Kyuu Eturautti

4.12.2019

Sanna Marin poliitikkona ja demarina

Kovasti näyttää siltä että Sanna Marin on keulimassa demarieliitin vetämänä uudeksi pääministeriksi. Edustaja Marinia voi analysoida monella tapaa – toki ihmisenä, mutta myös poliitikkona, demarina ja pääministerinä. Kaikilta osin on eri näkökulmat, joten katsotaanpa hieman.

Kokemusta Tampereelta

Edustaja Marinilla on melko paljon kokemusta Tampereelta. Hän on paikallispoliitikkona saanut oikeastaan kaksi erilaista mainetta. Hänet on nähty väkeväksi yltyneiden valtuustokokousten rauhoittajana ja tässä hän on osoittanut puheenjohtajan taitoja. Toisaalta, hänet on myös nähty muissa konteksteissa aika kovana räyhääjänä. Jos aiempiin demareihin pitää verrata niin hänessä on enemmän Paavo Lipposta kuin esimerkiksi Jutta Urpilaista. Marin ei peittele vihaa tai turhautumista ja joskus lipsahtaa matkaan vähän sammakonpoikastakin. Selvää on, että hän osaa olla jämäkkä puheenjohtaja, mutta myös irtopisteitä etsivä megafoni.

Hänet laitettiin myös olemattomalla varoajalla tuuraamaan Antti Rinnettä tämän sairastumisen vuoksi. Tästäkin mielestäni löytyi kaksi kulmaa. Toisaalta, hän oli puhevalmis, terävä ja kommentit olivat aivan ehtaa instituutipolitiikkoa, paljon mukavan kuuloisia mutta erittäin tulkinnanvaraisia vastauksia. Tämä implikoi selvää pääministeriaineista, sillä pääministeri yleensä nähdään mieluiten pehmeiden ulosantien tarjoajana. Toinen puoli oli hänen hyvin heikko tietämys asiakysymyksistä joista puhuttiin, mutta tässä kohtaa on annettava armoa äkkinäisen tilanteen vuoksi. Ei hän voinut mitenkään valmistautua lonkalta tietämään kaikki mahdollinen niistä aiheista, joita Rinne oli jo vuoden opiskellut. Sanotaanko niin että olen hitusen huolissani mikäli hän ei vaikuta olevan kovin innostunut monista valtakunnan kärkiaiheista. Huolta on siis kuitenkin vaan hitunen, sillä olosuhteilla lieni vaikutusta.

Entäpä ihmisenä? Kaunis ihminen kuiten kaikki muutkin ihmiset. Vahvasti humanistin taustaa, jonka myötä myös jonkin verran luonnontieteiden vastaisuutta. Tyypillistä tänä päivänä, mutta henkilökohtaisesti olen eri linjalla. Yhtä kaikki, en mene tähän syvemmälle, sillä nyt(kin) on paras keskittyä puhumaan päättäjästä, ei henkilöstä.

Entäpä demarien kärkinimenä?

Tuhannen taalan ja sadantuhannen äänen kysmys on tämä: mitä hän tekisi demareiden kannatukselle? Rinne veti mukanaan AY-liikkeen kannattajia ja duunareita. Edustaja Marin ei omaa tällaista pohjaa, vaan hän on poliittisesti hyvin lähellä vihreiden Ohisaloa ja vasemmiston Anderssonia. Kun kolme puoluetta ajavat samaa asiaa, samanlaisilla johtajilla, se voi johtaa muiden demareita lähellä olevien aihepiirien katoamiseen toisten puolueiden suuntaan. Työläisvasemmistolle ei ehkä enää ole perinteisessä vasemmistossa sijaa, joka voi johtaa puolueen kuihtumiseen entisestään. Vähän luulen, että pelkkä vihervasemmiston peesaaminen ei riitä nousuun.

Tietenkin on myös mahdollista, että se mitä demarien nousu kaipaa on tuoreita näkökulmia ja nuorempia kasvoja. Ehkäpä demarit löytävät näin uuden lokeron kotimaan politiikasta. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että saatamme päästä tutkimaan tätä teoriaa piakkoin. Jos näin käy, on vähintään kohteliasta toivottaa edustaja Marinille onnea jatkoon.

3.12.2019

Pisa – rehellisesti syistä, rehellisesti ratkaisuista

Tänään luettiin taas Pisa-tuloksia, joista on löydetty ongelmia poikien lukutaidosta sekä -asenteesta. Moni populisti on valmis julistamaan syitä ja moni poliittisesti korrekti on valmis ampumaan alas keskustelun. Ehdotan, että tarvitaan rehti eri syiden pohdinta, mutta ei ilman pohdintaa ratkaisuehdotuksista, meinaan sellaisista jotka ovat toteutuskelpoisia.

”Taas sitä maahanmuuttoa”

Pyydän anteeksi, mutta maahanmuuttoa ei voi poissulkea tästä. Lukemalla eri tilastoja ristiin, kuten Pisa-tulokset per tuloluokat ja humanitaarisen maahanmuuton tulijoiden sijoittuminen näihin luokkiin, sekä aiemmat tilastot maahanmuuttajataustaisten oppimisongelmista, on pakko vetää yksi ynnä yksi. Ei, se ei ole lasten tai heidän ihonvärin vika. Taustaongelmana saattaa usein olla kulttuurierot ja/tai perheiden surkea suhtautuminen länsimaiseen koulutukseen. Tästä on liian monta sataa opettajaa puhunut että asia voitaisiin vain kuitata rasistien huuteluna. Huonot käytöstavat eivät nauti suojelua lain edessä, joten niitä voi mielestäni kritisoida, kunhan edelleen ja toistamiseen korostetaan että ihmisen erilainen tausta ei tee hänestä eriarvoista.

Entäpä ratkaisu tähän? Mielestäni on useitakin asioita mitä voisimme tehdä joista listaan muutaman. Muun kuin suomen ja saamen kielten käyttäminen äidinkielenä on selvästi haitallista integroitumiselle. Tietenkin oppilaalle voidaan vapaaehtoisena tarjota synnyinmaansa äidinkielen opetusta ja se on hyväksi, mutta sen ei pitäisi väkisin erottaa lasta suomalaistaustaisten joukosta. Sanon tämän paitsi opettajien kommenttien pohjalta, myös omana kokemuksena. Integrointi- ja kotoutuspuolessa pitäisi myös olla hieman enemmän paitsi resursseja, myös jämäkkyyttä. Monet asiat vieraista kulttuureista ovat tervetulleita, mutta ongelmakohdille pitää sanoa täysin yksiselitteinen EI. Joissain kulttuureissa yleissivistys on suuressa arvossa, toisissa ei. Jälkimmäisellä näistä ei ole tilaa Suomen kouluissa. Muutoinkin pitäisi päästä eroon kaikesta tarpeettomasta, koulun toimesta tehtävästä sormella osoittelusta ja erottelusta, joka kohdistuu lasten etniseen taustaan. Lapset ovat lapsia, koulussa heidän pitää olla tasavertaisia.

”Taas sitä feminismiä”

Tässäkin lienee paras heti alkuun korostaa, että tiedän naisten tasa-arvossa olevan vielä tekemistä Suomessakin. Koska kovin monet vastuullisetkin journalistit asiasta uskaltavat jo säännöllisesti puhua, uskallan itsekin nostaa kissan nimeltä intersektionalismi pöydälle. Karrikoidusti käy niin että pahimmillaan jo kouluissa suomalaiset pojat nähdään etuoikeutettuina riistäjinä ja tytöt sorrettuina uhreina. Miespuolisten opettajien määrä on romahtanut ja sitä halutaan yhä laskea. Pojilta on viety paitsi roolimallit, myös toivo ja usko itseensä. Sukupuoli on toki monitahoinen aihe jota yhä paremmin ymmärrämme, mutta edelleenkin ylivertaisessa osassa tapauksia fyysinen sukupuoli määrittää tiettyjä eroja meissä, eikä siinä ole mitään pahaa.

