Sopivan mansellismielinen blogialusta
Aliupseeri Uuno Niemikaija lähetti Vaasasta Kölnin tuomiokirkkoa esittävän postikortin 27.2.1918 Wiljami Niittylälle Ätsärin Otsolaan.
Lainaan postikortin tekstistä pätkän:
”Olemme saapunu nyt oikeen koko sakki tänne saksasta suomen vapautta pelastamaan kun nyt vaan pääsis pijan niitä ryssijä tappamaan se olis pääasija.”
Lähde: Vapaussoturi 1 (308) 2018; sivu 28
Niemikaija saapui Jääkäripataljoona 27 pääosan mukana Vaasaan 25.2.1918.
Oheisessa kuvassa näkyy Suomen tuulivoiman tuotanto helmikuussa 2018. Pienimmillään 5 MW, suurimmillaan 1383 MW. Suomen asennettu tuulivoima oli vuodenvaihteessa 2044 MW. Siten tuulivoiman ”hyötysuhde” kylmänä helmikuuna vaihteli 0,2% – 68%. Haitallista sattumavoimaa.
Vapaussodan molemmat osapuolet valmistautuivat ratkaisevaan hyökkäykseen
Suomen armeijan ylipäällikkö kenraali Mannerheim ja Suomen armeija oli toinen ”osapuolista”:
”Etelässä vallitseva nälkä ja hirmuvalta kehottivat nopeihin toimenpiteisiin, ja sitä paitsi tiesin että vastapuolella suoritettiin kiihkeitä hyökkäysvalmisteluja. Päämaja laski, että vihollisella olisi Pohjanlahden ja Päijänteen välillä käytettävissään 25 000 miehen voimat. Kevät lähestyi, ja kelirikko alkaisi pian estää joukkojen liikkeitä. Jäiden lähdettyä helpottaisivat avoimet vesistöt vastustajan puolustusta. Näitä seikkoja silmälläpitäen annoin 27. helmikuuta käskyn ryhtyä toimenpiteisiin, että joukot maaliskuun puoliväliin mennessä olisivat valmiit siirtymään offensiiviin.”[i]
Entäpä toinen osapuoli?
Juuri tämän valmisteltavana olevan hyökkäyksen osalta kannattaa jättää Venäjän valtio sivuun tarkastelusta, vaikka se Karjalan rintamalla olikin hyvin aktiivinen.
”_»Suomen kaikkien sotajoukkojen ylipäällikkö», sanomalehdentoimittaja ja entinen vänrikki Eero Haapalainen, oli ylipäällikkö vain nimellisesti, kun taas hänen esikuntapäällikkönsä eversti Svetshnikov oli todellinen johtaja.”[ii]
Svetshnikovin käskystä 3.3.18 pätkä:
”_ »Määrään kaikkia Suomen sotajoukkoja [mukaan luettuna venäläiset joukot – jpu] ajalla 3 p:stä 9 p:ään maaliskuuta valmistautumaan hyökkäyksiä varten ja 10 p:nä maaliskuuta on kaikkien ryhdyttävä ratkaisevaan hyökkäykseen lahtarien tuhoamiseksi maasta ja Vaasan-Sortavalan rautateiden, eritoten Haapamäen-Pieksämäen radan valloittamiseksi.»
