Yksi monista ikävistä ns. somekratian ajan ilmiöistä on voimakas halu etsiä syyllisiä ja tehdä syytöksiä ihmisistä. Ns. perusteita voi aina löytää – väärä katse, väärä sanavalinta, poliittinen päätös vuosien takaa, väärät kaverit, vaikka mitä. Spekuloin, että tämä syyttämiskeskeisyys voi osin selittää myös mielenterveysongelmien kasvua.
Syytöksen hinta ja hyöty
Minähän en ole psykiatrian tai psykologian ammattilainen, mutta vedän tässä ruohonjuuritasolta katsoen yksi ynnä yksi. Ahdistus ja/tai masennus saavat usein voimaa voimakkaasta itseinhosta, itsensä syyllistämisestä. Se on tapa josta on vaikea päästä eroon ja joka on osa yhä kasvavaa ongelmaa. Voisiko olla, että se minkä sosiaalisessa ja muussakin mediassa opimme, on löytänyt tiensä myös henkilökohtaiseen elämään? Se, millä yhteiskunta pyörii, on äkkiä myös tapa jolla oma elämä pyörii. Myös vastuulliseksi tituleerattu media osallistuu herkästi sormella osoitteluun ja huhujen uutisointiin, jolloin ikävät tavat tulevat myös somen ulkopuolisten tietoon.
Voimme katsoa näissäkin blogeissa hetken aikaa ja huomaamme oitis miten nopeasti syyllisiä nimetään. En sano että syytös olisi aina väärin, mutta ehdotan että syyllisen nimeäminen ei aina ole eduksi. Moni poliittinen päätös on todennäköisesti kymmenien ihmisten tekojen summa, tai jos katsotaan vaikuttimia niin nimilistalla on nopeasti tuhansia. Tietenkin hallituksen päätöksissä on pääministerillä ylin vastuu, mutta asia on vaikeampi jos ei puhuta lain vastaisesta toiminnasta, ainoastaan huonosti valmistelluista päätöksistä tai virhearvioista. Tietenkin lähihistoriassamme on hirveitä, traagisia virheitä, mutta myös paljon muistutusta siitä että erehtyminen on inhimillistä. Mielestäni hirveimmissäkin virheissä tärkeintä on asia, ei mahdollinen syyllinen.
Toki kannattaa myös kysyä mitä vaikutusta syyllisen nimeämisellä saa. Muuttuuko sillä mikään? Harva poliitikko kärsii virheistä vaikka niistä uutisoitaisiin sanomalehden etusivulla. Eivät päätökset muutu, tuskinpa edes vaalitulokset jatkossa. Myös kristillinen armo putoaa herkästi pelistä. Jos nyt ei aivan murhamiehestä puhuta, eikö parempi ole antaa tilaisuus oppia virheistään ja toimia jatkossa paremmin? Tai jos ei muuta, ei ainakaan kannata siltoja polttaa summittain, kuka ties vaikka joku päivä pitää olla tekemisissä. Ja jos tuokaan ei auta, kysy itseltäsi edes tätä: kohteletko syytettyä kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan samassa tilanteessa?
Armoa itsellesi
Ehdotan siis, että syyllisyyttä on maailmassa aivan kotitarpeiksi jo ilman lisäsyyllisten etsintää aivan joka välissä. Meillä on oikeuslaitos jolla on tehtävänä etsiä syyllinen. Ehkäpä sitä työtä ei kannata kadehtia niin paljon että asialla sopii omaa päätä rasittaa. Toisaalta, se sama aika mikä menee syyllisten nimeämiseen on mahdollista käyttää myös itse asian puimiseen, virheestä oppimiseen ja ratkaisuehdotuksen tekoon.
Ennen kaikkea toivon, että et syytä itseäsi. Ylläoleva on vain yksi teoria sen syistä. Armahda itseäsi tuon tuosta, äläkä aina anna sisäiselle syyttäjällesi viimeistä sanaa nettikeskustelussa.
