16.3.1918 – 100 vuotta sitten Vapaussota

Suomen armeija vapautti Länkipohjan 16. maaliskuuta 1918 Venäjän joukoista ja niiden punaisista apureista – alkusoittona Tampereen vapauttamiseksi. Suomen armeijan joukkojen vahvuudet tämän rintaman taisteluihin lähdettäessä näkyy tästä artikkelistani.

Lähtötilanne 15.3. illalla (Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 134)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

”Päivän taisteluista lähetettiin ylipäällikölle seuraava tiedotus:

Tuimien taistelujen jälkeen, joihin kaikki Länkipohjaa vastaan määrätyt kolonnat ovat ottaneet osaa, on Länkipohja valloitettu tänään klo 2,18 ip. Vaasan pataljoonasta on pataljoonanpäällikkö Öberg haavoittunut ja eräs joukkueenjohtaja kaatunut.

Molempain Lapuan komppaniain päälliköt, isä ja poika Laurila, ovat myöskin kaatuneet.

Vihollisen tappiot ovat hyvin suuret eikä niitä voida vielä lähimainkaan arvioida.

Kivääriä ja panoksia olemme saaneet paljon saaliiksemme; m.m. on 3 konekivääriä vallattu.

Meidän joukkomme ovat nyt majoitetut yöleiriin Länkipohjan-Västilän alueelle tunnustellen seutua Orivedelle, Eräjärvelle ja Pohjaan päin.

Kuhmoisissa on kaikki rauhallista. Eskadroonamme, joka lähti suljettuna joukkona Hallinpenkistä, on tiedottanut pienenlaisten vihollisvoimien liikehtimisestä monissa paikoin Kuoreveden ja Hallinpenkin-Länkipohjan teiden välillä. Oriveden eteläpuolella on rautatietä määräyksen mukaan rikottu.

Huomispäiväksi klo 9 ap. on etenemistä suunniteltu Talviaistaipaleen-Västilän linjalta Orivettä kohti.

Joukot ovat hyvin uuvuksissa syvässä lumessa suoritettujen pitkien siirtelyjen jälkeen.

Käskystä: Grafström ” (Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 221-222)

”Taistelun kovuudesta todistivat kärsityt tappiot noin 150 kuollutta ja haavoittunutta. Kuten aina esikoistaisteluissa oli päällystö nytkin saanut kärsiä kovimmat iskut. Yksi pataljoonanpäällikkö, kolme komppanianpäällikköä ja neljä joukkueenjohtajaa oli kaatunut tai haavoittunut, mikä merkitsi tuhoisata tappiota. Näin ollen oli voiton merkitys sitä suurempi joukkojen hyökkäyshengen säilyttämiseen nähden.”(Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 222-223)

Taistelu 16.3. (Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 216-217)

 

 

 

15.3.1918 – 100 vuotta sitten Suomen Vapaussota

Kerroin 3.3.2016 artikkelissani kuinka Suomen Vapaussodan molemmat osapuolet valmistautuivat hyökkäykseen. Venäläiset ja apurinsa punikit 10.3.1918 ja Suomen armeija 15.3.1918.

11.3.2018 artikkelissani on kerrottu miten punaisten hyökkäys sujui, oli vaikeuksia päästä aloittamaan aikataulussa.

Nyt ollaan siinä 15.3.1918 – 100 vuotta sitten, mutta Suomen armeijan hyökkäys ei päässyt vielä kunnolla käyntiin. Punaisten hyökkäykset olivat sitoneet, väsyttäneet ja kuluttaneet Suomen armeijan joukkoja, tieolot hidastivat tykistön keskittämistä, uusia joukkoja valmistui hitaasti, jne.

Mannerheimilla oli perustellut syyt siirtyä puolustuksesta hyökkäykseen mahdollisimman pian. Vielä maaliskuun 12. päivän illalla vahvistetussa päämajan käskyssä numero 593 sanottiin mm.:

”Tarkoitukseni on 15 p:nä päivän koittaessa ryhtyä linjalta Kuru-Ruovesi-Vippula-Mänttä-Jämsä hyökkäykseen Orivettä kohti. – –

3. Satakunnan ryhmän päällikön käskyssä n:o 400, kohta 1 määrätty rautatielinjan Karkku-Kulovesi y.m. valtaaminen on toimitettava maaliskuun 15 p:nä. – –

4. Hämeen ryhmän oikea sivusta (eversti Hjalmarson) etenee, työntäen tieltään Vaskivedellä olevat vihollisjoukot, Kuruun, jonka tulee olla vallattuna 14 p:n iltana.

5. Wilkmanin osasto on matkavalmiina 14 p:n iltana, jolloin voidaan odottaa oltavan selvillä tilanteesta.

Mannerheim” (Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 106)

13.3.1918 lykättiin käskyssä 593 määrätyt liikkeet seuraavaan päivään.

