaisi aktiviteeteille kaupallisen johdon ja hallinnon.

Nykyisen polarisaation ilmapiirissä on valitettavasti spekuloitava myös kärjistymisellä. Konfrontaatiota hakevat voimat niin priden kuin konservatiivipiirien puolellakin voivat löytää toisensa ja kiihottaa vihanpitoon myös neutraalimmat tahot. Toistaiseksi myrskyt ovat mahtuneet kastelukannuun, mutta aina on joukossa niitä jotka ovat mielestään niin oikeassa, että kaikki keinot ovat sallittuja. Ei, en lähde sormella osoittamaan tai nimeämään ketään. Riski on kuitenkin olemassa ja vastuu yhteiskuntarauhasta kuuluu meille kaikille. Jo nyt näen rauhantekijälle ja sillanrakentajalle kysyntää, jos vaikka vaan ennaltaehkäisyn näkökulmalla. Jos seksuaalisen itsemääräämisoikeuden sanoma halutaan kaikelle kansalle, se ei tapahdu pelkällä kepillä tai yksipuolisilla julistuksilla. Siihen tarvitaan ymmärrystä. Jälleen kerran, huuto ei aina kuulu parhaiten.

Globaalius ja avoimuus yllättivät

Olen mitä väkevimmin eri mieltä Putinin kanssa siitä, että liberalismi on kuolemassa. Ei – liberalismi elää juuri siksi että sen ongelmista voidaan puhua. On totta, että liberalismin matkassa tuli myös farsseja, kuten tietyt monikultturismin kokeilut, uudenlainen seksuaalirikollisuus tai vuoden 2015 turvapaikkakriisin tunarointi. Koska näistä puhutaan, se tekee liberalismista uudistumiskykyisen. Haasteita toki vielä piisaa ja väitän että nopeasti pinnalle noussut liberaali maailmankatsomus tuli monille liian kovalla kiireellä. Moni sanoo suvaitsevansa kaikkea, samalla vastustaen verisesti eri mieltä olevia ja vaatien heidän sulkemista pois yhteiskunnasta. Moni sanoo vihaavansa kaikkea liberaalia, vaikka on otsikkoa lukuun ottamatta heidän kanssa samaa mieltä.

Ihmisen suurin haaste maailman muutoksessa ei tule itärajan takaa tai sosiaalisesta mediasta, vaan peilistä. Sama pätee pride-liikkeeseen. Terve liike katsoo ensin itseään, sitten ympäröivää maailmaa. Tästä on hyviä merkkejä, kuten esteettömyyden tuominen osaksi priden avainaiheita.

Halla-ahon linjapuhe kenttäanalyysissä

Kuvittelin, että Jussi Halla-ahon melko odotetun oloinen ja puoluejohtajalle tyypillinen linjapuhe olisi pysynyt otsikoissa tunnin, ehkä kaksi, mutta toisin kävi. Koska jutustelu kovasti jatkuu ja tekstistä tunnutaan löydettävän sekä ilmestyskirjan petoa että pelastusta, teen sen mitä osaan, eli teen asiasta todella tylsää ja pitkäveteistä. Otan linjapuheen analyysiin ja etsin kohtia jotka särähtävät.

Alkusananat, kolme ensimmäistä kappaletta

Pieni tökkäys median suuntaan oli hyvin odotettua Jussia, mutta panin merkille että hän selvästikin pyrkii siinäkin enemmän tyylikkäisiin sanoituksiin, ei nälvimiseen. Taidokas sutkaus on hyvä suunnanmuutos.