Ratkaisukulman pitäisi nähdäkseni lähteä sen yksinkertaisen asian hyväksymisestä, että keskimäärin selkeästi pojiksi ja tytöiksi määritellyt lapset omaavat tiettyjä sukupuolten ominaisia piirteitä. Historiallisesti tämä ymmärrettiin melko hyvin, mutta toki silloin unohdimme vähemmistöt ja sukupuolten tasavertaisten mahdollisuuksien tarjoamisen. Nähdäkseni ratkaisu löytyy yhdistämällä vanhaa ja uutta. Pojat on ennenkin saatu lukemaan, kyllä heidät saadaan nytkin kunhan ymmärretään että keskivertopoikaa eivät ehkä kiinnosta samat kirjat kuin keskivertotyttöjä. Olisi myös hyvä rohkaista esim. porkkanaa käyttämällä kouluja siihen, että opettajista edes neljäsosa olisi miespuolisia. Tuo ei nähdäkseni ole liian raju vaade etteikö siihen kohtuullisessa ajassa päästäisi.

Paljon pieniä tekoja

Tietenkin tekijöitä on muitakin. Koulupäivien pitäisi olla pääosin mobiililaitteilta rauhoitettua aikaa. Opettajilla pitäisi olla parempi mahdollisuus puuttua kiusaamiseen ja ongelmaoppilaisiin, ilman pelkoa ongelmavanhempien rajuista kostotoimenpiteistä tai hukkumisesta byrokratian rattaisiin. Opettajilla on pitkä koulutus ja osaaminen, heistä ylivoimainen leijonaosa tuntee työnsä mainiosti. Heistä on turhaan tehty syyllisiä kaikkeen.

Lopulta, koulun pitää elää ajassa. Tämä on ikuinen haaste ja muistan itsekin miten vanhentunut käsitys tieteestä ja maailmasta oli jo minun peruskouluaikoihin. Tätäkään jatkuvaa haastetta ei saa jättää unohdetuksi rutiiniksi. Tämän päivän koulu voi elää vain tämän päivän maailmassa.

1.12.20191.12.2019

Joulukalenterini: 24 kiitosta

En ole hirmuinen jouluihminen, mutta päätin tehdä jotain, mikä on todettu surkeaksi epäonnistumiseksi jo aiemmin. Se jotain on antaa positiivista palautetta ihmisille sosiaalisessa mediassa. Aion kiittää Twitterissä yhtä henkilöä joka päivä Jouluun asti ja tässä kerron lisää.

Voit katsoa koko Twitter-viestiketjun tästä tai selaa jutun loppuun. Kirjautumisia tai tunnuksia ei tarvita lukemiseen.

Erimielisyys auttaa

Teen itselleni alusta pitäen selväksi, että en aio vain kehua ihmisiä kuplani sisällä. Heitän laajan verkon, eri aihepiirejä, eri perusteita. Joidenkin kanssa olen jostain samaa mieltä, joidenkin kanssa kovinkin eri linjoilla, mutta se ei vähennä kunnioitusta. Poliittisesti eri mieltä olevillakin on perustelunsa ja kannattajansa. Jos ymmärrän nämä, opin yhtä ja toista myös omista mielipiteistäni.

Toinen näkökulma tiivistyy sanontaan ”sokeakin kana löytää jyvän”. Joskus sitä lukee todella fiksuja kommentteja henkilöltä, jonka aatemaailmaa ei mieluusti kannattaisi. On väärin tuomita tai kehua henkilöä vain henkilön vuoksi, vaan kriteeri on teoissa. Esimerkiksi olen huomannut että niin vihreiden kuin persujenkin edustajilta voi tulla asiallisia näkökulmia, vieläpä mitä yllättävimmissä aiheissa. Niitä ei pidä väheksyä vain puhujan henkilön takia.

Kolmas näkökulma on metatasoa, itse keskustelemisen arvostusta. On viisasta kunnioittaa ketä tahansa, joka uskaltaa mielipiteensä avoimesti ilmaista ja altistaa sen suuren yleisön pohdittavaksi tai haukuttavaksi. Se on tänä päivänä laji mitä yhä harvempi fiksuja mielipiteitä omaava harrastaa. Mitä vähemmän on ääniä, sitä vähemmän on kansanvaltaa, sitä vähemmän on ylipäänsä tietoa päätöksenteon tueksi ja sitä vähemmän ymmärrämme maailmaa. Tieto on ihmisen vahvin puolustusase mitä moninaisimpia uhkia vastaan.

Entäs ne riskit?

Toden totta saatan osoittaa kiitoksen henkilölle, joka on toimillaan aiheuttanut mielipahaa. Tätä ei voi täysin välttää, ei semmoista sanomaa olekaan joka ei jotakuta loukkaisi. Koitan kuitenkin pyrkiä siihen, että vältän ihmisiä joiden ilmaisulla vihanpito on itse tarkoitus, ei tahaton sivuvaikutus. Saatan osua vikaan ja siitä saa minulle kommentoida. Toisaalta, uskallan väittää että joskus tämä mielikuva tulee pienistä kuplista: jokainen (persu/vihreä/mamu/journalisti/…) ei ole automaattisesti (hyvä/paha/luotettava/valehtelija/…). Ja ollakseni hetken rehellinen: en minä halua asua maassa jota johtaa vain yksi puolue, yksi mielipide ja jossa kaikki tieto jolle altistun on ennalta sovittua ja vaaratonta.

Minun on vaikea uskoa ihmisiä, jotka pitävät hiilivoimaa puhtaana, homoseksuaaleja pahoina, yrityksen pyörittämistä riistona, verosuunnittelua sallittuna, amazonia asiallisena yrityksenä tai kepua rehellisenä. Toisaalta, koska heitä näen ja kuulen, ymmärrän että asiat voi nähdä monella tapaa. Ja hyvät ihmiset, siitä minä kiitän.

Minun joulukalenterini on #24kiitosta. Joka päivä kiitän tässä ketjussa yhtä henkilöä siitä, että olen oppinut heiltä jotain. Osan kanssa olen samaa mieltä jostain, en kaikkien, mutta kiitos on aina vilpitön. Blogissa taustoja https://t.co/1vBYPGOuPX

— Kyuu Eturautti 🇫🇮🇺🇸 (@KyuuEturautti) November 30, 2019

25.11.2019

Posti pakettikuljetuksen kilpailijana – näin se meni

En ota nyt kantaa postilakkoon, mutta katson hyödylliseksi tässä kohtaa tutkia pakettiliiketoiminnan lähihistoriaa. Kuten tiedämme, postilla on lakisääteisten tehtävien lisäksi myös jalansijaa pakettimarkkinoilla. Kuten MOT paljasti, toiminta on ollut karmivan luokan farssi. Lukuisia juttuja vuosien varrella luettuani ja sivusta toimintaa katseltuani, rakennan nyt yksinkertaistetun mallin tästä farssista.

Korostan, että tämä on yksinkertaistettu koonti useista lähteistä, ei suora kertomus mistään tietystä yrityksestä.

Vaihe 1: Posti yhtenä kuljetuskumppanina

Vuosikymmenen takaisessa lähtötilanteessa yritys x toimittaa varastoltaan paljon eri kokoisia toimituksia, pikkupaketeista lavallisiin, Suomeen ja Euroopan maihin. Posti on yksi palveluita tarjoavista yrityksistä ja heidän osuus toimituksista on 50%. Postin hinta on samalla tasolla kilpailijoiden kanssa ja tilanne heidän kanssa on jotakuinkin ok. Posti maksaa suht. asiallista palkkaa ja sillä on riittävästi henkilökuntaa sekä laadunvalvontaa ja toiminta on hieman voitollista.