”Huolimatta niistä sangen painavista syistä, joiden katsottiin puoltavan uudistettua lykkäystä, päätti ylipäällikkö antaa asian nyt mennä omaa kulkuaan.”(Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 108)

Satakunnan ryhmän taisteluvahvuus 15.3.1918 oli: 41 komppaniaa, 4476 miestä, 36 konekivääriä ja 5 tykkiä. (Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 115)

Hjalmarsonin osaston taisteluvahvuus 15.3.1918 oli: 18 komppaniaa, 2303 miestä, 12 konekivääriä ja 8 tykkiä. (Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 122)

Ryhmä Wetzerin taisteluvahvuus 15.3.1918 oli: 24 komppaniaa, 3375 miestä, 33 konekivääriä, 4 kranaatinheitintä ja 7 tykkiä. (Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 128)

Wilkmanin osaston taisteluvahvuus 15.3.1918 oli: 27 komppaniaa, 3749 miestä, 22 konekivääriä ja 9 tykkiä. (Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 132)

”Hjalmarson, joka maaliskuun 15 p:n aamulla ryhtyi etenemään Virtain Vaskivedeltä valloittaakseen Kurun, aloitti yleisen hyökkäyksen.”(Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 136)

100 vuotta venäläisiä ”vapaaehtoisia”

Vuonna 1918 Suomen ja Venäjän välillä käytiin Suomen Vapaussota, kun Venäjä ei vetänyt miehitysjoukkojaan itsenäisen Suomen alueelta.

Kesken sen Suomen Vapaussodan Venäjä hävisi Ensimmäisen Maailmansodan Saksalle ja joutui tekemään Saksan kanssa Brest-Litowskin rauhansopimuksen 3.3.1918. Siinä rauhansopimuksessa Saksa vaati Venäjää vetämään joukkonsa Suomesta ja Venäjä lupasi Leninin allekirjoituksella niin tehdä.

Kuitenkin todellisuudessa Venäjä petti siinäkin sopimuksessa monella tavoin – kuten yleensäkin.

Yksi petoksista oli, ettei Venäjä oikeasti vetänyt vielä silloinkaan joukkojaan Suomen alueelta. Venäjä toki veti osan sotilastaan Suomen alueelta näytellen noudattavansa sopimusta. Käytännössä Venäjä naamioi osan sotilaistaan ”venäläisiksi vapaaehtoisiksi” punaisten puolella – luonnollisesti Venäjä jätti niille ”vapaaehtoisille” tykit, konekiväärit ja kaiken muun mahdollisen sotavarustuksen. Sitten ne ”vapaaehtoiset” jatkoivat sotaa Suomen Tasavaltaa vastaan kapinallisten rinnalla aivan kuin mitään sopimusta ei olisi solmittukaan.

Toki Lenin lähetti niille ”vapaaehtoisille” ja kapinallisille vielä lisääkin aseita Venäjältä – sekä lisää Venäjän vakinaisen armeijan joukkoja Venäjältä sotimaan Suomea vastaan.


Kuinka ollakaan nyt 100 vuotta myöhemmin Venäjä menettelee täsmälleen samoin. Ukrainan Donbasissa Venäjän vakinaisen armeijan erikoisjoukot ja muutkin joukot tekevät hyökkäysoperaatioita Ukrainaa vastaan Ukrainan laillisella alueella. Venäjä kuitenkin kiistää niiden Venäjän joukkojen olevan Venäjän joukkoja ja väittää kyseessä olevan vapaaehtoiset. Niillä vapaaehtoisilla on satamäärin Venäjän armeijan hyökkäysvaunuja Ukrainan alueella. Samoin rynnäkköpanssareita, miehistönkuljetusvaunuja, raskasta tykistöä, raketinheittimiä, moderneja ilmatorjuntajärjestelmiä, jne., jne.

Ihan sama juttu Syyriassa. Ensin Venäjän vakinaisen armeijan joukot taistelevat Syyriassa tappaen syyrialaisia. Sitten Venäjä väittää vetävänsä joukkonsa Syyriasta – mutta kuinka ollakaan Syyriassa jatkaa taas sotaa ”vapaaehtoiset venäläiset palkkasotilaat”.

Jotkut väittävät Maailman muuttuvan – Venäjä ei kuitenkaan muutu, eivät välitä mitään allekirjoittamistaan sopimuksista, käyttävät armeijansa sotilaita ”vapaaehtoisina” vieraiden valtioiden alueella sotatoimiin.

11.3.18 – 100 vuotta sitten Vapaussota

Punaisten maaliskuun hyökkäys Satakunta-Häme

Punaisilla oli vaikeuksia saada keskitettyä joukkojaan eversti Svetshnikovin hyökkäyssuunnitelman mukaisesti aikataulussaan.

”Näistä syistä ei sivustoilla saatu hyökkäystä käyntiin ennen kuin 10 p:nä ja Laviaa vastaan ei voitu alkaa hyökkäystä ennen kuin 14 p:nä, vaikka sen piti tapahtua yhtaikaa. Aikaisemmin olivat valmiina Leinosen ja Stolbovin osastot, jotka ryhtyivät hyökkäykseen jo maaliskuun 9 p:nä.