Vastustajan [kapinallisten ja venäläisten – jpu] päähyökkäys suuntautui Päijänteen ja Pohjanlahden välille, missä käskyä myös toteutettiin huomattavan tehokkaasti. Tällä rintamalla, jonka vahvuus oli n. 15 000 miestä, hoiti päällikkyyttä kelvollinen ja henkilönä nuhteeton mies, metallityömies Hugo Salmela, apunaan eversti Bulatsel ja muita venäläisiä upseereja. Operatiivinen ajatus oli sama kuin meidänkin tulevassa hyökkäyksessämme: sitoa joukkomme Ruoveden-Vilppulan-Mäntän linjalla ja samalla ohjata varsinaiset hyökkäyskolonnat itä- ja länsipuolitse.”[iii]
Mannerheimin suunnitelma
”Hyökkäyssuunnitelman perusajatuksena oli vihollisen Ruoveden-Vilppulan linjalla olevien joukkojen sitominen rintamahyökkäyksillä ja samanaikainen saarrostaminen lännestä ja idästä. Sekä rintamalinjan kulku että tieverkko suosivat tätä suunnitelmaa. Jo 5. maaliskuuta oli annettu käsky hyökkäysjoukkojen jakamisesta seuraaviin suoraan ylipäällikön alaisiin osastoihin:
– Ryhmä Linderin, päävoimat Ikaalisissa ja Laviassa, oli toistaiseksi rajoituttava varmistamaan lännestä tapahtuva saarrostusliike, katkaisemaan Tampereen-Porin rautatie ja sitomaan vastassa olevia voimia;
– Osasto Hjalmarsonin, oli kokoonnuttava Virroille, varmistuksenaan Vaskivedelle työnnetty pataljoona. Osaston tehtävänä oli hyökätä suoraan etelään Kuruun ja edetä Muroleen kanavan kautta Korkeakosken-Oriveden rataosalle katkaisemaan vihollisen päävoimien perääntymistien lännestä käsin;
– Ryhmä Wetzerin, oli linjalla Ruovesi-Vilppula-Mänttä sidottava vihollisen päävoimia ja estettävä niitä ennenaikaisella vetäytymisellä välttämästä saarrostus; jos vihollinen ryhtyisi vetäytymään, osaston oli käytävä tarmokkaaseen takaa-ajoon;
– Osasto Wilkmanin, oli kokoonnuttava Jämsään Päijänteen länsipuolelle, varmistuksenaan Eväjärvelle ja Kuhmoisiin työnnetyt osastot. Tehtävänä oli idästä päin Länkipohjan kautta hyökätä pääradalle ja Oriveden aseman kohdalla täydentää vihollisen päävoimien saarrostus.
Hyökkäysjoukot oli muodostettu samoista suojeluskunnista, jotka olivat yhtäjaksoisesti olleet tulessa sodan alusta asti. Ei ollut muuta neuvoa kuin käyttää niitä offensiiviinkin. Lisäksi tulivat värvätyt joukot, jotka pikakoulutuksen saatuaan kuljetettiin rintamalle. Jääkärijalkaväkeä ei voitu käyttää – sen järjestely ja koulutus oli vasta alullaan. Kun ylipäällikön reservinä oli vain kaksi krenatööripataljoonaa ja välttämättä tarvittiin enemmän, muodostettiin liikenevästä asevelvollisesta miehistöstä kiireesti seitsemän reservipataljoonaa. Useimmat niistä joutuivat ottamaan osaa hyökkäykseen.
Pääoperaatioon osaa ottavien joukkojen vahvuus oli, ylipäällikön reservejä lukuun ottamatta, 12 000 miestä, silloisissa oloissamme huomattava voima.”[iv]
——
[i] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; sivu 297
[ii] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; sivu 296
[iii] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; sivu 305
[iv] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; sivut 304-305
Kerron omakohtaisesta kokemuksesta. Jollakin toisella voi olla toisenlaisia kokemuksia.
Olinpa taas kerran antamassa sissikoulutusta Saarenmaalla. Ehkä hirmuisen vittikon läpimisen vuoksi, tai muusta syystä, sain pahan silmätulehduksen. Päivystävä nuori lääkäriharjoittelija kirjoitti reseptin, jota noudatin, mutta silmä ei alkanut parantua. Virossa mantereen puolella oli sitten seuraavana viikonloppuna toinen sissiharjoitus, jota menin jo etukäteen valmistelemaan. Kun silmä oli huonona, niin kävin matkalla silmälääkärillä Raplassa. Lääkärin mielestä silmä oli todella pahasti tulehtunut ja kirjoitti uudet lääkkeet. Vannotti, että heti kun pääsen takaisin Suomeen, niin pitää mennä Suomessa silmälääkäriin. No, minä tein senkin sissiharjoituksen loppuun silmä sairaana ja lähdin kotiin.