”Meitä syytetään yhden asian puolueeksi…”

Perussanomaa tämäkin. Jussi on oikeassa siinä, että media todellakin harjoittaa tätä leimaamista, mutta hän unohtaa sen että persut antavat siihen eväät. Merkittävä osa heidän puoluetason viestintää on maahanmuuttoa. Merkittävä osa jäsenten viestintää on maahanmuuttoa. Medialla toki jää levy päälle herkästi, mutta kovin vakavasti persut eivät tätä levyä halua pysäyttää omin toimin. Toisaalta, ehkei kannatakaan, sillä maahanmuutossa he voivat sanella keskustelun yksin. Muissa aiheissa pitää debatoida tiukemmin ja esimerkiksi veroasioissa riski äänestäjien karkottamiseen on myös olemassa. Kaikki persuja potentiaalisesti äänestävät ovat pääpiirteittäin samaa mieltä haittamaahanmuutosta, vaan esimerkiksi veroasioissa yrittäjien kosiskelu voi koitua duunarin vihaksi, tai päinvastoin.

”Hyvinvointi ja taloudellinen turvallisuus…”

Tässä on yritystä korjata äsken mainitsemaani ongelmaa. Toisaalta, tämä on täyttä höttöä, kuin suoraan Antti Rinteen puheesta. Maahanmuutto on jälleen ainoa asia missä on konkretiaa. Kaikki muu on irtoheittoja jotka voivat tarkoittaa mitä vaan ja joista voi johtaa päätöksen mihin suuntaan haluaa.

”Turvallisuus ei ole ainoastaan materiaalista…”

Tyylipuhdasta populismia vailla kosketusta faktoihin. Rehellisyyden nimissä on todettava, että tähän samaan populismiin syyllistyy myös usea muukin puolue, hallituksessa ja oppositiossa. Onneksi asiasta vihdoin puhutaan toisaalla. Yksikään puolue ei vielä ole uskaltanut tuoda järkeä kriminaalipolitiikkaan, saapi nähdä muuttuuko asia.

”Perussuomalaiset on pääoppositiopuolue”

Toinen versio tästä kuuluisi näin: ”Päätimme juuri puoluekokouksessa että tuo taivaalla näkyvä pallo ei ole kuu, eikä tuossa järvessä ole vettä”. Myönnettäköön, että Jussin aikana persuista on tullut ainakin johdon osalta hillitympi, asiapitoisempi ja vähemmän räksyttävä populistipuolue vrt. Soinin aika. Yhtä kaikki, edellinen kappale juuri teki tämän julistuksen ontoksi.

”Kuten on moneen kertaan todettu…”

Tässä on asiaa ja samalla erinomainen tapa yhdistää poliittisen saavutuksen juhlinta edessä olevaan haasteeseen. Asiapitoisin ja rakentavin osa koko puheesta, mielestäni. Jotain mitä muidenkin puolueiden ehkä sietäisi pohtia, eikä aina sokeasti takertua kritiikittä yhteen eturyhmään.

”Kansallisen edun puolustajina…” ja ”Oikeusvaltiolle on tuhoisaa…”

Tässä liikutaan asiallisen koherentin subjektiivisen havainnoinnin ja absoluuttisen hevonpaskan ääripäiden välissä. Islamin kritisointi on mediassa jäätävän vaikeaa, kun edes islamia paenneet maahanmuuttajat eivät hevin saa mielipidettään julki. Toisaalta, katsoen mikä määrä prideä kritisoivia juttuja pride-viikolla oli JSN:n alaisissa medioissa julkaistu, tai mikä määrä debattia translain ympärillä on käyty samoissa medioissa, väittäisin että seksuaalivähemmistöjen asioista käydään hurjan aktiivista keskustelua ilman sensuurin häivääkään. Ounastelen, että tämän koko kappaleen perustarkoitus oli vain hattuilla Hesarille ja sillä toteuttaa kokousväen harras toive. Eipä sillä etteikö Hesari olisi paljon kritiikkiä ansainnutkin, mutta kaiken kaikkiaan tämä kappale oli pöhkö ja epäkoherentti.

Pahimmillaan tämä voi johtaa myös paljon pahempaan. On vaarallista pistää samanarvoiseen puntariin seksuaalinen identiteetti (synnynnäinen), uskonto (valinnainen) ja maahanmuutto (poliittinen). On hyvin vaarallista edes leikitellä ajatuksella että valtio voisi jotenkin ”korjata” seksuaalista suuntautumista tai tehdä siitä poliittisen ongelman. Jussi lienee aivan liian älykäs tähän virheeseen, mutta samaa ei voi sanoa kaikista jäsenistä. Heitä ei pitäisi ruokkia näin ja tämä on asia, jonka kokousvieraatkin nostivat esille.