Vaihe 2: hintakilpailu

Posti haluaa kaapata suuremman osan markkinoista ja tekee yritys x:lle huomattavasti kilpailijoita edullisemman tarjouksen. Se edellyttää, että postilta pitää tilata aiempaa suurempi osa toimituksista. Yritys laskee säästävänsä rahaa, joten postin osuus toimituksista kasvaa 80-90% tienoille. Postin toiminta muuttuu rajusti tappiolliseksi, mutta muilta osin tilanne toimii yhä.

Vaihe 3: Laadusta tingitään

Posti on saanut vaihe 2:n myötä paljon lisää toimitettavaa, mutta tappiollisuuden vuoksi resursseja ei kasvateta vastaavasti. Henkilökunta alkaa voimaan pahoin, toimitukset myöhästyvät, paketteja alkaa katoamaan ja hajoamaan enemmän, laatutaso laskee kuin lehmän häntä. Reklamaatiot tulevat kalliiksi ja tappiot syvenevät. Yritys x:n toiminta kärsii huonoista toimituksista ja he ryhtyvät vaihtamaan toimituksia taas muille yrityksille. Postin osuus toimituksista tippuu 10% tienoille.

Vaihe 4: Maine meni, tappio jäi

Yritys x:llä toimii tilanne taas hyvin, kiitos muiden toimitustapojen. Postilla sen sijaan on yhä kriisi päällä, he eivät kykene reagoimaan markkinatilanteeseen ja lähtevät paniikissa paikkaamaan asiaa huonoilla yrityskaupoilla, henkilöstön tilannetta yhä heikentämällä, asiakaspalvelusta tinkimällä ja toimituksia hidastamalla. Posti on menettänyt vakaita ja helppoja asiakkuuksia, pahentanut tappiota, heikentänyt työilmapiiriä sekä jäänyt kehityksestä jälkeen. Sivuvaikutuksena posti on myös heikentänyt kotimaisten yritysten asemaa kansainvälisillä markkinoilla.

Vaihe 5: ?

Minä väitän, että postilta puuttuu asiantuntemus toimia pakettimarkkinoilla. Poliittisesti valitut pomot eivät hanskaa alaa ja vastuun puute johtaa typeryyksiin typeryyksien jälkeen, kuten Yleisradion tutkiva journalismi on jälleen osoittanut. Henkilökunnan suhteeton jälkiviisaus on toki osa ongelmaa, mutta sitäkin sopii kysyä onko se joiltain osin seurausta postin yleisestä työilmapiiristä. Postin pitäisi päättää strategia ja pohtia mitä se haluaa olla. Sen jälkeen valitaan henkilöt jotka osaavat sen toteuttaa, puhtaasti asiantuntemuksen mukaan. Tuuliajolta on päästävä pois, mieluiten jo vuosikymmen sitten.

24.11.2019

Sukupuolikoulutusta sukupuolikouluttautuneille

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että sukupuolten tasa-arvossa on vielä tekemistä, Suomessakin. En kuitenkaan ole kovinkaan vakuuttunut valituista keinoista. Erityisesti tämä kärjistyy ilmiöön, jossa aiheesta saarnataan isolla äänellä ja rahalla lähinnä niille, jotka aiheen tuntevat jo unissaankin.

Kulttuurikansan kulttuuriähky

Pyörin aika monessa kulttuuriaiheisessa piirissä ja yhteisössä. Eräässä niistä järjestetään usein työryhmätapaamisia, työpajan tyyppisiä, joihin sisältyy aina myös luentosisältöä. Jonkin ajan päästä pidetään jälleen yksi, ja luennon aiheena on sukupuolten tasa-arvo. Edellisessä tapahtumassa aiheena oli sukupuolten tasa-arvo. Sitä edellisen tapahtuman aiheena oli sukupuolten tasa-arvo. Puheet ovat enemmän syyllistäviä ja kiihottavia kuin informoivia tai ajattelevia. Kyseisen kulttuuriyhteisön aihepiirissä tasa-arvoaiheet eivät ole pääasia, ainoastaan yksi noin kymmenestä taustaperiaatteesta. Asiaohjelmasta se vie kuitenkin sata prosenttia. Yleisö näissä ohjelmissa on ihan positiivisessa mielessä neonkirkkaan punavihreää, erityisen oppineita näissä aiheissa. Fiksua ja pätevää väkeä, vaikken heidän poliittista linjaa kannatakaan.

Hetkinen! Mitäs epämääräistä tekstiä tuo yllä on? Miksei kirjoittaja kerro tapahtumien ja ihmisten nimiä? Siksi, että en halua maalittaa ketään, enkä pidä näitä sisältöjä sinänsä pahoina. Puhujat eivät ole erityisen osaavia, keskimäärin huonoja puhujia, kapealla maailmankuvalla, mutta he eivät ole millään muotoja pahoja ihmisiä eikä ole heidän vika että heidät on palkattu puhumaan. En siis aio osoittaa sormella ihmisiä vain siksi että heidät on otettu osaksi tätä oravanpyörää.

Mitä siis voisi tehdä?

Demarihallituksemme on mielestäni tehnyt karhunpalveluksen aiheen keskustelulle painottamalla sukupuolikeskustelun ääripäihin – intersektionalismiin, miesvihaan, homofobiaan (juu, oikeesti), identiteettipolitiikkaan ja perhevastaisuuteen. Tämä puolestaa ruokkii tarpeettomasti vähintään yhtä ikävästi öyhöttävää vastapuolta. Julkinen keskustelu kaipaisi sillanrakentajia ja useita näkökulmia, laajempaa kulmaa, mutta se vain kapenee. Kyllä, tytöt ja naiset ovat huonossa asemassa joissain kohdin, pojat ja miehet joissain, jotkut vähemmistöt toisaalla. Ei pitäisi nähdä sateenkaariperhettä vähän tylsemmän heteroperheen vastinkappaleena, vaan perheen ja lapsen hyvinvoinnin pitäisi molemmissa tapauksissa olla tärkeää. Ei pitäisi katsoa vain yhtä tilastoa, vaan varmistaa että keneltäkään ei suljeta ovia ja mahdollisuudet ovat avoimia. Pitäisi etsiä asioita jotka yhdistävät meitä, ei ainoastaan korostaa sitä mikä meidät erottaa.

Mieleeni tulee World of Women -festivaali parin vuoden takaa. Se ei ollut pöhkö tapahtuma ja siinä oli paljon asiaa, vaikka näkökulma olikin kapea. Konseptin päälle voisi hyvin rakentaa tapahtuman vaikkapa nimeltään Ihmisten Suomi, jossa etsittäisiin kaikenlaisia ihmisryhmiä, puhuttaisiin heidän haasteista avoimesti ja autettaisiin heitä löytämään toisiaan. Minä vain väitän, että on parempi saada samaan keskusteluun Laura Huhtasaari ja Anna Kontula, eikä vain neljä Lauraa tai neljä Annaa, kuten nyt tehdään. En minä usko hetkeäkään että kumpikaan heistä vaihtaisi puoluetta keskustelun myötä, mutta tässäpä se ydinviisaus: ei tuommoinen paneelikeskustelu ole heitä, vaan yleisöä varten.

Pidän ikävänä tasa-arvokeskusteluja joissa nähdään vain vihollisia. Ei vähemmistön x huomiointi ole pois vähemmistön y tai enemmistön z aiheesta. Tältä osin tasa-arvossa on tottavie tekemistä. Siten toivoisin, että ongelmaa korjattaisiin. Nyt sitä pahennetaan.