Soitin heti aamulla terveyskeskukseen saadakseni ajan silmälääkärille – kertoen tietysti virolaisen silmälääkärin terveiset. Ei auttanut. Erikoislääkärille pääsee vain yleislääkärin lähetteellä (julkinen sektori). Iltapäivällä pääsin näyttämään silmääni sairaanhoitajalle, joka hämmästeli, että tätähän pitää näyttää yleislääkärille. No yleislääkäri sitten näki päivänselvän asian, että minun pitää päästä silmälääkärille ja kirjoitti lähetteen Kuopioon silmälääkärille. Ajoin sitten suoraan Kuopioon jonottamaan silmälääkärille pääsyä ja jonotin niin kauan, että minut kirjoitettiin viimein sairaalaan – en päässyt ajoissa silmälääkärin puheille. Viimein silmälääkäri vilkaisi silmääni ja kirjoitti taas uudet lääkkeet ja käski käymään kontrollissa. Sinä vuorokautena ei enää saanut lääkkeitä vaan vasta puolilta päivin seuraavana päivänä pääsin aloittamaan hoidon.
Taas Kuopioon kontrolliin jollekin lääkärille joka ei osannut kunnolla suomea. Reseptiä muutettiin ja käskettiin taas kontrolliin. Ajoin jälleen Kuopioon ja vaadin vaatimalla että pääsisin nyt kunnollisen lääkärin vastaanotolle – kieltäydyin jyrkästi heidän tarjoamasta ulkomaalaisesta. No, viimein tärppäsi – lääkäri tutki silmät huolella ja kirjoitti sellaiset rohdot, että silmä parani. Vaikka kuinka helvetin kauan meni aikaa ja monta pompotusta julkisella sektorilla – eikä se lysti ollut halpaa. Ajot, erikoislääkärin poliklinikkamaksut, lääkkeet, jne.
Toinen tapaus – yksityisellä sektorilla
Huomasin, että en kuule toisella korvalla. No, ajattelin että korvakäytävässä on vaikkua ja yritin itse noin viikon ajan liottaa, kaivaa, jne. Lopulta korva oli niin kipeä, että en voinut nukkua sen korvan puoleisella kyljellä. Uskoin sunnuntaina, että pitää käydä korvalääkärissä – mutta enää en halunnut ”kustakaan” julkisen sektorin suuntaan, vaan katsoin yksityisen sektorin puolelta paikallisen korvalääkärin ja varasin netistä ajan ”huomisaamuksi”, taisi olla maanantai kello 9.20. Pyöräilin paikalle ja pääsin jonottamatta haluamaani aikaan suoraan erikoislääkärille. Hän tutki, rassasi vaikkutulpan irti – se oli todella tiukassa, kirjoitti tipat korvatulehdukseen. Hain tipat ja noudatin reseptiä. Korva tuli kuntoon yhdellä reissulla jonottamatta. Lasku oli tietysti ”rasvainen”, mutta tulipahan hoidettua ilman pompottelua.
Jääkärit ja Mannerheim erimielisiä jääkärien käytöstä
Jääkärien mielestä olisi pitänyt perustaa valioprikaati, jossa jääkärit toimisivat kaaderina ja suojeluskuntalaiset miehistönä. Prikaatissa piti oleman ”kuusi pataljoonaa, patteristo, ratsuväkiosasto ja pioneerikomppania, yhteensä noin 5000 miestä – mutta se oli jo todellinen operatiivinen yhtymä.”[i]
Kenraali Mannerheim puolestaan halusi perustaa asevelvollisista oikean armeijan, jossa jääkärit olisivat kaaderina – kouluttajina ja johtajina. Mannerheimin mielestä ”ei ollut varaa tuhlata sitä arvokasta kaaderia, jonka pataljoona meille tarjosi. Se oli tarkoitettu paljon useamman osaston rungoksi kuin jääkärit olivat ajatelleet. Toiveet saada muodostetuksi sotakelpoisia joukkoja asevelvollisesta miehistöstä olivat tuomitut raukeamaan, ellei ollut tarpeeksi kaadereita käytettävissä.”[ii]
Törmäys
Nämä kaksi näkemystä olivat niin kaukana toisistaan, että se tuli nostamaan ”verenpainetta” puolin ja toisin.