”Sananvapaus on perussuomalaisille…”

Kertaus on opintojen äiti. Tässä kappaleessa ei ollut mitään uutta, mutta ei myöskään mitään turhaa. Viime aikoina useampi akateemikko ja kirjailijakin on ottanut osaa keskusteluun sananvapauden luonteesta. Henkilökohtaisesti pidän tärkeänä muistuttaa että faktojen lausuminen on todellakin Suomessa laitonta muussakin kohtaa kuin henkilökohtaisissa asioissa. Jumalanpilkkapykälää pidetään myös laajalti surkeana osana lainsäädäntöämme. Mikä ehkä tärkeintä, lain tehtävä ei ole suojella ihmisiä ikäviltä mielipiteiltä tai mielensä pahoittamiselta. Jussi ei ole osoittanut kovinkaan tyylipuhtaita ratkaisukeinoja ongelmaa vastaan eikä ymmärtänyt vastuusta paljoakaan, mutta siitäkin huolimatta tässä on vahvaa sanomaa.

Puheen loppuosa

Loppuosuus puheesta on kertausta ja aikataulun peluuta. Sinänsä hyviä näkökulmia, mutta sinänsä samoja mitä on joka puolueen kokouksessa. Haaste paremmasta tiedonkulusta on suuri, aika näyttää onnistuvatko he siinä. Hyvä merkki on avoimuuden määrä aiheesta. Liian moni puolue vähättelee ja piilottelee sisäisiä haasteitaan.

Summa summarum, Jussi Halla-ahon puhe oli odotetun kaltainen, suunnattu luonnollisestikin omalle kuulijakunnalle. Se sisälsi älyä ja järkeä, mutta myös absoluuttisia älyttömyyksiä. Toisin sanoen, aika tyypillinen puoluejohtajan linjapuhe.

Maria Ohisalo – haastava tehtävä, tylsä edustus

Arvoisa lukija, koko blogaukseni pointti on tässä: Sisäministeri Maria Ohisalo on klassisen tylsä ministeri ja koko lopputeksti on vain sormivoimistelua vanhan näppäimistön päällä. Hänen ministeritehtävänsä sen sijaan on äärimmäisen mielenkiintoinen, haasteet suuria ja vastuut melkoisia. En ole muutamaan hetkeen halunnut näin aktiivisesti seurata hallituksen toimia.

Klassikohengessä

Yksi kuluvan vuoden parhaita käyttöjä Yle-verolle oli tämä politiikkaradion jakso, jossa toimittaja Linda Pelkonen pisti ehdotonta parastaan sisäministerille, grillaten häntä kohteliaan jämptisti jos jonkinlaisista aiheista, henkilökohtaisista ja ministerin tehtäviä koskevista. Ministerimme vastauksissa oli jotain ajatonta klassista henkeä, sillä hän ei oikeastaan vastannut yhteenkään kysymykseen. Vastaus oli ”pitää selvittää”, ”on tutkittava”, ”vaikea asia” ja sitä rataa. Olemme kuulleet tämän ennenkin, mutta olin toki hämmästynyt nähdessäni tuoreelta ministeriltä tällaista perinteikästä, ajan patinaa nähnyttä viestintää. Ei hän valehdellut ja todennäköisesti toimi parhaalla tapaa mitä tässä kohtaa ministeri voisi toimia, mutta ihan koko ministerinkautta tämä ei kanna. Jossain kohtaa on otettava kantaa.