22.11.201920.11.2020

Asiaa valaistuksesta – wattien aika on ohi

Oman alani myyntinäyttelyhommissa tuli vastaan tuttu aihe: kun valaisinta tai lamppua myydään, watit ovat ainoa mikä ihmisiä kiinnostaa. Herra James Watt ei ole suinkaan unohtumassa, mutta toinen herra nimeltään André Blondel ansaitsee myös huomiota, hänen ehdotettuaan yksikköä nimeltä luumen (lm). Tästä lähti ajatus kirjoittaa hieman wateista, luumeneista ja vähän muutoinkin valaistuksesta.

Otsikkokuvassa monenlaisia lamppuja: vasemmalta oikealle Philips Hue -älylamppu, Osram Lightify -älylamppu, Ikea Ryet 4000K led-lamppu ja Valotornin 6400K led-lamppu. (sekä Osramin kuvussa hieno heijastus valokuvaajasta)

Vinkki 1: Lämmitä wateilla, valaise luumeneilla

Perinteisessä hehkulampussa watit kertovat lähinnä tuotetun lämmön määrää ja tämä on lämmittimiä ostaessa edelleen mitä hyödyllisintä tietoa. Autoissakin kilowateilla on väliä, mutta valotehona watti on aina ollut epätarkka ja tänä päivänä se on jo lähes käyttökelvoton. Toki sillä on merkitystä sähkölaskussa, sillä samalla sähkölaskulla voit saada joko enemmän tai vähemmän valoa. Säästeliäs kuluttaja huolii enemmän vähemmällä. Tiedämme kuitenkin jo kaikki, että hehkulamppua parempi on halogeeni, sitä parempi on energiansäästölamppu ja kärkeä pitää valodiodi eli led-lamppu. Tällä kertaa astun kuitenkin hieman pidemmälle.

60 watin hehkulamppu antaa noin 700-800 luumenia valotehoa. Samaan pääsee 8-9 watin led-lampulla.
100 watin hehkulampusta irtoaa noin 1 600 luumenia, jonka verran saa irti myös 15 watin led-lampusta.
100 watin led on jo melkoinen mörkö, sopien lähinnä suurten pihojen valaisuun, tarjoten 12 000 – 13 000 luumenin verran loistoa.
Toisaalta, 10 watin led-lamppu voi tarjota 800 tai 1 000 luumenia valotehoa. Led-loisteputki voi tarjota jopa tuplamäärän.

Oma nyrkkisääntöni on, että haluan vähintään 1 000 luumenia valoa yleiskäytön lampusta, mieluiten vähän yli. Tunnelmavaloissa se ei ole niin justiinsa. Molemmissa on toki merkitystä myös valon kulmalla. Kirkkainkaan valo kapealla kulmalla ei tuo toimivaa yleisvaloa kun taas laajan kulman valo ei sovi pienen kohteen valaistukseen lainkaan. Tässä kohtaa onneksi valmistajat käyttävät selkeitä piirroskuvia tai käyttävät kulman määrittämiseksi astelukua. Jos hehkulamppukantaan menevän lampun kulma pyörii yli 250 asteen luvuissa, voidaan puhua asiallisesta yleisvalosta, sillä tällöin vain valaisimen rungon pohja jää valaisematta. Tietenkin valon kulmaan vaikuttaa myös valaisin, mutta on eduksi että lamppu ja valaisin on mietitty samaan asiaan, on meinaan aika turhaa valaista valaisimen sisäpintaa, ellei tarkoituksena ole hyödyntää heijastusta.

Valotehon ja valaisukulman lisäksi kolmas hyödyllinen mittari on värintoistoindeksi, CRI, arvona 0-100. Vaikkakin CRI:n nykyinen mittaustapa on aikaa nähnyt ja odottaa päivitystä, kertoo se vähintään suuntaa antavasti valon kyvystä toistaa värejä. Vanhat teollisuuslaitosten suurvalaisimet tai oranssin kellertävät katuvalot ovat esimerkkejä surkeasta värintoistosta, CRI-arvoltaan noin 20 ja kyllähän sen huomaa huonompikin silmä miten valkoinen lumi värjäytyy kellertäväksi. Toinen ääripää on luonnollinen päivävalo, jossa jokainen kukka ja perhonen loistaa täysissä väreissä. CRI-arvon ollessa yli 80 voidaan valoa pitää värintoistoltaan riittävänä monenlaiseen työskentelyyn ja tämä lukema riittää lähes kaikille. Alle 80:n arvoon ei pitäisi kenenkään tyytyä, sillä huono värintoisto voi saada kodin taulut tai muut koristeet näyttämään väärältä. Valo- ja videokuvauksessa sekä tietyissä taiteellisissa töissä voi olla tarvetta yli 90:n CRI-arvolle. Muutamat kalliimmat led-lamput kykenevät jopa 95:n arvoon. Halogeeni- ja hehkulamput pääsevät vieläkin korkeammalle, mutta niissä taas on muita ongelmia, kuten virrankulutus ja matala värilämpötila, josta lisää seuraavassa.

Vinkki 2: Värillä on väliä

Led-valaisinten aikana lamppujen värilämpötiloihin on tullut valinnan varaa. Itse tykkään lähestyä tätäkin asiaa vertailemalla luontoon. Kynttilä, perinteinen hehkulamppu tai marketeissa myytävät tavanomaiset led-valot tarjoavat kellertävää valoa, jota pidetään lämpimämpänä. Pilvipoutainen päivänvalo on sen sijaan huomattavasti valkoisempaa eli värilämpötilaltaan korkeampaa. Pienellä etsinnällä löytää myös valaisimia ja lamppuja jotka tarjoavat näitä kylmempänä pidettyjä, korkeampia värilämpötiloja. Joidenkin hyvin kalliiden henkilöautojen keulalta voi löytyä laservaloja, jotka näyttävät jopa sinertäviltä erittäin korkean värilämpötilan johdosta.

Tietenkin kyse on ennen muuta makuasioista ja sen myötä silmällä kestää aikansa tottua kotona uuteen valon sävyyn. Kirkkaan valkoinenkin väri voi jonkin aikaa tuntua sinertävältä jos on pitkään tottunut mataliin värilämpötiloihin. Oma mielipiteeni on, että vaihtoehtoja kannattaa ainakin kokeilla ja ajan myötä totuus löytyy keskitien kohdalta.

Asian demonstroimiseksi lainasin (luvallisesti) Wikipediasta nimimerkki Holek:n tekemän (CC-BY-SA) värilämpötilan asteikon.

Neutraali, päivänvalon kaltainen valo on avuksi monessa työssä jossa kaivataan tarkkuutta. Se voi pimeään vuodenaikaan myös hieman piristää, sillä ”kylmä” kirkas valo muistuttaa valoisan vuodenajan luonnollista valoa. Piristyksen mahdollinen haittapuoli on, että joitain ihmisiä se voi pitää hereillä. Useimmiten tässä on kuitenkin kyse valon määrästä, ei väristä. Iltaa kohti kannattaa valoja hämärtää, oli niiden värilämpötila mikä vaan. Asia on kaikkiaan voimakkaan yksilöllinen, joten nykyajan valinnan varasta kannattaa ottaa kaikki ilo irti.

Kynttilän värilämpötila on alle 2 000 kelviniä.
Hehkulamppu tai hehkulampun värinen ”lämmin” led-valo on 2 500 – 3 000 kelviniä
Monet loisteputket ovat n. 4 000 kelviniä.
Luonnollinen päivänvalo on 5 500 – 6 500 kelviniä.
Päivänvalolamppuna myytävä lamppu tai valaisin on vähintään 5 000, useimmiten noin 5 500 kelviniä.
Kännykän näytöt ovat 7 000 – 8 000 kelvinin tienoilla ja tämä myös pieneltä osaltaan selittää miksi niitä ei kannata tuijottaa ennen nukkumaanmenoa.