”Helmikuun 28. päivänä evl. Thesleff ja maj. Jernström matkustivat ylipäällikön käskystä Seinäjoella sijaitsevaan päämajaan. Siellä Mannerheim selosti heille, miten jääkäreitä tultaisiin vastaisuudessa käyttämään. Hänen selostuksensa oli molemmille jääkärien edustajille tyrmistyttävä yllätys. He puhuivat innokkaasti prikaatisuunnitelman puolesta, hyvän sotilaallisen käytöksen rajoja nähtävästi kuitenkaan ylittämättä. Jernström pyysi ja sai luvan neuvotella asiasta toveriensa kanssa. Seuraavana päivänä Vaasassa pidettiin entisen Jääkäripataljoona 27:n viimeinen »Oberzugführerbesprechung», ts. Jernströmin koolle kutsumien jääkärimajurien neuvottelu. Siitä tuli melkoisen kiihkeä. – –
Majurien kannanotot olivat jyrkkiä. Tuittupäinen majuri Ståhlberg heitti esiin ajatuksen, että ellei jääkärien vaatimuksiin suostuta, »Jääkäripataljoona 27 nousee eloon», marssii rintamalle ja valtaa Tampereen. – Sitten joku muisti, että Vaasan senaattorit olivat juuri lähdössä Seinäjoelle. Päätettiin miehissä mennä selittämään asia heille. Se oli tietenkin »politikointia». – –
Senaattorit tavoitettiin aseman odotushuoneessa ja asia selitettiin. Senaatin puheenjohtaja – tilapäinen valtionpäämies – suostui esittämään se ylipäällikölle. – –
Senaattori Renvall täytti lupauksensa, niin vaikeata kuin se olikin. Ylipäällikön hermot olivat muutenkin kireällä. Ajatus saksalaisten apujoukkojen kutsumisesta maahan oli tullut esille. Se oli Mannerheimille tunne- ja arvovaltasyistä vastenmielinen ja hän piti sitä – ilmeisen kaukonäköisesti – myös poliittisesti epäviisaana. Nyt kaiken lisäksi nämä saksalaisten kasvatit pyrkivät rettelöimään ylipäällikkönsä kanssa tavalla, joka ei todellakaan ollut preussilaisen kurin mukainen.
Kuultuaan asian Mannerheim kävi – Renvallin kertoman mukaan – »aivan valkeaksi vihasta» ja ilmoitti olevansa valmis pyytämään eron. Hän ei ollut korvaamaton, jääkärit olivat. Renvall koetti parhaansa mukaan vakuuttaa pitävänsä korvaamattomina molempia ja ylipäällikön nauttivan senaatin täyttä luottamusta. Lopuksi hän ehdotti, että kenraali neuvottelisi vielä jääkärien edustajan kanssa. Mannerheim lupasi harkita asiaa.”[iii]
Ratkaisu
”Neuvottelukutsu saapui Vaasaan jo seuraavana päivänä (2.3.). Jernström matkusti jälleen Seinäjoelle, mukanaan toveriensa jyrkkäsanaiset evästykset, seuranaan majurit Heinrichs ja Gadolin. – –
Esikuntajunassa käyty keskustelu muodostuikin varsin tyyneksi. Molemmin puolin tuotiin asialliset näkökohdat asiallisesti esiin. Mannerheim selosti perusteellisesti ne syyt, joiden vuoksi hän ei voinut tinkiä suunnitelmistaan. Selostuksessa oli yhtä ja toista jääkäreille karvasta nieltävää, mutta vastaväitteitä ei enää kuulunut. Heidät oli taltutettu tahdikkaasti, mutta tehokkaasti. Ainoa Mannerheimin tekemä myönnytys oli puolittainen lupaus, että jalkaväen organisaatiosta voitaisiin ehkä poistaa rykmentinporras, koska jääkärit olivat ilmeisen haluttomia saamaan välittömiksi esimiehikseen muukalaisina pitämiään upseereita – johon ryhmään Mannerheim totesi itsekin kuuluvansa.
Paljon puhuttu ja paisuteltu »jääkärikonflikti» oli ohi kestettyään suunnilleen kaksi vuorokautta.”[iv]
”Jääkärijoukkojen kokonaisvahvuus nousi lopulta 14 000 mieheen.