Huolimatta näistä epäsuotuisista oireista ja niistä vaikeuksista, joita jo 9 p:nä ilmaantui Ikaalisissa ja Vaskivedellä, näyttää mieliala Tampereella, missä Haapalainenkin silloin oleskeli, olleen korkea vielä päivää ennen yleisen hyökkäyksen alkua. Helsinkiin lähetetyt raportit olivat laaditut toivehikkaaseen sävyyn, ja suureen ylivoimaan luottaen odotettiin pikaista ja huomattavaa menestystä.

Mutta jo varhain niin suurin toivein odotettuna maaliskuun 10 p:nä saapui johdolle äärimmäisen masentavia tietoja. Vilppulassa päästiin hyökkäämään vasta myöhään keskipäivällä eikä missään voitettu alaa. Sekä Salminen että Stolbov ilmoittivat, että asema oli huolestuttava ja että taistelut olivat tuottaneet suuria tappioita. He pyysivät lisäjoukkoja voidakseen jatkaa hyökkäystä. Myöskin Leinonen pyysi apua; saamatta lisää tykistöä ei hän mitenkään selviäisi Ikaalisten puolustajista, jotka hän arvioi hyvin vahvoiksi.

Illalla tuli oikea surmanisku, kun aluksi heikot ja ristiriitaiset huhut suuresta vastoinkäymisestä Kuhmoisissa vahvistuivat. Tuli tieto, että Grönrosin joukko oli lyöty ja pakeni Luopioisiin päin.

Kuinka epäsuotuisaa kaikki tämä olikin, ei punaisten päämaja kuitenkaan näytä heittäneen toivoa, että alettu toiminta vie hyviin tuloksiin. Vastoinkäymisen Kuhmoisissa korvasi jossain määrin samanaikainen menestys Lusissa, jonka vuoksi toivottiin, että pian voitaisiin uudelleen alkaa eteneminen Jämsää kohti. Pääasiahan sitä paitsi oli, että neljä keskimmäistä osastoa onnistuisivat hyökkäyksessään. Apuväkeä oli päivän kuluessa sen vuoksi lähetetty rautateitse Korkeakoskelle ja hevoskyydillä Kuruun. Ja nyt koetettiin kaikin keinoin pysäyttää Grönrosin pakeneminen. Saatavissa olevat Riihimäen ja Hämeenlinnan reservit lähetettiin tukemaan hänen pelon vallassa olevia joukkojaan ja helpottamaan niiden uudelleen keräämistä.

Näillä toimenpiteillä olikin menestystä, ja kun oikea sivusta oli Luopioisissa uudelleen saatu järjestykseen, voitin se lähipäivinä työntää eteenpäin Kuhmalahdelle. Ennenkuin tätä millään tavalla ennätettiin käyttää hyväksi, oli asema muilla tahoilla arveluttavasti huonontunut.

Maaliskuun 11 päivän kuluessa saapuivat vakavimmat onnettomuuden viestit Ikaalisten rintamalta, ja jälkeenpäin selvisi, että siellä oli kohdannut täydellinen katastroofi. Odottamaton yöllinen vastahyökkäys oli aikaansaanut täydellisen pakokauhun Leinosen joukoissa. Itse hän oli hävinnyt, esikunta pyysi eroa ja venäläiset joukot kieltäytyivät tappelemasta. Joukot olivat täydessä sekasorrossa peräytyneet Hämeenkyröön, olipa pari sataa pakolaista tullut aina Tampereelle asti.

Kun samaan aikaan Kiikoisista, mistä Salminen näyttää osastoaan johtaneen, esikunta itsepintaisesti pyysi apua, tultiin Tampereella kovin levottomiksi ja pidettiin jo yhteyttä Porin kanssa uhattuna. Svetshnikovin yleinen reservi näyttää silloin osittain asetetun käytettäväksi, koskapa Riihimäeltä ja Hämeenlinnasta seuraavana päivänä siirtyi joukkoja, luvultaan noin 650 miestä, Satakunnan rintamalle.

Muiltakin rintamilta olivat tiedot yhtä masentavia. Stolbov ilmoitti maaliskuun 11 päivän iltana, että hänen oli ollut pakko keskeyttää hyökkäyksensä valkoisten asemia vastaan Vaskivedellä ja vetäytyä joukkonsa pääosan kanssa aina Kuruun asti. Seuraavana päivänä täydennettiin näitä ilmoituksia ja silloin näyttäytyi, että Stolbovia oli kohdannut vakava vastoinkäyminen. Tappioiden ilmoitettiin olleen 50 kaatunutta ja noin 200 haavoittunutta siltä kolmen päivän ajalta, jonka taistelut Vaskivedellä olivat kestäneet; karkureiden luku laskettiin sadoissa. Erittäin raskaasti olivat tappiot koskeneet konekivääri- ja tykkimiehiä; lisäksi suurin osa päällystöstä haavoittunut. Stolbov pyysi sen vuoksi lisäväkeä, ja on itsestään selvää, ettei mitään hyökkäyksen uudistamista Virroille päin voitu juuri ajatellakaan, ennenkuin apua oli saatu.

