Olemme eläneet pitkään porvarillisen hegemonian aikakautta. Aikakautta jossa oikeistolainen ideologia on tunkeutunut yhteiskunnan joka osa-alueelle. Kaikkea mikä vähänkään on viitannut perinteisiin ns. vasemmistolaisiin arvoihin, muun muassa humaanisuus, rauhan työ, solidaarisuus jne., on saman tien saanut valtavan ryöpytyksen osakseen. Olemme eläneet pysähtyneisyyden aikaa, jossa vain ja ainoastaan harjoitettu uusliberalismi on nähty ainoana ja oikeana.
Julkinen sektori on ollut jatkuvan ryöpytyksen kohteena. Sitä on parjattu menneisyytenä jota toki taitavat oikeistopoliitikot ovat olleet pakotettuja toisella suupielellä puolustamaan, mutta jota on kaikella tarmolla ajettu alas.
Ammattiyhdistysliike on joutunut ajojahdin kohteiksi, jossa häpeämättömästi koko oikeiston laajalla rintamalla on leimattu menneisyyden jäänteeksi. Ihmiset on ajettu nurkkaan kovalla oikeistolaisella talouspolitiikalla, jossa ”heikot sortuu elon tiellä” ja kas kas, ne jotka ovat tippuneet tai yhteiskunnan kehitys ei olekaan mennyt kuin on haluttu, on syy sysätty ammattiyhdistyksen niskoille.
Taide, kulttuuri ja media on vyörytetty salakavalasti porvarillisen hegemonian työrukkasiksi. Miten usein kuulekaan kuinka taiteen ei tule politikoida, ei ottaa kantaa yhteiskunnan epäkohtiin. Toki kantaa on saanut ottaa, kunhan sopii oikeistolaiseen ideologiaan, eikä horjuta yhteiskunnan rakenteita.
Näin kun elämme totaalisessa porvarillisessa hegemoniassa, jossa vaihtoehtoja ei kerta kaikkiaan haluta olevan, siksi Antti Rinteen uusi hallitus on saanut alkutunnusteluista lähtien täyssaavillisen ja ylikin kylmää vettä niskaansa.
Kylmät väreet ovat kulkeneet oikeistolaisten ekonomistien ja heitä kaikella tapaa tukevien eri instanssien selkäpiissä. Entä jos Rinteen hallitus edes pikkuriikkisen onnistuu paljastamaan mitä vaurioita kokoomusjohtoinen politiikka on saanut aikaan ja miten pienin askelin alkaa tavallinen kansa nousta suosta johon uusliberalistinen talouspolitiikka on heidät sysännyt?
Rinteen hallituksen ensiaskeleet näyttävät kuinka politiikan kummaltakin laidalta (kommunistit, kokoomus ja perussuomalaiset) sataa kovaa kritiikkiä hallitusta kohtaan. Kritiikki on totta kai tervetullutta ja suotavaa. Ristiriitojen kautta yhteiskunta kehittyy.
Laitavasemmalla (kommunistit ja varmaan osin Vasemmistoliiton sisällä) käydään kovaakin polemiikkia oikeistolaisen yhteiskunnan oloissa osallistumisesta hallitusvastuuseen. Koetaan mahdollisuudet olemattomiksi ajaa työläisten ja vähäväkisten asiaa riittävästi.
Olen itsekin ”vanhan liiton miehiä”, jossa kavahdan lähtöä ”herrojen kanssa marjaan”, hallitusyhteistyön puitteissa. Kuitenkin ajattelen, että köyhä ja työtätekevä kansa on ajettu viime vuosikymmeninä niin ahtaalle kuin olla ja voi ja siksi pienetkin askeleet jotka avittavat nousua kurjuuden alhosta ylös, ovat kannatettavia.
Jos edes piirun verran saataisiin oikeistolaista henkistä ilmapiiriä nujerrettua, olisi sekin jotain. Uskokaa pois, minuakin harmittaa vietävästi hävittäjähankinnat ja monet muut asiat joihin olisin halunnut korjausta, vaikka pääomatulojen verotuksen muodossa. Vasemmistolla ei kuitenkaan taida olla tällä hetkellä lihaksia joilla pullistella.
Vallankumouskaan ei taida kolkutella oikeistolaisen yhteiskuntamme oven takana. Joten mitä toverit pitäisi tehdä? Olisiko kuitenkin hyvä antaa hallitukselle tukea niissä asioissa joissa vaikka teelusikalla annetaan helpotusta kaikkein kurjimmassa olevien elämää helpottamaan, kun kauhalla ei varmaan näissä yhteiskunnallisissa oloissa voida saada.
Palautetta ja avointa, reilua kritiikkiä on totta kai annettava ja tukeuduttava joukkojen voimaan, kehittää sitä ja olla ikään kuin vasemmiston ministerien olkapäillä muistuttamassa kenen asialla he hallituksessa ovat.
Annetaanko toverit hallitukselle mahdollisuus, vai aletaanko alusta asti lyödä kapuloita rattaisiin hallituksen tielle, sen minkä ehditään?