Vaikken Ohisalon koko poliittista linjaa allekirjoita, on oltava rehellinen haasteen mitasta ja tehdä arvostelua tämä huomioiden. Isis-naiset, turvapaikkapolitiikka, EU-puheenjohtajuus, yhteiskunnan kahtiajako, vihapuhe, tasa-arvo, luvaton maassaolo – tässä pieni otos erittäin akuuteista ja vaikeista asioista, joihin on vastattava pikaisesti. Tähän vielä päälle puolueen ympäristölinjaukset joiden pitäisi ulottua jokaisen ministerin pöydälle. Ministeri Ohisalo osoittaa viisautta lähtemällä sotaan maltilla ja viisaudella huutamisen ja julistamisen sijaan. Voin antaa tälle arvoa, mutta samalla pelkään ettei rauha ei kestä pitkäänkään. Esimerkiksi tuore tapaus turvapaikanhakijoiden tuonnista Italian satamasta voi kääntyä aivan miten päin vaan. Se on toki eurooppalaista solidaarisuutta ja vastuullista EU-puheenjohtajuutta, mutta se voidaan nähdä myös ihmissalakuljettajien auttamisena tai toisaalta yhteistyönä varsin äärioikeistolaisena pidetyn Italian sisäministeri Matteo Salvinin kanssa. Ei tuosta sopasta ministeri selviä puhtain käsin, oli puoluekirja mikä vaan.

Ounastelen, että sadonkorjuun lähestyessä löytää tuore sisäministerimme jonkin asteen punaisen langan, päälinjan, avainhaasteen joka voidaan nostaa keskiöön. Se voi toki olla ympäristö- ja ilmastoaihe, mutta jotenkin tuntuu että sisäministerille sopisi jokin muu lähestymiskulma luontevammin. Köyhyystutkijana hänellä voisi olla jotain todellista annettavaa osattomuutta vastaan. Toivon, ettei tästä oiota pölhöpopulistiseksi tuloerojen tuijottamiseksi, vaan päästään katsomaan nimenomaan köyhyyden ja syrjäytymisen tekijöitä. Parhaimmillaan lisätään työllisyyttä ja vähennetään yhteiskunnan menoja, pahimmillaan rakennetaan esteitä menestymiselle ja siten veronmaksulle. Harmaa talous ja veronkierto (lakikielellä verosuunnittelu) ovat myös jotain mistä voisi saada terävän kulman, jos vain kantti kestää edeltäjäänsä paremmin.

Tulevaisuus on melko outo

Ministerin toimessa auttaisi epäilemättä selkeä kuva lähivuosien tilanteesta, mutta se on turha toivo. Kiveen hakatut linjanvedot voivat vain epäonnistua ja parhaat tyylipisteet irtoavatkin tilannetajulla ja kyvyllä mukautua. EU:n tilannetta tarkkaan seuraamalla saattaa matkan varrella löytyä myös mahdollisuus oikoa maahanmuuton umpisolmuja, mutta toistaiseksi siihen soppaan astumalla ei löydy kuin korkeintaan hetkellisiä irtopisteitä ja lisää katkeruutta. Strategiassaan viisas tarkkailee aikansa, keskustelee, kuuntelee ja selvittää. Sisäministerin tontille kuuluva maahanmuuttoaihe ei voi mielestäni ratketa muulla kuin järjellä ja maltilla. Toivon niitä löytyvän tältä hallitukselta ja myös mediakentältä.

Kuten todettua, en ole muutamista aiheista vihreiden kanssa samaa mieltä. On useita sen puolueen jäseniä joita myös todella pelkään toistuvien uhkailujen myötä. Toisaalta siinä puolueessa on myös muutama todella viisas, kunnioitettava ja erittäin suuren arvostuksen osaltani ansainnut poliitikko, kärjessä ulkoministeri Pekka Haavisto. Tätä menoa lista saattaa tällä hallituskaudella täydentyä yhdellä nimellä. Minun mielipiteistä ei ministerin toki sovikaan paljoa välittää, mutta yhtä kaikki toivotan hänelle onnea haasteiden edessä. Seuraan tilannetta mielenkiinnolla.