Watit tulevat kuin varkain tähänkin peliin. Käytän esimerkkinä Philips-älyvalon led-nauhaa, jossa voi säätää värin ja värilämpötilan. Sen virrankulutus on 19 wattia. Värilämpötilan ollessa hehkulamppumainen 2 700 kelviniä, on valoteho 760 luumenia. Kun värilämpötilan nostaa kirkkaan päivänvalon 6 500 kelviniin, saa samalla virrankulutuksella valoa 900 luumenia. Tässä on myös taustasyy siihen, miksi loisteputket ovat perinteisestikin kylmemmän värisiä kuin hehkulamput, sillä näin niistä saadaan enemmän valoa irti samalla teholla.

Kokemukseni mukaan monet tutuimmat markettipaikat (Citymarket, Prisma, Tokmanni, yms) myyvät keskimäärin kovin huonolaatuisia lamppuja, etenkin jos tarkoitus on saada irti vähän enemmän valotehoa ja vähän vähemmän kellertävää valoa. Hintataso on mielestäni myös kova laatuun nähden. Korostan, että oikea lamppu voi löytyä mistä vaan, valikoimat voivat parantua, eli tärkeintä on pitää silmät auki ja lukea mitä paketin kyljessä lukee (valotehon luumenit ja värilämpötila sekä tarvittaessa valaisukulma ja cri). Ohessa muutamia havaintojani ostopaikkoihin liittyen.

Ikea tarjoaa asiallisen hinta-laatusuhteen led-lampuissa. Täsmävinkkinä 1 000 luumenin ja 4 000 kelvinin lamppu edullisena yleisvalona.
Valotorni on pohjois-suomalainen verkkokauppa, joka on erikoistunut päivänvalolamppuihin. Toimitusaika ei ole nopein mahdollinen, mutta tuotteet ovat mainioita. Täsmävinkkinä oma suosikkini, 15 watin laajakulmainen päivänvalolamppu.
Niinikään pohjoisesta löytyy verkkokauppa SuperLED, jonka sivusto on erittäin sekava, mutta valikoima todella reilu.
Valaistuksen erikoisliikkeetkin palvelevat, esimerkiksi Nokian sähkötalon valikoimaa ja palvelua voin suositella.
Isoista kodinkoneketjuista ainoa kotimainen eli Verkkokauppa.com tarjoaa kohtuullisen valikoiman lamppuja, joskin tässäkin sekava verkkosivu vaikeuttaa etsimistä. Hintataso on ylläolevia kovempi, mutta suoria kilpailijoita edullisempi.
Tuttu perheyritys Motonet on kerännyt kohtuullisen lamppuvalikoiman ja heidän myymälöistään saa myös palvelua.

Vinkki 3: Älykäs asukas vai älykäs koti?

Älyvalaistus on paljon puheena ja aivan kuin moni muukin ajankohtainen trendisana, tämäkin voi tarkoittaa ihan mitä vaan. Ei hätää: älykotisi ei vielä herkästi päihitä älykkyydessä kotisi huonekasveja, mutta jotain pientä apua siitä voi olla. Oma suositukseni on lähteä asiaan tarve, ei huuma edellä. Älyvalaistus voi tuoda jopa mitattavia etuja, mutta se voi myös jäädä kalliiksi turhakkeeksi. Käyn läpi muutamia näkökantoja ja lähestymistapoja. Määrittelen älyvalaistukseksi järjestelmän, jossa voi ohjata useita erilaisia valaisimia useilla eri tavoilla, kuten kännykällä, sensoreilla ja ohjelmoitavilla kytkimillä. Älyvalaistuksen lopputulos voi olla mitä perinteisin: yhdestä perinteisestä painonapista oven vieressä menevät valot päälle ja pois. Ero on siinä että yksi napinpainallus kytkee päälle tai pois jopa kymmeniä eri valoja, juuri oikealla valomäärällä.

Kaksi yleisintä älyvalaistuksen etua ovat tunnelma ja mukautuvuus. Älyvalaistusjärjestelmällä voit parhaimmillaan säätää valoista sekä värilämpötilaa, värisävyjä että kirkkautta, joko käsin ohjatusti tai automaattisesti musiikin tahdissa. Älyvalaistuksella voit tehdä valo-ohjelmia, vaikkapa ”tunnelmallinen illallinen” tai miksei tylsemmin ”siivousvalot”, jolloin yhdellä napinpainalluksella kaikki valot säätyvät halutuksi. Sopivasti aikaa käyttämällä voi valoista tehdä tunnelmanluojan lisäksi osan sisustusta, korostaen huoneen tai huonekalujen haluttuja yksityiskohtia. Jopa valot itsessään voivat olla sisustuselementtejä osaavissa käsissä. Kuten sisustuksessa aina, myös valosuunnitteluun voi käyttää niin vähän tai paljon aikaa kuin sielu vain sietää.

Älyvalaistus on yksinkertaisimmillaan vanha pöytälamppu liitettynä etäohjattuun pistorasiaan. Se voi olla vanhaan valaisimeen kytketty älylamppu, joita saa aivan perinteisiin hehkulamppu- ja halogeenikantoihin monenlaisia. Älyvalaisin voi olla täydellinen valaisin tai nauhamainen valolista. Kokonaisen älyvalaisimen tapauksessa kannattaa huomioida, että lamppua ei voi vaihtaa vaan ensimmäinen vika tekee koko valaisimesta ongelmajätettä. Havaintoni mukaan ainakin merkkituotteet ovat erittäin kestäviä, mutta riski kannattaa tiedostaa. Itse olen pitänyt hyvänä yhdistellä kaikenlaisia palasia, painottuen kuitenkin perinteisiin valaisimiin ja vaihdettaviin älylamppuihin. Älyvalojen ostajan kannattaa ehdottomasti tarkistaa sen tarjoaman valotehon (luumenien) määrä: huomattava osa älylampuista on kovin himmeitä verrattuna perinteisiin led-lamppuihin. Positiivisia poikkeuksiakin löytyy.

Kuinkas ollakaan, älyvalaistus on melkoinen standardien soppa. Viime vuosina yhteensopivuus on parantunut, mutta on edelleen kaukana idioottivarmasta. Jätän teknisimmän osuuden tästä pois (saa kysyä!) mutta tiivistän oleellisen. Jos rakennat älyvalaistuksen esim. yleisellä Philipsin Hue-järjestelmällä, sama järjestelmä ei ohjaa Osramin Lightify- tai Ikea Trådfri -sarjojen valoja, vaan jokainen järjestelmä toisii erikseen. Monesti yhden valmistajan tekniikka riittää, mutta ruokahalun kasvaessa on optioita. Yksi monipuolinen, mutta edelleen riittävän yksinkertainen ratkaisu on kotimainen Cozify, joka osaa komentaa mm. Philipsin, Osramin, Nexan ja Ikean laitteita sekä monia muita. Cozify ei ole aivan trendin huipulla erikoistoiminnoiltaan, mutta on hyvin käyttövarma ja kätevä. Erityisen hyvää on mahdollisuus käyttää sekaisin todella edullisia (Nexa, Ikea) peruslaitteita selkeästi arvokkaampien ja monipuolisempien (Philips, Osram) kanssa.