»Ristiriita» oli täten poistettu ja saatu aikaan yhteisymmärrys ja työnhalu, joita kipeästi tarvittiin. Tämä konflikti ei myöskään heittänyt minkäänlaista varjoa tulevaan yhteistoimintaan ja keskinäiseen luottamukseen, joka on säilynyt sekä sodassa että rauhassa.”[v]
—–
[i] Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivut 859-860
[ii] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; 1951; sivut 289-290
[iii] Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivut 860-862
[iv] Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivut 862-863
[v] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; 1951; sivu 294
mutta voi olla sopimaton varustus vallitsevaan säähän nähden.
Oli taas ihan mahtava ulkoilukeli, parikymmentä astetta pakkasta, aurinko paistoi täysillä, vähän tuultakin. Poikkeuksellisesti pistin Raybanitkin silmille kun on puhdasta valkoista lunta ja aurinkoa.
Tshetsheniassa ihmisiä katoaa jäljettömiin tuhansittain, mutta onpa joku tullut takaisin kotiinkin.
”Mutta he voivat tulla uudestaan milloin tahansa. Omasta puolestani en pelkää, mutta minua hirvittää ajatella, mitä Iznaurille voi tapahtua. Minähän tiedän ketkä minut veivät, ja ketkä veivät hänen veljensä ja hänet itsensäkin, minä tiedän keitä he olivat. Mutta en kerro sitä hänelle. En suostu sanomaan. Minä pelkään sitä päivää kun hän päättää kostaa ja hänet itsensä tapetaan … minun viimeinen poikani. Ei, en ikinä sano keitä he ovat.
Portti aukenee ja siitä astuu nuori mies.
– Iznaur! äiti huudahtaa ja hänen ilmeensä lientyy hymyyn.
Poika, sillä melkein poikaselta hän vaikuttaa, on kaunis katsella: tummat tuuheat kiharat ja rauhallinen ilme. Esittelemme itsemme, ja hän pyytää meitä jäämään. Äiti halaa häntä. – Kun hän tuli kotiin, hän oli laiha kuin tikku, pelkkää luuta ja nahkaa, mutta nyt – hän on taas minun voimamieheni!
Iznaur katosi vuonna 2000 ja tuli takaisin 2007. Hän kantaa vammojaan lopun ikäänsä.
Hänen toiseen olkapäähänsä hakattiin naula. Kantaa myöten. Vasaralla.
Hänen rintaansa porattiin lyijykynä. Lyijy on rinnassa vieläkin.
Hänen rinnastaan nypittiin lihaa pihdeillä. Syvät kuopat ovat jäljellä.
– Venäläiset. Jotta saisivat minut puhumaan, sanoo Iznaur.
Tämän perheen kohtasin sattumalta, valitsemalla nimen umpimähkään Punaisen Ristin listalta, jossa luetelluilla perheillä oli poika venäläisessä vankilassa. Nimen taakse kätkeytyi perhetarina, josta on ollut vaikea kirjoittaa. Jos olisin valinnut jonkin toisen nimen, olisin löytänyt toisen tarinan. Punaisen Ristin listalla, nimien ja osoitteiden takana, on toisia kertomuksia.
Minun kohdalleni osui Tamara ja hänen kadonneet poikansa. Salina ja hänen murhattu miehensä.
Tapasin perheen viimeisen kerran tänä kesäiltana, mutta seuraan heidän elämäänsä vieläkin, sillä Iznaur on yksi niistä harvoista, jotka ovat päättäneet kertoa tarinaansa. Hän on tärkeä todistaja oikeusjutussa venäläistä luutnanttia Sergei Lapinia vastaan. Tämä paremmin Kadetin nimellä tunnettu mies kuului Venäjän ”terrorismin vastaisiin” joukkoihin nimikkeellä ”toimeenpaneva virkailija taistelussa terrorismia ja järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan”. On harvinaista, että joku joutuu vastuuseen Tshetsheniassa tekemistään ihmisoikeusrikoksista. Juuri kukaan ei uskalla syyttää, seuraukset voivat olla vakavat. Mutta yksi perhe, jonka pojan Kadetti kidutti kuoliaaksi, ei ole antanut periksi. Kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen asianajajat ovat auttaneet heitä nostamaan syytteen ja kestämään viranomaisten painostusta.