Pride on kaikille jotka haluavat

Muinaishistorian aikaan muistan osallistuneeni Tampereen pieneen pride-marssiin, joka oli lähinnä massa värikkäästi pukeutunutta poppoota marssimassa pätkän Hämeenkatua ja kuuntelemassa lopussa vihreän paikallispoliitikon lausuntoja. Kun katson minkälainen kaupallinen ja väkevän puoluepoliittinen tapahtuma on menossa tänä päivänä, olen toisaalta ilahtunut, toisaalta ymmälläni. Yhtä kaikki, mielestäni jo vuosikymmeniä sitten oli perusidea selvä: tervetuloa, kuka oletkin, jos asia kiinnostaa.

Protokollaosasto, lepo

Yhteiskunnan kahtiajako, identiteettipolitiikka tai intersektionaalinen feminismi – näitä kaikkia on medioissa tarjottu selitykseksi eri ilmiöille jota priden ympärilläkin on. Löytyy mm. heteroseksuaalien osallistumisetiketti, joka sisältää ohjeen katsoa koko ajan omiin varpaisiinsa, olla puhumatta mitään ellei korkeamman uhriryhmän edustaja sinulta varta vasten kysy ja lisäksi heidän kaikkia ohjeita pitää noudattaa kritiikittömästi, ja kaikenlainen juhlahenki on ehdottomasti kiellettyä. Kyllä, tuo on ihan vakavalla mielellä kirjoitettu ja kyllä, se on äärimmäisen pieni vähemmistö joka moista ajattelee eikä se edusta mitään virallista ohjeistusta. Mutta se hämmentää. Tosiasiassahan linja on tuttu ja selkeä: tule, viihdy, kunnioita toisia ja hyväksy että paikalla on erilaisia ihmisiä. Aivan samat ohjeet voisi antaa kirkon kesäjuhlille. Ei mitään ongelmaa.

Bisnes pyörii

Tänä päivänä bisnes jos toinenkin lätkäisee sateenkaaria logoonsa mukaan. Se on liiketaloudellisesti järkevää, saa halpaa mainosta. Minä en henkilökohtaisesti anna paljoa arvoa mainoskampanjoille. Minua kiinnostaa miten firma toimii tosielämässä ja mainostemppu voi olla halpa temppu. Lisäksi minua hieman pelottaa ajatus, että erilaisten seksuaali- ja sukupuoli-identiteettien kirjo on pelkkää bisnestä joillekin. Seksuaalinen itsemääräämisoikeus ei ole markkinointitempaus. Fiksusti toimivat firmat toki ymmärtävät tämän ja myös toimivat kuten markkinoivat. Festivaalien paisuessa ja kaupallisuuden lisääntymisessä priden ympärillä kehitys firmakeskeisyyteen on luonnollinen askel. Olen aivan liian paatunut epäkaupallisen kulttuurin ystävä että tätä purematta nielisin, mutta ymmärrän miksi näin on käynyt. Olkoon näin, mutta minulle on turha yrittää myydä teeman mukaista krääsää. Minulla aate on sydämessä eikä sitä materialla ruokita.

Jos haluat

Pride ei ole mikään pakko. Suomi on täynnä tapahtumia ja tempauksia jotka näkyvät kaduilla ja firmoissa, eikä niistä mihinkään ole pakko osallistua. Tätä on tärkeä korostaa. Inklusiivisuus tarkoittaa nimenomaan vapautta ottaa osaa, ei vain prideen vaan kaikkeen yhteiskunnan toimintaan, olit sitten minkälainen vaan. Ketään ei pakoteta. Toisaalta, ketään ei myöskään pakoteta pahoittamaan mieltään. Jos et pidä, älä osallistu. Ei maailmassa kaikki ihmiset pidä kaikista tempauksista ja jos aiot mielesi pahoittaa kaikesta mistä et pidä, tulee päähän pipi. Muistakaa tämä molemmin puolin: Niin osallistuminen kuin myös kohtelias kieltäytyminen on täysin sallittua, eikä siihen sisälly mitään massiivista arvolatausta.

Kirkossa on ongelmia

Valtionkirkkomme osallistumisesta on tehty paljon meteliä. Haluaisin tässä kohtaa antaa puheenvuoron Oula Lintulalle, joka tiivisti asian minua paremmin.