Koska Sorinin hyökkäyksellä Ruoveden rintamaa vastaan ei ollut 10 eikä 11 p:nä ollut vähintäkään menestystä, oli nyt aivan selvää, että suunniteltu suuri saartoliike valkoisten Hämeen osastojen oikeata sivustaa vastaan oli tällä kertaa mennyt myttyyn. Samalla kävi selville, että myöskin vastaava liike valkoisten vasenta sivustaa vastaan, jonka kautta oli toivottu aluksi päästävän Mänttään, oli pysäytetty alkuunsa. Hurrin joukon Eväjärvellä kärsimän tappion koko laajuus ei tuullut Tampereella tunnetuksi ennenkuin 13 p:nä, mutta sen verran tiedettiin jo 12 p:nä sekä täällä että Lylyssä, että Hurrin hyökkäys oli pysäytetty.”[i]

Kuvan lähde: Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 49

 


 

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 50-52

10.3.1918 – 100 vuotta sitten Vapaussota ja joukkomurha

Ryssien ja punikkien suurhyökkäys alkaa Länsi-Suomessa

”Punaisten offensiivin alkaessa oli joukkojemme kunto entistä parempi. Järjestely oli kiinteytynyt, ja suojeluskuntapäällystö ja -alipäällystö oli saanut sotakokemusta. Useita yksikköjä johtivat jääkärit.

Satakunnan rintamalla vihollisen aloittamat hyökkäykset ehtyivät maaliskuun 9. ja 14. päivän välillä. Sen laajasuuntainen offensiivi Vilppulan rintamaa vastaan kilpistyi niinikään kautta linjan. Vasen hyökkäyskolonna lyötiin kolmipäiväisten raivokkaiden taistelujen jälkeen Vaskivedellä ja Ruovedellä. Vielä perusteellisemmin vihollinen epäonnistui oikealla siivellään, missä se 10. maaliskuuta kävi Kuhmoisissa olevien asemiemme kimppuun. Täällä oli osaston komentaja [eversti – jpu] Wilkman itse ottanut johdon käsiinsä ja päättänyt ratkaista puolustustehtävän aktiivisesti. Hän ohjasi yhden pataljoonan puolustustamme ankarasti ahdistavan vihollisen selustaan. Liike onnistui, vihollisen oli pakko ryhtyä vetäytymään, ja vetäytyminen kehittyi sekasortoiseksi paoksi. Voitto, jonka yritteliäs ja peloton johtaja oli hyvin ansainnut, oli samalla tulevan offensiivimme kannalta ilahduttava ja rohkaiseva osoitus suojeluskuntajoukkojen saavuttamasta manöverointikyvystä. Toinen viholliskolonna lyötiin kaksi päivää myöhemmin Eväjärvellä, ja niin oli vihollisen yritykset edetä oikealla siivellä täydellisesti torjuttu.”[i]

Punakaartilaiset tekivät Noormarkussa joukkomurhan

”Punaiset olivat vanginneet Noormarkun seudulla paikkakuntalaisia, etupäässä Ahlströmin henkilökuntaan kuuluvia ihmisiä. Myös paikkakunnalla sattumoisin oleskelleen kartanonomistaja Ahlströmin he olivat vanginneet. Siinä vaiheessa, kun valkoisten joukot alkoivat lähestyä, päättivät punaiset ruveta murhaamaan vankejaan. Niinpä he lähtivät kuljettamaan heitä Poria kohti, jossa vankeja, joita oli alun perin 28, piti muka kuulustella. Kymmenen henkilöä he kuitenkin päästivät vapaiksi, joten jäljelle jäi 18 vankia. Näistä yksi kuitenkin säästyi lähtemästä, sillä hän valitti, ettei ontuvana pysty kunnolla kävelemään. Hän jäi henkiin, samoin muuan naiskonttoristi, jota punaiset eivät halunneet ottaa mukaansa.

Loput 16 vankia lähtivät lopulta matkaan. Oli sunnuntai maaliskuun 10. päivä, Auran päivä. Kun vankisaattue oli tullut Koliahteelle, alkoivat punaiset äkkiarvaamatta ampua saatettaviaan murhaten heistä jokaisen. Porin suunnasta sattumoisin vastaan tulleet punaiset avustivat tovereitaan. Ampumiskäskyn antaja oli venäläisen upseerin asussa esiintynyt punapäällikkö Aarre Davidsson, jonka siihenastinen henkilöhistoria sisälsi muun muassa varkauksia, pahoinpitelyjä ja luvatonta viinan myyntiä. – –

Valtiorikosoikeus tuomitsi hänet kuolemaan, mutta tuomio muutettiin armahduslain nojalla elinkautiseksi vankeusrangaistukseksi, joka sekin päättyi kestettyään vain muutaman vuoden.”[ii]

Joukkomurhan uhrien nimet, iät, ammatit ja kotipaikat luetellaan kyseisessä julkaistussa tutkimuksessa.