Kadetti oli kuuluisa julmuudestaan. Juuri hän hakkasi naulan Iznaurin olkapäähän ja porasi lyijykynän hänen rintaansa. Juuri hän kiskoi lihaa pihdeillä.” (Åsne Seierstad – Groznyin enkelit; 2008; sivut 226-227)
Esimerkiksi tänään tällä hetkellä toiseksi eniten katsottu (nyt 72 kertaa) artikkeli on minun vanha artikkelini: ”Vaalit” Venäjän tapaan.
Kolmanneksi eniten katsottu (nyt 43 kertaa) artikkeli on minun 25.2.1918 – 100 vuotta sitten.
Olen huomannut olevani tälläkin foorumilla luettu – kiitos lukijoilleni, se kannustaa kirjoittamaan lisää.
Jääkärien Pääjoukko saapui Vaasan Vaskiluodon satamaan 25.2.1918 iltapäivällä. Ahtojäissä eteneminen oli hidasta. Härnosandin edustalta Vaasaan kului 33 tuntia. Jäänmurtaja Sampo raivasi Arcturukselle tietä. Vastaanottajia oli jäällä runsain mitoin.
Oli kulunut päivälleen, lähes tunnilleenkin kolme vuotta siitä hetkestä, jolloin ensimmäiset pfadfinderit marssivat sisään Lockstedtin leirin portista.
Tähän pääjoukkoon kuului 950 Jääkäripataljoona 27:n jääkäriä.
”Vastaanotto ylitti ymmärrettävästi vielä senkin, joka oli viikkoa aikaisemmin tullut Öhquistin komennuskunnan osaksi. Ensimmäiset vastaantulijat oli kohdattu jo ulkosaaristossa. Seuraavina tunteina Sampo oli saanut raivata tietä ei vaan jääkenttien, vaan myös kilometri kilometriltä laajenevien ja taajenevien, hurraata huutavien väkijoukkojen halki. »Kaupunkiin oli kautta maakunnan saapunut vastaanottajia, jääkärien äitejä ja sisaria, ehkäpä joku morsiankin. Isät ja veljet olivat rintamalla tai muissa sotatoimissa.» Jääkärien marssiessa satamasta majoituspaikkoihin kadunvieret olivat täynnään ja saatiin kuulla »paljon hurraamista». Illalla olivat kaikki ovet jääkäreille avoinna ja tarjoilu – niin virallisesti järjestetty kuin vanhojen ja joka taholta ilmaantuvien uusien ystävien tyrkyttämä – sellaista, että jääkäri sen perusteella helposti erehtyi pitämään Suomea ylenpalttisen hyvinvoipana maana.
Asiaan kuuluva paraati oli lykättävä seuraavaan päivään, jotta jääkärit ehtisivät siistiytyä, saada Saksasta tuodut uudet asepukunsa ja kiinnittää niihin uudet arvomerkkinsä.”[i]
”Jääkärien ryhdikkäät rivit Vaasassa pidetyssä katselmuksessa olivat uljas näky. Sellaista joukkoa ei enää nähnyt maailmansodan näyttämöillä: nuoria, sodan karkaisemia, jänteviä miehiä, joiden silmistä loisti iloinen päättäväisyys ja tietoisuus heidän tulevasta osuudestaan Suomen vapaussodassa. Tervehdyssanoissa, jotka lausuin kotiin palaaville sotureille, muistutin mieliin, kuinka he aikana, jolloin isänmaan kohtalo näytti kaikkein synkimmältä, olivat uskoneet sen tulevaisuuteen, ja mainitsin, että Suomen tuleva armeija heissä näki kouluttajansa ja johtajansa. Heitä odotti suuri ja kunniakas tehtävä.”[ii]
—–
[i] Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivut 829-830
[ii] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; 1951; sivu 288
Viron itsenäistyminen on melko pitkä tarina, joten en rupea sitä tässä toistamaan. Totean vain, että kun Venäjän joukot pakenivat Virosta juuri ennen kuin Saksan joukot valloittivat Viron, niin Viron Maapäivien toimesta Viro julistettiin itsenäiseksi Tasavallaksi 24.2.1918. Viron Väliaikainen Hallitus joutui saman tien piiloutumaan ”maan alle” Saksan miehitysjoukoilta.
