Katselin juuri MOT ohjelman jossa Kojamo ja AY näyttäytyivät aika kielteiskysyvässä valossa. AY saa Kojamosta suuret tulot, esiintyy ikäänkuin raadollisena sijoittajana jota enemmän kiinnostaa mahdollisimman korkeat vuokrat kuin esimerkiksi se että jäsenensä saisivat kohtuuhintaisi vuokra-asuntoja.

Mutta mitä tietämättömyydessäni jäin ihmettelemään on se miksi AY on yleishyödyllinen. Miten esimerkiksi minä ja miljoona muuta eläkeläistä nautimme tästä AYn yleishyödyllisyydestä, mitä jäsenet nauttivat, mitä ei AYssä jäsenenä olevat työtätekevät, mitä opiskelijat.

Tässä yleishyödyllisyydessä on sellainen on sellainen piirre että voitoista ei tarvitse maksaa veroa.

Uskon että täältä löytyisi heitä jotka ymmärrettävästi osaisivat selittää AYn käytöstä tässä raaassa bisneksessä vuokralla-asujien ja veronmaksajien (KELA tuet) kustannuksella.

Hyppysiini sattui päivän Ilta-Sanomat. Selasin läpi, ei ollut mitään mikä kiinnostaisi mutta urheilu osioon kiinnitin huomioni. Oli kirjoitettu kaksi aukeamaa nuorten jääkiekosta, liki sivu ulkomaan potkupalloa kun joku Celsea oli saanut selkäänsä. Vain hikiset parikymmentä senttiä yhtä palstaa yhdestä hiihdon päätapahtumasta  eli Tour de Skiistä.

Mitäs minä kapinoimaan, lehtihän kirjoittaa siitä mistä maksava yleisö tykkää. Mutta kyllä se surettaa vanhankansan ihmisenä jolle suuren ikänsä on hiihto ollut urheilulaji jota innolla olen seurannut.

Hiihdon alamäki alkoi minusta jo siitä että tuli tuo v-tyyli tai vapaaksi tyyliksi sitä sanotaan, miksiköhän. On luonnottoman näköistä ja varmaan tuhansia hehtaareja hyvää metsääkin raivattu leveitä paanoja halullisten luistella sukset jalassa. Nämä kertarykäyslähdöt ja takaa-ajot ovat myös yhtä tyhjää kotkotusta. Pitäisi olla rehelliset ja konstailemattomat väliaikalähdöt ja enemmän pitkiä matkoja, 50 ja 30 kilometrin hiihtoja.

Hiihtojen selostuskin mennyt oudoksi, höpötetään peesistä, hapoista, leirien korkeuksista ja ties mistä, iloitaan jos suomalainen mieshiihtäjä sijoittuu kolmenkymmenen joukkoon.

Katselin vanhoja valokuvia, oli joukossa oheinen kuva henkariverstaaltamme. Puhuinkin juuri toisessa keskustelussa puusepistä suvussani.  Isäni sodasta ehjänä palattuaan, Laguksen joukoissa jatkosodan läpi tappeli konekiväärijoukkueessa, aikansa ihmeteltyään miten leipänsä ansaitsisi päätyi valmistamaan vaateripustimia koivupuusta. Henkareiksi niitä aikanaan lähinnä kutsuttiin. Puolisen tusinaa niitä oli erilaista, eniten kävivät kaupaksi aivan ohuet ja litteät.

Tukit ostettiin suoraan metsänomistajilta, maanviljelijöitä he olivat, usein itse talvisaikaan tukit tekivät ja hevospelillä tienvarteen ajoivat. Koulupoikana sain taskurahoja kun taulukon avulla laskin paljonko oli kuutiojalkoja yhteensä puissa. Tukit sahattiin tuppeen tuuman laudoiksi kylän laidalla Vekkilän Einarin raamisahalla.

Valmiit henkarit pakattiin paperisäkkeihin, käytettyihin jauhosäkkeihin jotka ostettiin Forssan leipätehtaalta.

Koneita oli erilaisia sirkeleitä, yhdessäkin oli 10 terää rinnakkain, meni koko lauta kerralla rimoiksi joista tehtiin housuhenkareihin ne alapuut, pari isoa vannesahaa, tasohöylä, jokunen jyrsinkone ja hiomakoneita. Niin ja olihan koneet joilla tehtiin ne nappulat rautalankakoukkuihin  sekä naulakone joka isoista rautalankavyyhdeistä teki pätkät koukkuja varten. Moni kone oli itse suunniteltuja, isäni ja naapurissa pajaa pitävän metallimiehen yhteistyönä.

Äitimuori hoito kaiken kirjallisen työn, laskutuksen ja veroilmoitukset. Oli melkoisia stressin paikkoja kun liikevaihtoverotarkastajat saapuivat paikalle, tekivät näet millintarkkaa työtä. Ja ainahan verottaja joskus ikäänkuin varmuuden vuoksi mätkyillä muisti vaikka äitini ei varmasti vilunkia tehnyt. Vähänhän se katkeroitti kun verstas kuitenkin oli kylän suurin työllistäjä. Kirjatyöt tehtiin iltaisin ja viikonloppuisin, päivät äiti työskenteli verstaalla.

Vähitellen verstaan toiminta hyytyi kun muovi ja ulkomaalaiset valmistajat valtasivat markkinat.