Toinen tapa lähestyä asiaa ovat älypuhelinvalmistajien standardit, joiden kautta älyvalaistukseen voi kytkeä myös puheohjauksen. Itseäni ajatus jatkuvasti kotiani kuuntelevasta mikrofonista ei houkuttele, etenkin kun tiedämme uutispaljastuksista että mikrofoneja kuunnellaan aktiivisesti. Mikrofonit ovat tietenkin vain yksi valinnainen osa ratkaisua, eikä sellaisia ole pakko kytkeä. Esimerkkejä älypuhelinten ratkaisuista ovat Google Home, Apple Homekit ja Samsung SmartThings. Kuten Cozify, nämäkin tukevat useiden eri valmistajien älyvalaisimia ja muita älykodin laitteita. Joka järjestelmässä on hyvät ja huonot puolensa ja niihin kannattaa tutustua. Jotkut tekniikat (Cozify, SmartThings) perustuvat yhteen lähettimeen jotka osaa lähettää useiden eri valmistajien signaalilla käskyjä suoraan lampuille ja valaisimille. Toiset järjestelmät (Apple, Google) taas komentavat jokaisen valmistajan omia pieniä keskusyksiköitä, jolloin saatat tarvita esimerkiksi sekä Philipsin, Osramin että Ikean lähetinyksikön kotiisi. Jotkut järjestelmät toimivat jopa ilman lähetinyksikköä, mutta näitä voi harvoin suositella.

Älyvalaistuksen käyttöönotto ei ole rakettitiedettä, mutta vaatii jonkin verran aikaa ja halua näprätä. Useimmiten maaliin pääsee seuraamalla ohjeita, mutta monen hienomman ominaisuuden käyttö voi vaatia pidempiaikaista perehtymistä. Erilaisten sensorien, kuten liike- tai valotunnistimien tai lämpömittarien kytkentä osaksi automaattiohjelmia vaatii hieman pohdintaa, kuten myös yhden napin taakse tehtävät usean valaisimen käskysarjat. Jos älypuhelin pysyy kädessä, syytä huoleen ei ole, mutta varaa silti käyttöönottoon ainakin puoli pannullista kahvia.

Ohessa pieni lista muutamia tunnettuja älyvalaistuksen tuotteita, pienin kommentein.

Philips Hue – hyvin yleinen älyvalaisinsarja, saatavilla lukuisista kaupoista. Laaja valikoima, laaja yhteensopivuus, hyvä laatu, mutta ei edullisimmasta päästä.
Osram Lightify – Philipsin pikkuveli. Hieman rajallisempi valikoima ja yhteensopivuus, mutta edelleen laadukkaita. Näitä löytää usein tarjouksesta Philipsiä edullisemmin.
Nexa – hyvin edullinen sarja älypistorasioita, kaukosäätimiä yms. tarpeita. Itsessään hyvin rajallinen, mutta yhdistettynä esim. Cozify-järjestelmään varsin monipuolinen. Edullisuuden kääntöpuoli on heikompi langaton kantama ja alttius virhekomennoille johtuen eri taajuusstandardista.
Ikea Trådfri – hinnan ja ominaisuuksien kompromissi, mutta pätevä edullisemman älyvalaistuksen optio. Tekniikka on vielä lapsenkengissään, mutta sen voi odottaa paranevan ohjelmapäivityksillä.
Cozify – suomalainen älykodin keskusyksikkö, joka osaa ohjata mm. ym. merkkien laitteita ristiin. Ei tue puheohjausta tai monia uusimpia trendejä, mutta muutoin varsin monipuolinen.
Nanoleaf – järjestelmä sisustuksellisia valoelementtejä monipuolisella älyohjauksella. Nanoleaf ei keskity valotehoon vaan tunnelmaan ja tarjoaa artistista silmää omaavalle upeita mahdollisuuksia. Tässäkin kohtaa saa varautua maksamaan.

Lisäksi markkinoilla on monia edullisia halpamerkkien ratkaisuja, jotka eivät yleensä ole yhteensopivia minkään muiden järjestelmien kanssa. Jos tarve on vain yksittäiselle älylampulle, tällaisellakin voi pärjätä. Oman kokemukseni mukaan osa näistä toimii huonosti modernien kodin tietoverkkojen kanssa, osa paremmin – pidä siis kuitti tallessa. En voi varauksinkaan suositella näiden ostamista ulkomaisista verkkokaupoista. Etenkin Amazonin kaltaisissa paikoissa joissa kukaan ei tuotteista vastaa, tulee herkästi vastaan älylamppuja jotka lähinnä polttavat sulakkeita ja pahimmillaan asuntoja. Kotimaisissa kaupoissa myytävät lamput on sentäs ainakin jossain määrin testattu maahantuojan toimesta ja ongelmatilanteissa on kuluttajan suoja lähellä.

Vinkki 4: unohda vinkit!

Yllä olen avannut eri kulmia valaistuksesta, eri älykkyyden asteilla. Lopulta ehdotan vastaavanlaista oppia kuin valokuvaamisessa: opettele ensin kaikki yksityiskohdat ja säännöt sekä optiot, jotta voit sitten unohtaa oppimasi teorian ja toteuttaa asian juuri haluamallasi tavalla. Valaistus on tänä päivänä täynnä mahdollisuuksia ja kikkailua, mutta jos sinulle riittää yhden hehkulampun ratkaisu, anna palaa! Tärkeintä on huolehtia näöstään ja varmistaa, että valaistus täyttää tarpeensa, etkä joudu tihrustamaan pimeässä tai sokaistumaan päin pläsiä ampuvasta kohdevalosta.

Pidä siis mieli ja kämppä sopivan kirkkaana!

21.11.2019

Synttäritervehdys on toivoa täynnä

Tänään tiettävästi pitäisi juhlia syntymäpäiviä. Pidän itse ennemmin siitä että juhlitaan henkilön saavutuksia, ei synnynnäisiä ominaisuuksia joten tämä juhla ei ole koskaan hurjasti sytyttänyt. Yhtä kaikki, päätin edes itseäni varten kirjoittaa (ja videolle puhua) jotain näin pyöreiden lukujen kohdalla.

Tulevaisuus on toivoa täynnä

Tuossa se sanoma on. Tänä päivänä ihmiskunnalla on enemmän tapoja tehdä hyvää kuin koskaan aiemmin. Kaikista huolista huolimatta keinot, tiedot ja resurssit hyvään kasvavat. Iso osa ykkösuutisten ykkösongelmista ovat aika pieniä. Toki on isojakin ongelmia, kuten ilmasto ja ympäristö, mutta ne haluan nähdä haasteina.

Parempi huominen ei tarkoita sitä että istutaan iloisesti odottamassa että joku tekee jotain. Ei – se tarkoittaa yhteiseen sorviin tarttumista, haasteeseen vastaamista. Työtä on paljon, mutta kaikki keinot ovat tiedossa. Meillä on tekijöitä, tutkijoita, pohtijoita, kysymyksen esittäjiä joista jokainen kykynsä mukaan voi tehdä jotain huomista varten. Edelleen, keinot löytyvät, tänään paremmin kuin koskaan. Jos näemme tulevaisuudessa paremman huomisen, olemme valmiit myös tekemään sen eteen. Minä ainakin haluan elää enemmän kuin koskaan, sillä huomisesta saa hyvän. Haluan myös olla mukana vastaamassa haasteeseen erilaisten, eri mieltä olevien ihmisten kanssa, oli heidän aate- tai puoluemaailma minkä näköinen vaan. Kaikelle tiedolle on tilaa ihmisen päässä.

Elä ihmisenä

Sokeasti ei pidä pohtia vain utopiaa, eikä sitä kannata ihan joka saarnaajan tai elämäntapakouluttajan matkaan mennä. Joskus saa laiskotella, joskus saa syödä roskaruokaa, kunhan pohtisi siitä että mahdollisimman moni teoistaan ei tekisi huomisesta huonompaa, vaan huomista parantavia tekoja on enemmän kuin niitä toisia. Emme tarvitse superihmisiä, ainoastaan ihmisiä.