Kun Saksa hävisi Ensimmäisen Maailmansodan, niin se joutui vetämään joukkonsa Virosta. 11.11.1918 Viron hallitus voi taas toimia vapaasti, joten perustettiin Suojeluskunta (Kaitseliit), Puolustusvoimat, jne. Valtio alkoi toimimaan. Mutta sehän ei sopinut Venäjälle, joten Viro joutui käymään Vapaussodan Venäjää vastaan.
”Kun Saksa veti joukkonsa pois Baltiasta vuoden 1918 lopulla, Neuvosto-Venäjä hyökkäsi sinne heti takaisin. Neuvostovallan pystyttämistä Baltian maihin oli kuitenkin alettu valmistella jo keväällä 1918. Stalinin johtamaan Kansallisuusasiain kansankomissariaattiin oli maaliskuussa perustettu Latvian asioiden komissariaatti. Syyskuussa muodostettiin Miehitettyjen alueiden keskusbyroo, jossa oli ainakin yksi virolainenkin kommunisti. Koko Baltian bolsevisointiyritys oli Neuvostoliiton muovaamisen kannalta niin merkityksellinen ennakkotapaus, että sitä kannattaa tarkastella hieman lähemmin.
Viron lähelle Jaamaan keskitettiin 11.11.1918 venäläisen 7. Armeijan 6. Divisioona. Siihen kuuluivat muun muassa Viljandin ja Tarton virolaisten kommunistien rykmentit sekä 3. Suomalainen jalkaväkirykmentti (Salomaa 1993,24-25). Pietarissa perustettiin lisäksi 15.11. Viron väliaikainen vallankumouskomitea. Se päätti kaksi päivää myöhemmin siirtyä joukkojensa pariin Jaamaan. Siellä laadittiin suunnitelmat vallankumouskomiteoiden ja punakaartien muodostamisesta vallatuille alueille. Komitea antoi vallankumousjulistuksensa 21.11.1918, minkä jälkeen punaiset joukot hyökkäsivät Narvaan ja Pihkovaan. (Kuten Suomen Vapaussodan alussa ja Talvisodan alussa nukkehallitukset – jp)
Kun Narva oli vallattu, kaupungissa julistettiin voimaan neuvostovalta, jonka nimeksi otettiin Eestin työkansan kommuuni. Venäjän Kansankomissaarien neuvosto tunnusti Eestin neuvostotasavallan itsenäisyyden 8.12. Punaiset joukot etenivät sen jälkeen linjalle, joka kulki noin 30-35 kilometriä Tallinnan itäpuolella Paiden ja Viljandin luota Pärnun eteläpuolelle Riianlahden rannalle.”[i]
”Virossa ryhdyttiin kuumeisesti kokoamaan omaa armeijaa, joka aseistettiin Englannista ja Suomesta saaduilla aseilla. Viro toivoi saavansa sotaväkeä myös Suomesta, ja se tarjosi jopa suomalaisvirolaisen valtioliiton luomista Suomelle. Suomen hallitus suhtautui valtioliittoehdotukseen pidättyvästi ja joukkojen lähettämiseen kielteisesti, mutta salli kuitenkin vapaaehtoisten värväämisen Suomesta ja antoi tähän tarkoitukseen 20 miljoonan markan lainankin. Alkuvuodesta 1919 noin 3 700 suomalaista lähti Viroon auttamaan veljeskansaa sen vapaustaistelussa. Virolaiset joukot saivat vastahyökkäyksensä käyntiin tammikuun alussa 1919, ja helmikuun loppuun mennessä oli vihollinen työnnetty takaisin Viron kansallisten rajojen taakse. Puna-armeija teki vielä keväällä ja loppuvuodesta ankaria hyökkäyksiä Viroa vastaan, mutta tuloksetta. Armeijansa menestyksekkään taistelun ansiosta Viro onnistui solmimaan itselleen edullisen Tarton rauhan Neuvosto-Venäjän kanssa 2. helmikuuta 1920.”[ii]
[i] Erkki Nordberg – Arvio ja Ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla; 2003; sivu 80