——-

[i] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; 1951; sivu 308

[ii] Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivut 122-123

9.3.1918 – 100 vuotta sitten Vapaussota

Näihin aikoihin Suomen armeijan Karjalan ryhmä kävi lähestulkoon omaa yksityistä puolustussotaansa. Ylipäällikkö kenraali Mannerheim toki lähetti mahdollisuuksien mukaan lisää aseita, ammuksia, jne., mutta sotia piti omia vähäisiä joukkoja siirtelemällä sinne missä ryssät ja punikit milloinkin kovimmin hyökkäsivät.

Sata vuotta sitten tapahtuneista taisteluista otan esimerkin Valkjärveltä Vuoksen eteläpuolelta. Oli jouduttu perääntymään hieman ja lähdetty ottamaan asemia takaisin.

”Kun Lempisen [vanhan kaartin vääpeli – jpu] joukko kohta kirkonkylään tultuaan aikoi jatkaa matkaa jään yli Veikkolaan, otettiin se toiselta rannalta vastaan kiivaalla tulella. Lankinen [jääkäri, komppanianpäällikkö – jpu] taas oli puolestaan heti lähettänyt kaksi kenttävartiota molempiin toisiaan lähellä oleviin risteyksiin Jauholammin koillispuolelle. Tuskin olivat vartiot ennättäneet asemiinsa, kun lännenpuoleinen niistä sai äkkiarvaamatta kimppuunsa ylivoimaisen vihollisen, joka pakoitti sen nopeasti peräytymään. Kun vihollinen myöskin oli onnistunut tunkeutua Jauholammen ja Valkjärven välisen kannaksen yli, täytyi valkoisten nopeasti levittäytyä puolustuslinjaan kirkonkylästä Jauholaan menevän tien suuntaan sekä muutamia satoja metrejä sen länsipuolelle. Sitten kehittyi tuima kamppailu kirkonkylän ja noiden tärkeiden tienristeyksien omistamisesta, jota kesti aina hämäräntuloon saakka. Askel askeleelta työnnettiin vihollinen taaksepäin mutta sillä oli vielä pimeän tullen suurempi osa mainitusta kannaksesta hallussaan. Yön kuluessa se sitten kuitenkin vetäytyi sijoituspaikkoihinsa Kostialaan ja Valkeamatkaan, joten voitto oli valkoisten. Samana iltana saivat valkoiset »tykistöäkin», s.o. yhden Antrean-rintaman sotasaalistykeistä. Se sijoitettiin Hampaalan kylään Valkjärven koilliskulmaan.

Seuraavana päivänä, maaliskuun 9:nä, saapui Kiviniemen kautta eräs Savonlinnasta lähetetty komppania, jonka päälliköksi oli Kiviniemessä määrätty aikaisemmin mainittu jääkäri Lampela. Komppania sijoitettiin sivustavarmennukseksi Siparilaan. Vihollisella oli tähän aikaan voimia erään vangin kertoman mukaan 400 miestä, 5 konekivääriä ja 4 tykkiä.

Lauantaista maaliskuun 9 p:stä tuli jälleen onnekas päivä valkoisille. Se vihollisjoukko, joka aikaisemmin oli Lipolan kautta käynyt ryöstöretkellä Rampaalassa ja Liikalassa, ilmaantui taaskin näkösälle, mutta tällä kertaa Hiekkamäkeen, josta käsin sen ilmeisenä aikomuksena oli muodostaa vihollisrintaman oikeanpuolinen sivustavarmennus. Nyt sillä oli mukana yksi tykkikin, joka heti rupesi pommittamaan kirkonkylää, Hampaalaa ja Siparilaa. Jääkäri Lampela Siparilassa sai toimekseen karkottaa tämän vihollisen sivustajoukon. Mutta ennenkuin hyökkäykseen ennätettiin käydä, ajoi meikäläisten »tykistö» muutamilla oivilla osumilla vihollisen pakosalle. Tykkipäällikön insinööri Arppen itsensä onnistui lähettää pari täysosumaa aivan vihollistykin viereen, jonka venäläinen käyttelijä pöllähti selälleen. Kerrotaan, että kun hän jälleen oli päässyt jaloilleen, lähti hän kiireesti juosta livistämään, koko ällistynyt punainen lauma kintereillään. Vastarintaa enää kohtaamatta miehitettiin nyt Hiekkamäki ja vallattiin yksin jätetty tykki. Siitä oli kuitenkin lukko viety, niin että se oli lähetettävä pois kuntoonpantavaksi. Sen jälkeen miehitettiin Teppolan, Lemmettylän ja Liikalan kylät ja asetettiin kenttävartiot Koivulaan ja Rampaalaan. Komppanian päälliköksi määrättiin Happonen, joka oli käynyt Vöyrin-koulun.” (Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota IV; 1924; sivut 366-367)

(Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota IV; 1924; sivu 361)

8.3.1918 – 100 vuotta sitten Jääkäripatteristo

Nykytermein Suomen kenttätykistölle alkoi valmistumaan ensimmäinen Jääkärikenttätykistöpatteristo. Aiemmin rintamalle oli lähetetty Tykistökoulusta jopa yksittäinen tykki tai nykytermein 2-tykkisiä jaoksia – silloin niitä jaoksiakin sanottiin upeasti pattereiksi.

Nyt oltiin kuitenkin pikavauhtia tekemässä kokonainen patteristo – Jääkäripataljoona 27 tykistön miehistön pohjalta. Patteristoon tuli kaksi nelitykkistä 122 mm haupitsipatteria ja yksi nelitykkinen 87 mm kanuunapatteri. Patteristoa kutsuttiin silloin Jääkäridivisionaksi.

Miehistö saatiin täysilukuiseksi 5.3.1918, hevoset määrävahvuiseksi 8.3.1918 – koulutuksessa käytettiin vielä Tykistökoulun koulutuskalustoa, patteriston oikea tykkikalusto saapui Pietarsaareen vasta 9.3.1918.

Patteriston komentaja oli jääkärimajuri Malmberg, pattereiden päälliköt olivat jääkärikapteenit Lesch, Wegelius ja Snellman.

Patteristo lähti Pietarsaaresta rintamalle 12.-13.3.1918 ennättämättä ampua laukaustakaan varsinaisesta tykkikalustostaan.

Lähde: Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota IV; 1924; sivut 288-290

”Pääasija” – Suomen Vapaussota

Aliupseeri Uuno Niemikaija lähetti Vaasasta Kölnin tuomiokirkkoa esittävän postikortin 27.2.1918 Wiljami Niittylälle Ätsärin Otsolaan.

Lainaan postikortin tekstistä pätkän:

”Olemme saapunu nyt oikeen koko sakki tänne saksasta suomen vapautta pelastamaan kun nyt vaan pääsis pijan niitä ryssijä tappamaan se olis pääasija.”

Lähde: Vapaussoturi 1 (308) 2018; sivu 28

Niemikaija saapui Jääkäripataljoona 27 pääosan mukana Vaasaan 25.2.1918.

3.3.1918 – 100 vuotta sitten

Vapaussodan molemmat osapuolet valmistautuivat ratkaisevaan hyökkäykseen

Suomen armeijan ylipäällikkö kenraali Mannerheim ja Suomen armeija oli toinen ”osapuolista”:

”Etelässä vallitseva nälkä ja hirmuvalta kehottivat nopeihin toimenpiteisiin, ja sitä paitsi tiesin että vastapuolella suoritettiin kiihkeitä hyökkäysvalmisteluja. Päämaja laski, että vihollisella olisi Pohjanlahden ja Päijänteen välillä käytettävissään 25 000 miehen voimat. Kevät lähestyi, ja kelirikko alkaisi pian estää joukkojen liikkeitä. Jäiden lähdettyä helpottaisivat avoimet vesistöt vastustajan puolustusta. Näitä seikkoja silmälläpitäen annoin 27. helmikuuta käskyn ryhtyä toimenpiteisiin, että joukot maaliskuun puoliväliin mennessä olisivat valmiit siirtymään offensiiviin.”[i]

Entäpä toinen osapuoli?

Juuri tämän valmisteltavana olevan hyökkäyksen osalta kannattaa jättää Venäjän valtio sivuun tarkastelusta, vaikka se Karjalan rintamalla olikin hyvin aktiivinen.

”_»Suomen kaikkien sotajoukkojen ylipäällikkö», sanomalehdentoimittaja ja entinen vänrikki Eero Haapalainen, oli ylipäällikkö vain nimellisesti, kun taas hänen esikuntapäällikkönsä eversti Svetshnikov oli todellinen johtaja.”[ii]

Svetshnikovin käskystä 3.3.18 pätkä:

”_ »Määrään kaikkia Suomen sotajoukkoja [mukaan luettuna venäläiset joukot – jpu] ajalla 3 p:stä 9 p:ään maaliskuuta valmistautumaan hyökkäyksiä varten ja 10 p:nä maaliskuuta on kaikkien ryhdyttävä ratkaisevaan hyökkäykseen lahtarien tuhoamiseksi maasta ja Vaasan-Sortavalan rautateiden, eritoten Haapamäen-Pieksämäen radan valloittamiseksi.»