Olen tänään ”juhlinut” tekemällä asioita joista pidän: lenkkeily, kuntoilu, järjenkäyttöä vaativa työ, ryhmätyöskentely semmoisten ihmisten kanssa jotka kaikki kunnioittavat toisiaan ja kirsikkana kakun päällä vielä vapaaehtoistyötä kulttuurin hyväksi. Illalla aion vielä saunoa, skoolata tuorepuristetulla mehulla, syödä jotain pöhköä ja katsoa televisiosta jotain vielä pöhkömpää. Se on hyvä näin.

P.S. Alkuviikosta kirjoitin myös hyötyblogin, se kaipaa enää valokuvia. Aiheena on valaistus. Ehkäpä viikonloppuna pihalle.

17.11.2019

Espanja, maahanmuuton mallitapaus?

Radio-ohjelma Moniääninen Eurooppa käsitteli Espanjan maahanmuuton onnistumisia ja vertaili tilannetta muihin Euroopan maihin. Vaikka asiaa katsoisi hieman laajemmin ja kriittisemminkin, tarinassa on paljon oppimisten arvoista Suomellekin. Pohdin hieman ohjelman ajatuksia ja lisään siihen kontekstia.

Työ tekijäänsä kiittää

Peruskaava on simppeli: Espanjaan pääsee helposti töihin mutta vaikeasti pakolaiseksi. Espanjassa sosiaaliturvan moni osa on työstä riippuvaista, eli työ on edellytyksenä esimerkiksi terveydenhuollolle, perheen yhdistämiselle, ym. Työlupa irtoaa nopeasti ja jos työstä pitää kiinni ja välttää rikosrekisteriä, kansalaisuuteenkin pääsee vauhdilla. Turvapaikkaakin voi toki hakea, mutta se on vuosien odottelua ilman mitään turvaa. Työstä on tehty niin houkutteleva optio, että jopa monet todellista turvaa hakevat valitsevat sen option.

Aiheessa on toki miinuksiakin. Suomessakin on katsottu dokumentteja ja luettu tutkielmia Espanjaan muuttaneiden halpatyöläisten kohtelusta. Työpäivät ovat pitkiä, työolot huonoja, majoitusolot ahtaita ja ankeita. Espanjassa ei paljoa tesseistä puhella ja halpatyömarkkinat ovat siellä enemmän kuin vain poliitikkojen iskulauseita. Työ on maahanmuuttajille välttämättömyys ja työnantajat – myös valtiolliset – käyttävät tätä epätoivoa härskisti hyväkseen.

Jotain hyvää, jotain outoa

On kuitenkin kiistatonta, että Espanjassa maahanmuutto on pienempi ongelma kuin vaikkapa Saksassa, Ruotsissa, Ranskassa tai Suomessa. Tarina on rakennettu työn ympärille. Kun työtä on paljon, tulijoita on paljon ja kun työt vähenevät, muuttoliike on Espanjasta ulospäin takaisin tulijoiden kotimaihin. Tältä osin tilanne toimii ilmeisesti liian hyvin, sillä kansalaisjärjestöt ovat ryhtyneet vaatimaan että yhä useampi tulijoista pitäisi ottaa sosiaaliturvalla sisään. Tämä kertoo toki paljon enemmän näiden ”hyväntekeväisyysjärjestöjen” motiiveista. Työtä tekevä ja integroitunut maahanmuuttaja ei toimi poliittisena pelinappulana siinä missä ghettoutunut työn välttelijä.

En sano, että haluaisimme Suomeen halpatyöläisten armeijaa, mutta paljon tästä voisimme silti oppia. On uskomatonta minkälainen määrä rahaa ja työaikaa käytetään laillisten maahanmuuttajien työnteon häiritsemiseen, jopa estämiseen. En tiedä mitä TE-toimiston henkilökuntaa on käsketty tekemään, mutta ”et kelpaa työmarkkinoille” on sanottu aivan liian monelle työtä etsivälle, osaavalle ja motivoituneelle tulijalle. Työn sijaan heitä pallotellaan turhille kursseille ja koulutuksille joissa opetetaan kaikkea muuta paitsi suomen kieltä, eli sitä ainoaa asiaa jota he kaipaisivat. Työmarkkinajärjestelmämme on tältä osin täysin kyvytön, toimien lähinnä integroitumisen estäjänä ja maahanmuuttovastaisen mielialan kohottajana. Tätä voi pitää häpeällisenä epäonnistumisena.

Vertaileva keskustelu kannattaa

Espanja on onnistunut maahanmuutossa varsin hyvin ja on tärkeää vertailla maita toisiinsa. Yhden maan kaavaa voi harvemmin suoraan kopioida toiseen, mutta vertailu sinänsä kannattaa. Se auttaa meitä toisaalta näkemään virheet joita voimme välttää, toisaalta etsimään omasta toiminnastamme ongelmakohtia. Tällä kertaa suurennuslasi seisoo työn kohdalla. Suomessa saa turvapaikanhakijana kaikki edut tunnissa, kun huippuasiantuntija tai lukukausimaksua maksava opiskelija odottaa maahan pääsyä lähemmäs vuoden. Mikään Suomen maahanmuuttolinjassa ei rohkaise integroitumiseen, kun taas passivoitumista rohkaistaan monin keinoin.

Lopulta tärkein oppi on kuitenkin kansan asenteissa. Espanja ei kärsi muukalaisvihasta tai rasismista suuressa keskustelussa, sillä maahanmuutto ei aiheuta kansalaisten arkeen hurjia ongelmia. Tämä päättäjien pitää tajuta: maahanmuuttovastaisuus vähenee varmimmin onnistuneella maahanmuutolla – ei julistamalla, ei propagandalla.

12.11.2019

EU:n heikkous osoittautui kierrätyksen kanssa

En edelleenkään vihaa EU:ta tai halua siitä eroon, mutta olen huolissani kehityksen kulusta ja huonosta hallinnosta. Tuorein tempaus kertakäyttömuovipullojen ympärillä osoittaa erinomaisesti perusongelman: keskitytään metodiin eikä välitetä lopputuloksesta. Tämä on laaja ongelma.

Suoraan sanoen…

Ei, EU ei sano mitään suoraan ja se masentaa. Itselleni hyvin tuttu EU:n tietosuojadirektiivi (GDPR) on 96 sivua pitkä printti. Käytännössä kaikki merkitsevä asia siitä voidaan kirjoittaa helposti yhdelle aaneloselle, pienellä yrityksellä puolikkaalle aaneloselle. Tietenkin näin isolla organisaatiolla väkisinkin tulee pientä pränttiä määräänsä enemmän, mutta ihan jokaista lobbarin vaatimaa sanahirviötä ei tarvitsisi pistää mukaan. Pitkät lait suosivat kieroja juristeja, lyhyet ja selkokieliset lait suosivat rehellisiä kansalaisia. Tässä on valinnan paikka.

EU ei mielestäni myöskään ole halukas ottamaan sitä asemaa mikä sillä on. Puolustuksesta ei voida puhua, kuullaan vain Natoa. Tietotekniikasta ei viitsitä tehdä omaa linjaa, mennää vain USA:n, ja vähäisemmässä määrin Kiinan perässä. Satelliittipaikannusjärjestelmästä ei tehty itsenäistä vaan laitettiin Galileo-järjestelmä USA:n kontrolliin. Tuoreessa tekijänoikeusdirektiivissä annettiin käytännössä monopoliasema RIAA:lle – kas vain, amerikkalainen järjestö sekin. Kauppasodassa nöyrrymme, Iran-sopimuksessa ryömimme ja jos joku koittaa hetkeksikään nostaa puheeksi Euroopan historian ja traditiot, häntä lyödään kuin vierasta sikaa.

