Tähänkö on politiikan raadollisuudessa tultu? Edes vakavasti sairaan ihmisen ei anneta toipua rauhassa, ilman paineita ja stressiä? SDP: n puheenjohtajan Antti Rinteen niskaan kaadetaan sairasvuoteelle paineita puolueensa menestyksestä kevään eduskuntavaaleissa.
Voiko olla, että puolueet seisovat tai kaatuvat yhden ihmisen mukana? Vihreiden Touko Aallon sairastamisen myötä alkoi valtava spekulointi, kuinka Vihreiden käy. Tuijotettiin Gallup – lukuja ja pohdittiin kuinka alas puolueen alamäki vajoaa. Siis masentuneen miehen niskaan kaadettiin lisää masentavia uutisia.
Pohtiiko Antti Rinne sairasvuoteella kuinka hän on pettänyt puolueensa? Sehän se varmasti auttaakin toipumista. Eikö medialle ja koko poliittiselle kulttuurille mikään riitä, kun politiikan keskiössä oleville ei anneta hetken rauhaa??
Elämmekö todella näin julmassa maailmassa, jossa inhimillisillä arvoilla pyyhitään surutta pöytää taistellessa paikasta ”auringossa”? Hetken hengähdystaukoja tai sairastamisia ei sallita, koska ne tulkitaan heikkouksiksi ja näin paineita kasataan niskaan, onko henkilö kykenevä hoitamaan poliittista tehtävää.
Miksi ja miten tällaiseen tilanteeseen on päädytty? Presidentti Urho Kekkosta syytettiin itsevaltiaaksi, jonka aikana mukamas elettiin demokratian alennustilaa. Entä nyt, jos puolueet nousevat ja kaatuvat puheenjohtajiensa mukana? Ovatko valtamediat luoneet politiikkaan ”henkilöpalvontakulttuurin”, jossa armoa ei anneta, jos jollain ilmenee inhimillisiä piirteitä tai osoittautuu tavalliseksi kuolevaiseksi?
Entä ovatko todella demareiden ja Vihreiden ja muiden puolueiden puolueorganisaatiot niin ”kädettömiä” ja kyvyttömiä, että puheenjohtajien sairastelujen myötä puolueiden kannatukset romahtavat kuin korttitalot?
Onko syy kenties yhden ihmisen vetoiseen puoluepolitiikkaan siinä, että varsinkin eduskuntapuolueita on ”tavallisen” ihmisen vaikea erottaa toisistaan? Siksikö tarvitaan puolueiden johtoon vetovoimaisia hahmoja, joiden niskaan sysätään mahdottomia odotusarvoja?
Enää ei puhuta paljoakaan yhteispelistä, puolueiden välisistä yhteistä arvoista, mahdollisista yhteistyökuvioista, vaan ykkösasia on, kenestä tehdään pääministeri. Pääministeriehdokkaan on oltava ”kova luu”, joka ei pienistä hätkähdä, joka kestää paineita, joka ei sairasta, on vailla inhimillisiä heikkouksia, muutenkin olemukseltaan vetovoimainen.
Yhä enemmän politiikka näyttäytyy kovana ja raadollisena. Sitten vielä poliitikot ja median väki ihmettelevät ja pohtivat ovatko suomalaisten arvot koventuneet. Sitä sietää pohtia peilin edessä, kun mietitte seuraavaa kirjoitusta tai uutista Antti Rinteen vaikutuksesta vaalien lopputulokseen.