Ehkäpä merkittävintä kirkon pride-osallistumisessa on se apu mikä sillä on kirkon parissa oleville, työntekijöille ja vapaaehtoisille. Heistä monia on syrjitty niin kirkon sisältä kuin ulkoakin ja heille ojennetaan nyt mitä kristillisintä tukea. Kirkolla on ihan oman mittakaavansa soppa keitettävänä koko aiheen ympärillä ja onnekseni minä en joudu siinä keskellä istumaan. Tässä ja nyt on kuitenkin kyse lähimmäisen auttamisesta. En valitettavasti osaa suuttua siitä.

Mihin nyt?

Kuten moni liberaalimpikin päättäjä muistuttaa, Suomessa tilanne ei ole järin paha. Translaki vaatii toimia ja muutamia muitakin korjausliikkeitä vielä mahtuu eri suuntiin. Itse haluaisin nähdä lainsäädännön jossa äärimmäisen harvassa paikassa otetaan mitään kantaa sukupuoliin ylipäänsä. Maailmalla tilanne ei ole yhtä hyvä ja solidaarisuudelle on käyttöä. Viime vuosina pride-tempausten ympärillä on ollut hieman haasteellista suhtautuminen esimerkiksi sekulaareihin maahanmuuttajiin, jotka pitävät tiettyjä islamin haaroja seksuaalivähemmistöjen vihollisina. Mielestäni heitä ei pitäisi hiljentää rasismileiman pelossa, vaan rohkaista avoimeen dialogiin. Se ei ole helppoa ja riskejä keskustelun degeneroitumisesta kieltämättä on, mutta eipä priden tehtävä ole koskaan ollut helppojen asioiden hoito. Tämä on haaste tässä ja nyt, siihen vastattakoon.

En ymmärrä mitä kaikkea pride-viikko on tänä päivänä. En ymmärtänyt vuosikymmeniä sittenkään. Ymmärrän kuitenkin yksinkertaisia asioita: jos ihmisillä on hauskaa yhdessä ja se saa heidät juhlimaan, se on hyvä juttu. Jos et halua juhlia, sinun ei tarvitse. Lopulta asia on juuri näin yksinkertaista, ellei sitä nimenomaisesti halua vaikeaksi vääntää. Iloista juhlahenkeä siis kaikille niille jotka juhlahenkeä etsivät.

Oliko oikein rangaista persunuoria?

Vastataan asiaan heti alkuun oma mielipide: kyllä oli. Heidän toiminta oli häpeällistä, lain vastaista, toistuvaa, siitä oli varoitettu ja virheitä ei yritettykään oikaista. Vaan olisi minulla parempikin kysymys, nimittäin se johtaako valittu rangaistustoimenpide miltään osin parempaan lopputulokseen? Siitä olenkin jo vähän skeptisempi.

Herätys nykypäivään

Olimme niistä aatteista aivan mitä mieltä tahansa, maassamme on merkittävä osa kansalaisia jotka eivät allekirjoita ns. vihervasemmistolaisia arvoja. Yllättävän järkeviä, oppineita ihmisiäkin on nostamassa huoltaan aiheesta. En puhu nyt mistään persunuorista tai muista vihaa syöksevistä radikaaleista, vaan perinteisistä konservatiiveista jotka eivät vihapuhu tai vahingoita, mutta ovat omalla aatelinjalla. He eivät ole enemmistö, mutta merkittävä osa. He eivät tuhoa yhteiskuntaa tai pahenna vastakkainasettelua, mutta heillä on aika vaikeaa juuri nyt. Tottakai kehitys kehittyy ja näiden ihmisten on se hyväksyttävä, mutta voidaan kysyä miten tarpeellista on lyödä lyötyä? Miksi koko ajan pitää heittää bensaa liekkeihin? Miksi antaa änkyröille koko ajan lisää vettä myllyyn? Vaikka maltillinen konservatiivi ei ps-nuorista paljoa perusta, tämäkin tapaus lisää vettä jo ennestään kovilla käyvään myllyyn.

