Nyt, kun melskaaminen on alkanut alkanut pääministerin avioerosta, alkoivat kaikki ”neuvonantajat” viisastelemaan, että minähän sen jo tiesin, ennustin tms. jonninjoutavaa. Pääasia on se, että ”meillä se kukoistaa” ja, että pitäisi tehdä kuin minä ja me. Ja, me olemme niin onnellisia olleet ja olemme elämämme loppuun saakka.
Niin sitä luulisi, kun äijä heiluu vieraissa, minkä silmä kantaa ja muija on kiinnitetty hellan ja koukun väliin. Rahat on vain äijän lompakossa, josta murut lasketaan muijan ruoka-ostoksiin ja ukko kiljuu että, missä sapuska on ja sassiin ! Rouva kyllästyy ja uhka avioerolla. Äijä sanoo, että eroa vaan, mutta penniäkään et saa. Ukko ryyppää ja kiikkuu kaljakapakassa, ja muija päivystää henkensä uhalla.
Sitten, kun joku naapuri eroaa, alkaa kova itsepuolustelu, että kyllä meillä on niin hyvää, että miksette tee niin kuin me. Ja sama meno jatkuu. Taas muija pannaan hellankoukkuun kiinni, ettei karkasi.
Mutta syystä tai toisesta ihmisten elämä ja toisen luonteet paljastuvat ajan kuluessa ja alkavat mielet ja kielet erota. Käydään jopa neuvoloissa, kun menee vaikeaksi. Tai sitten mennään yhteen nuoruuden sokaistuneina ilman elämänkokemuksia. Tai törmää uuteen sielunkumppaniin. Tai ajan kuluessa jompi kumpi saa kupin täyteen, hakee eroa tai tekevät sen yhdessä. Se on vaikea tapaus aina, jos vielä on kysymys yllätyksestä, on lapset ja omaisuus saati rakennusprojektit kesken. Sitä sanotaan pieneksi kuolemaksi.
Mennään vain silmät ummessa, heti sokkona alttarille tai kituutetaan sairaanloisessa suhteessa riutuen, että kyllä se kaikki kestää, kaikki se kärsii, kun kerran on luvattu.