Vastustajan [kapinallisten ja venäläisten – jpu] päähyökkäys suuntautui Päijänteen ja Pohjanlahden välille, missä käskyä myös toteutettiin huomattavan tehokkaasti. Tällä rintamalla, jonka vahvuus oli n. 15 000 miestä, hoiti päällikkyyttä kelvollinen ja henkilönä nuhteeton mies, metallityömies Hugo Salmela, apunaan eversti Bulatsel ja muita venäläisiä upseereja. Operatiivinen ajatus oli sama kuin meidänkin tulevassa hyökkäyksessämme: sitoa joukkomme Ruoveden-Vilppulan-Mäntän linjalla ja samalla ohjata varsinaiset hyökkäyskolonnat itä- ja länsipuolitse.”[iii]

Mannerheimin suunnitelma

”Hyökkäyssuunnitelman perusajatuksena oli vihollisen Ruoveden-Vilppulan linjalla olevien joukkojen sitominen rintamahyökkäyksillä ja samanaikainen saarrostaminen lännestä ja idästä. Sekä rintamalinjan kulku että tieverkko suosivat tätä suunnitelmaa. Jo 5. maaliskuuta oli annettu käsky hyökkäysjoukkojen jakamisesta seuraaviin suoraan ylipäällikön alaisiin osastoihin:

–        Ryhmä Linderin, päävoimat Ikaalisissa ja Laviassa, oli toistaiseksi rajoituttava varmistamaan lännestä tapahtuva saarrostusliike, katkaisemaan Tampereen-Porin rautatie ja sitomaan vastassa olevia voimia;

–        Osasto Hjalmarsonin, oli kokoonnuttava Virroille, varmistuksenaan Vaskivedelle työnnetty pataljoona. Osaston tehtävänä oli hyökätä suoraan etelään Kuruun ja edetä Muroleen kanavan kautta Korkeakosken-Oriveden rataosalle katkaisemaan vihollisen päävoimien perääntymistien lännestä käsin;

–        Ryhmä Wetzerin, oli linjalla Ruovesi-Vilppula-Mänttä sidottava vihollisen päävoimia ja estettävä niitä ennenaikaisella vetäytymisellä välttämästä saarrostus; jos vihollinen ryhtyisi vetäytymään, osaston oli käytävä tarmokkaaseen takaa-ajoon;

–        Osasto Wilkmanin, oli kokoonnuttava Jämsään Päijänteen länsipuolelle, varmistuksenaan Eväjärvelle ja Kuhmoisiin työnnetyt osastot. Tehtävänä oli idästä päin Länkipohjan kautta hyökätä pääradalle ja Oriveden aseman kohdalla täydentää vihollisen päävoimien saarrostus.

Hyökkäysjoukot oli muodostettu samoista suojeluskunnista, jotka olivat yhtäjaksoisesti olleet tulessa sodan alusta asti. Ei ollut muuta neuvoa kuin käyttää niitä offensiiviinkin. Lisäksi tulivat värvätyt joukot, jotka pikakoulutuksen saatuaan kuljetettiin rintamalle. Jääkärijalkaväkeä ei voitu käyttää – sen järjestely ja koulutus oli vasta alullaan. Kun ylipäällikön reservinä oli vain kaksi krenatööripataljoonaa ja välttämättä tarvittiin enemmän, muodostettiin liikenevästä asevelvollisesta miehistöstä kiireesti seitsemän reservipataljoonaa. Useimmat niistä joutuivat ottamaan osaa hyökkäykseen.

Pääoperaatioon osaa ottavien joukkojen vahvuus oli, ylipäällikön reservejä lukuun ottamatta, 12 000 miestä, silloisissa oloissamme huomattava voima.”[iv]

——

[i] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; sivu 297

[ii] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; sivu 296

[iii] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; sivu 305

[iv] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; sivut 304-305

28.2.1918 – 100 vuotta sitten

Jääkärit ja Mannerheim erimielisiä jääkärien käytöstä

Jääkärien mielestä olisi pitänyt perustaa valioprikaati, jossa jääkärit toimisivat kaaderina ja suojeluskuntalaiset miehistönä. Prikaatissa piti oleman ”kuusi pataljoonaa, patteristo, ratsuväkiosasto ja pioneerikomppania, yhteensä noin 5000 miestä – mutta se oli jo todellinen operatiivinen yhtymä.”[i]

Kenraali Mannerheim puolestaan halusi perustaa asevelvollisista oikean armeijan, jossa jääkärit olisivat kaaderina – kouluttajina ja johtajina. Mannerheimin mielestä ”ei ollut varaa tuhlata sitä arvokasta kaaderia, jonka pataljoona meille tarjosi. Se oli tarkoitettu paljon useamman osaston rungoksi kuin jääkärit olivat ajatelleet. Toiveet saada muodostetuksi sotakelpoisia joukkoja asevelvollisesta miehistöstä olivat tuomitut raukeamaan, ellei ollut tarpeeksi kaadereita käytettävissä.”[ii]

Törmäys

Nämä kaksi näkemystä olivat niin kaukana toisistaan, että se tuli nostamaan ”verenpainetta” puolin ja toisin.