EU on todella tehnyt paljon hyvää, yrittäjänä näen monia hyötyjä vapaakauppa-alueesta. Ymmärrykseni on, että moni opiskelija nauttii opiskelijavaihdosta. Tiedän myös että kulttuuriyhteistyössä tehdään paljon hyvää. Näissä kaikissa on kuitenkin byrokratian määrä hurjassa kasvussa. Tarkoitus voi olla jopa hyvä. Huomataan järjestelmässä aukko, joka paikataan kirjoittamalla lisää pykäliä, samalla luoden lisää aukkoja, joita paikataan taas lisäpykälillä ja oravanpyörä on valmis. Hyviä aikomuksia on vino pino, mutta kukaan ei vihellä peliä poikki.

Ja sitten palaamme kierrätysasiaan ja siten ehkä helpoimpaan tapaan jolla EU voisi terästää pelisilmäänsä. Nyt valittu metodi lisää muovin kulutusta, lisää saasteita, eikä lisää kierrätystä. Siitä voi matkan varrella tulla vähän siedettävämpi, mutta tällaisen tunaroinnin ei pitäisi voida tapahtua. Se tapahtuu, koska päämäärä unohtuu. Jätteiden vähentäminen ja kierrätyksen lisääminen pitäisi olla lähtökohta ja jokaisen valitun keinon pitäisi johtaa tätä tavoitetta kohti. Nyt kuitenkin tapeltiin keinoista vuositolkulla eikä lopputuloksesta ole juuri väliä. Epäilemättä moni kilistelee kompromissin kunniaksi, mutta minä näen tässä vain poliittista kyvyttömyyttä.

Viisaus painetaan pienin kirjaimin

Surullisin osa tarinasta löytyy pienestä präntistä. Kompromissia juhlitaan voittona, mutta kompromissiin johtavissa teissä on tragedian sydän. Kierrätystä toki harkittiin, mutta ajatuksesta luovuttiin koska pari eteläistä jäsenmaata ei halunnut.

Toisin sanoen: EU:n yksi tärkeimpiä haasteita, saasteiden vähentäminen, voidaan heivata pois asialistalta ilman sen kummempaa mietiskelyä kun vaan joku älyää pyytää. Se on surullista ja se on likaista. Parempaan on pystyttävä.

7.11.2019

Voiko liberaali iloita persujen kasvusta?

Samat sata analyysiä voi lukea aina gallupien jälkeen, mutta minä haluan jotain muuta. Haluan löytää jotain positiivista persujen suosion kasvusta, sellaista jota kaltaiseni markkinaliberaalikin voi iloita – ja uskoakseni olen sellaista löytänyt. Voisiko persujen nousussa nähdä hieman samaa mitä Barack Obaman kampanjassa? Näenkö rivien välistä sanat ”yes we can”, tai siis ”tottahan myö pystymme”?

Varoitus: tämä on vain vaihtoehtoinen katsantakanta yhdestä näkökulmasta – ei absoluuttinen totuus tai kokonaiskuva.

Onko sanoma vain rasismia?

Teen nyt oletuksen, että yleinen näkökulma persujen kannatuksen noususta, eli kasvava rasismi ja ilmastodenialismi, ei ole koko totuus. Syitä on mielestäni useita. Esitän nyt yhden syyn, jonka ainakin haluaisin olevan osa pakettia ja se on persujen sanoman positiivisuus. Kyllä, luit oikein, hengitä syvään, lue sitten perusteluja tai juokse paniikissa loukkaantumaan jonkun puolesta. Jos jatkat yhä, huomautan että puhun tästä miltä asiat näyttävät ja kuulostavat, viestinnässähän käy usein niin että puhujalle sanoma on kovin erilainen kuin kuulijalle. Wiion lait pätevät.

Kas, vihreät ja demarit ovat antaneet ilmi kuvaa siitä, että olemme syyllisiä ja meidän pitäisi hävetä. Heidän ulostuloista jää monille mieleen vain ajatus siitä, että mm. kaikki on suomalaisten (EI, en sanonut ”lihaa syövien heteromiesten”) syytä. Korostetaan asioita missä olemme huonoja tai muita huonompia, asioita joissa emme tee tarpeeksi, asioita joita saisimme hävetä. Puhutaan siitä mitä emme saa tehdä, mistä pitää kieltäytyä, minkä pitää loppua – ja tämä kaikki tarjotaan kovin ehdottomaan äänensävyyn. Ei tämä ole vain ilmastonmuutospuhetta, vaan yleinen ilmapiiri. Syyllisten ja syyllisyyden osoittaminen pätevät toki maahanmuutossa ja ilmastoasioissa, mutta myös työmarkkinoilla, keskusteluilmapiirissä, EU-asioissa ja monessa muussa.

Kotipuolueeni Kokoomus on sekin jäänyt vähän reaktiopuolueen asemaan ja olisi aika piristyä. Olemme tyytyneet reagoimaan muiden puolueiden ulostuloihin, emmekä ole yrittäneet rakentaa omaa agendaa. Tällä hetkellä keskikentän oikealla reunalla olisi hurjasti tilaa selkeälle, järjenkäyttöön pohjautuvalle sanomalle. Tieteeseen uskovan puolueen tulee rohkeasti katsoa eteenpäin ja olla mahdollisuuksien mukaan proaktiivinen. Tämä puoli puuttuu. Kotimaan politiikassa on kaksi selkeää sanomaa, mutta jo pikavilkaisu eurooppalaisille politiikan kentille osoittaa että kolmannelle on ehdottomasti paitsi tilaa, myös kysyntää.

Niin, entäpä Perussuomalaiset? Yhä useampi kuulee heidän sanomansa positiivisessa hengessä. Kyllä me selviämme tästä. Kyllä suomalainen työ kannattaa. Kyllä aurinko nousee huomennakin. Kyllä lapsissa on tulevaisuus. Vaikka heidän perusviestintä onkin sävyltään ikävää, yllättävän moni lukee niissä vähäsen toivoa, hitusen synninpäästöä ja pienoista optimismia. Niitäkin kommentteja lukee, joissa ilmastonmuutoksesta huolestuneet uskovat enemmän persujen kuin vihreiden ratkaisumalliin. He kokevat sen ratkaisevan asiaa kulkien eteenpäin työtä tekemällä, kun vihreiden malli tuntuu lähinnä panikoinnilta ja toivon alasajolta. Viestintäpsykologiaa katsellen, jos lauseen alkupuolella ensin ruoskitaan, ei lauseen jälkipuoli enää pysty tilannetta paikkaamaan. Liekö Matias Turkkila tehnyt saman havainnon?

Toivotalkoot?

Markkinaliberalismiin kuuluu ainakin minun versiossani toivo ja positiivisuus. Sisäinen ääneni rohkeneekin siten toivoa, että gallupit ovat merkki toivon kaipuusta. Ehkäpä suomalainen sisu on herännyt horroksestaan ja kansa haluaisi vihdoinkin lähteä rakentamaan tulevaisuutta tekemällä? Hallitus tarjoaa häpeää, itkua ja tappelua, mutta kenties kansa haluaisikin toivoa, mahdollisuuksia ja haastetta? On sangen mahdollista että kuvailen pöhköä utopiaa, mutta mielestäni tulevaisuuden tekeminen omin käsin on utopia johon on täysin sallittua uskoa.

Totuus on, kuten olen varoittanut, paljon tätä monimutkaisempi, mutta mielestäni täysin jumittunut persukeskustelu kaipaa uutta näkökantaa. Laajemminkin katsoen, Suomesta puuttuu toivoa. Väkivahvasti uskon, että sitä pystyisi tarjoamaan meille useampikin puolue. Älkää jääkö tuleen makaamaan, vaan ottakaa haaste vastaan, oli lipun väri mikä vaan!