Edes persujen johdossa ei olla eri mieltä persunuorten virheestä ja kuten tiedämme, ongelmallinen etnisyyslausunto oli heiltä vain jäävuoren huippu. He eivät edusta maltillista konservatiivisuutta tai järkiperäistä kansallismielisyyttä, vaan jotain paljon viheliäämpää. He ovat ongelma. He lisäävät vastakkainasettelua. He ovat vaaraksi yhteiskunnalle. Vaan mitä me haluamme asialle tehdä? Haluammeko kostaa vai haluammeko korjata? Takautuva rahojen perintä eli käytännössä laitoksen ajo konkurssiin, vielä demarivaikuttajan puumerkeillä, on juuri se mitä heidän radikaalein ryhmä tarvitsee ryhtyäkseen kahta radikaalimmaksi. Se voi tuntua tietyissä kuplissa tosi hyvältä ja oikeudenmukaiselta, mutta se ei välttämättä johda hyvään. Tulevien avustusten laittaminen jäähyyn ja uusien ehtojen ladonta jatkoon olisi voinut toimia paremmin, koska se olisi pakottanut heidät pysymään tiukassa kontrollissa. Nyt menetettiin kaikki kontrolli ja samalla epäilemättä lapattiin tuleviin selvitys- ja oikeudenkäyntikuluihin useammankin nuorisoavustuksen verran veronmaksajien rahaa.

Rahojen viemisen lisäksi persunuorten pääsyä erinäisiin poliittisiin keskustelutilaisuuksiin on rajattu. Se jos mikä on riskaapelia toimintaa. Juuri kun heidän kannat pitäisi altistaa mitä näkyvimmälle julkiselle debatille, heidän mielipiteensä argumentoida faktapohjin nurin ja heidän virheensä seuraukset puida mitä tarkimmin, tehdäänkin täysin päinvastoin. Persunuorille käytännössä levitettiin kultainen matto yksinpuhelua varten ja koristeeksi jaeltiin kaikki irtonaiset uhriutumispisteet. Heidän koko ongelmallinen käytös jäi toissijaiseksi, sisältö täysin puimatta ja kentälle jää enää vain rahojen vienti ja keskustelusta sulkeminen. Talous kutistui mutta sosiaalinen valta kasvoi.

Yhteiselossa ei ole kyse oikeassa olemisesta

Tässä maassa on toden totta tilaa niin persuille kuin vihreillekin ja muillekin puolueille. Oppositio-hallitustehtävien kuuluukin vaihdella ja heidän tulee opponoida toisiaan poliittisista päätöksistä. Joskus pitää myös venyä ja joustaa, ojentaa palmunoksaa ja nöyrtyä. Voittaja ei ole se joka ei koskaan tingi linjoistaan ja pyhästä totuudestaan, vaan se joka kääntää sekä omat että muiden haasteet voitoksi. Kukaan ei ole niin yrittänytkään tehdä. Kukaan ei ole ottanut rauhantekijän tehtävää. Kukaan ei halua ymmärtää mikä tähän on johtanut, mitä tästä voi oppia ja miten se voidaan välttää jatkossa. Ketään ei kiinnosta poliittinen kahtiajako tai yhteiskuntavihan kasvu. Kunhan voi omilleen esittää kovaa, muulla ei ole väliä. Se myy somessa kuin väärä raha, mutta se ei ole oikea ratkaisu.

Hallituksemme on kovin uusi ja moni päättäjä vielä etsii verkostojaan. On siten ehkä ymmärrettävää että tällä hetkellä toiminta on lähinnä hätäistä reagointia ja proaktiivisuus antaa vielä odottaa itseään. Kesähelteillä olisi kuitenkin pidettävä pää kylmänä ja pohdittava pitkäjänteistä tulevaisuutta. ”Rajat kiinni” on huono ratkaisu niin maahanmuutossa kuin poliittisten ääriliikkeiden hoitamisessakin. Enkä ole täysin vakuuttunut etteikö vasemmisto löytäisi tässä kohtaa lauottua ”maassa maan tavalla” huudahdusta vielä edestään.