”Helmikuun 28. päivänä evl. Thesleff ja maj. Jernström matkustivat ylipäällikön käskystä Seinäjoella sijaitsevaan päämajaan. Siellä Mannerheim selosti heille, miten jääkäreitä tultaisiin vastaisuudessa käyttämään. Hänen selostuksensa oli molemmille jääkärien edustajille tyrmistyttävä yllätys. He puhuivat innokkaasti prikaatisuunnitelman puolesta, hyvän sotilaallisen käytöksen rajoja nähtävästi kuitenkaan ylittämättä. Jernström pyysi ja sai luvan neuvotella asiasta toveriensa kanssa. Seuraavana päivänä Vaasassa pidettiin entisen Jääkäripataljoona 27:n viimeinen »Oberzugführerbesprechung», ts. Jernströmin koolle kutsumien jääkärimajurien neuvottelu. Siitä tuli melkoisen kiihkeä. – –

Majurien kannanotot olivat jyrkkiä. Tuittupäinen majuri Ståhlberg heitti esiin ajatuksen, että ellei jääkärien vaatimuksiin suostuta, »Jääkäripataljoona 27 nousee eloon», marssii rintamalle ja valtaa Tampereen. – Sitten joku muisti, että Vaasan senaattorit olivat juuri lähdössä Seinäjoelle. Päätettiin miehissä mennä selittämään asia heille. Se oli tietenkin »politikointia». – –

Senaattorit tavoitettiin aseman odotushuoneessa ja asia selitettiin. Senaatin puheenjohtaja – tilapäinen valtionpäämies – suostui esittämään se ylipäällikölle. – –

Senaattori Renvall täytti lupauksensa, niin vaikeata kuin se olikin. Ylipäällikön hermot olivat muutenkin kireällä. Ajatus saksalaisten apujoukkojen kutsumisesta maahan oli tullut esille. Se oli Mannerheimille tunne- ja arvovaltasyistä vastenmielinen ja hän piti sitä – ilmeisen kaukonäköisesti – myös poliittisesti epäviisaana. Nyt kaiken lisäksi nämä saksalaisten kasvatit pyrkivät rettelöimään ylipäällikkönsä kanssa tavalla, joka ei todellakaan ollut preussilaisen kurin mukainen.

Kuultuaan asian Mannerheim kävi – Renvallin kertoman mukaan – »aivan valkeaksi vihasta» ja ilmoitti olevansa valmis pyytämään eron. Hän ei ollut korvaamaton, jääkärit olivat. Renvall koetti parhaansa mukaan vakuuttaa pitävänsä korvaamattomina molempia ja ylipäällikön nauttivan senaatin täyttä luottamusta. Lopuksi hän ehdotti, että kenraali neuvottelisi vielä jääkärien edustajan kanssa. Mannerheim lupasi harkita asiaa.”[iii]

Ratkaisu

”Neuvottelukutsu saapui Vaasaan jo seuraavana päivänä (2.3.). Jernström matkusti jälleen Seinäjoelle, mukanaan toveriensa jyrkkäsanaiset evästykset, seuranaan majurit Heinrichs ja Gadolin. – –

Esikuntajunassa käyty keskustelu muodostuikin varsin tyyneksi. Molemmin puolin tuotiin asialliset näkökohdat asiallisesti esiin. Mannerheim selosti perusteellisesti ne syyt, joiden vuoksi hän ei voinut tinkiä suunnitelmistaan. Selostuksessa oli yhtä ja toista jääkäreille karvasta nieltävää, mutta vastaväitteitä ei enää kuulunut. Heidät oli taltutettu tahdikkaasti, mutta tehokkaasti. Ainoa Mannerheimin tekemä myönnytys oli puolittainen lupaus, että jalkaväen organisaatiosta voitaisiin ehkä poistaa rykmentinporras, koska jääkärit olivat ilmeisen haluttomia saamaan välittömiksi esimiehikseen muukalaisina pitämiään upseereita – johon ryhmään Mannerheim totesi itsekin kuuluvansa.

Paljon puhuttu ja paisuteltu »jääkärikonflikti» oli ohi kestettyään suunnilleen kaksi vuorokautta.”[iv]

”Jääkärijoukkojen kokonaisvahvuus nousi lopulta 14 000 mieheen.

»Ristiriita» oli täten poistettu ja saatu aikaan yhteisymmärrys ja työnhalu, joita kipeästi tarvittiin. Tämä konflikti ei myöskään heittänyt minkäänlaista varjoa tulevaan yhteistoimintaan ja keskinäiseen luottamukseen, joka on säilynyt sekä sodassa että rauhassa.”[v]

—–

[i] Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivut 859-860

[ii] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; 1951; sivut 289-290

[iii] Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivut 860-862

[iv] Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivut 862-863

[v] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; 1951; sivu 294