No paljonkin tietysti näistä juttua riittäisi, aikani kuluksi nyt tämän verran jos jotakin sattuisi kiinnostamaan.

Hienoja runoja saa täällä lukea, itsekin tässä yrittelin mutta arvioin lyriikkani täysin painokelvottomaksi. Päätin sitten aikani kuluksi yrittää proosaa, ymmärtäen ettei tällä Noopelia voiteta arvelin kumminkin että jos on jollakin luppoaikaa ja paikallinen aviisi hiirenkorville luettu niin paremman puutteessa. Voimat ehtyivät ja juttu jäi vähän kesken, mieluusti lukisin jos joku sille lopun laatisi. Toivon että katu-uskottavuuteni ei pahoin tästä kertyisi silmissänne.

Kettu ja korppi

Torjuakseen kaamoksen herättämää ankeutta voi ihminen hakea piristystä vaikkapa lukemalla Aisopoksen kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten lapsille ja lapsenmielisille kirjoittamia opettavaisia faabeleita jos ei parempaakaan keksi. Itse olen juuri lukenut jo toki entuudestakin tutun tarinan ketusta ja korpista. Aikani sitä pohdiskelin, mielessäni pyörittelin ja ainakin se hyöty siitä oli että toviksi unohdin kaamoksen synkkyyden.

Useimmille meistä Aisopoksen faabelit lienevät tuttuja. Tunnettua on että niihin liittyy moraalisia opetuksia. Näin on laita myös tarinassa ketusta ja korpista. Siinähän tapaukset menevät niin että korppi istui puun oksalla juusto nokassaan, ohi kulkeva kettu höynäyttää korppia laulamaan kehuen sen ääntä mukamaskin erityisen sulokkaaksi. Korppi uskoo, menee halpaan, alkaa innoissaan raakkua jolloin juusto vääjäämättä tipahtaa sen avoimesta nokasta ja kettu nappaa sen, syö makeisiin suihinsa röyhtäisten ravittuna tuuheasti päälle ja jolkottelee tyytyväisenä metsän siimekseen. Tämän tarinan opetus on että tyhmyydestä sakotetaan ja että imartelu sumentaa arvostelukyvyn.

Sitä ei tarinassa juuri kummastella että mistä korppi on juuston saanut. Juustothan eivät kuulu ravinteisiin joita korppi luonnosta syötäväkseen löytää. Herääkin vahva epäilys että korppi onkin varastanut juuston. Tätä jopa todennäköistä taustaa vasten on tavallaan aivan oikeus ja kohtuus että korppi tavalla tai toisella menettää ryöstösaaliinsa, ei pääse siitä itse nauttimaan ja saa lisäksi hävetä itseään ymmärrettyään menetyksen myötä oma tyhmyytensä.

Entäs sitten ketun osa ja käyttäytyminen. Lyhyesti sanottuna on erittäin rumaa käyttää hyväkseen omaa oveluuttaan toisen tyhmyyttä vastaan. Oikeus ja kohtuus olisikin ollut faabelissa asettaa myös repolaiselle jonkinlainen rangaistus jo ihan sen vuoksi että pahan pitäisi aina saada palkkansa. Nyt jää lukijalle sadusta helposti sellainen käsitys että toisen yksinkertaisuuden tietoinen hyväksikäyttö olisi jotenkin hyväksyttävää. Jos nyt vaikka ajatellaan että kettu jostain olisi tiennyt että juuston on korppi varkauden kautta hankkinut niin se ei yhtään tee hyväksyttäväksi ketun huonoa käyttäytymistä.

Pohdiskelin sitäkin että miten sovittaisi tätä tarinaa nykypäivään, meihin ihmisiin. Voisiko ajatella että muodin ja ulkokuoren vietävänä olisi korppina kuluttaja ja kettuna kauppias ja vaatevalmistaja. Mainokset kuten ketun mairittelu ja korppi kuvitelmissa että uusi viimeisen muodin mukainen talvipalttoo loisi ympäristöön kuvaa fiksummasta ja jotenkin paremmasta ihmisestä. Korppi (kuluttaja) jonka viimevuotinen talvitakki on vielä lähes uuden veroinen ja käyttökelpoinen ja tuo huonolla itsetunnolla varustettu laumasielu menettää rahansa turhamaisuuttaan ja kettumainen ahnas kauppias myhäillen kasvattelee omaisuuttaan. Tietysti tähän tasapuolisuuden vuoksi pitäisi keksiä myös jatko jossa kauppias tukehtuu omaan pullaansa.

Aikani kuluksi runsasta jouluateriaa sulatellessani ajattelin tähän laittaa tarinaa rommin tiimoilta. Suht joutavaa jorinaa mutta jos tulee kenellä aika pitkäksi niin saattaahan tätä silmäillä. Ja onhan tässä vinkkiä vierailukohteesta jos sattuu matka Kanarialle. Tehtaalla sai myös kymmenen minuutin ajan vapaasti maistella eri rommilaatujen aromeja. Olin huomaavinani että ripeimmillä testajilla jo jalka vähän vippasi poistuessaan tastingista.

Arucas on kaupunki Gran Canarian saaren pohjoisessa osassa, tunnettu komeasta kirkostaan ja rommitehtaasta.
Arucasissa on Arehucas niminen rommitehdas, perustettu jo vuonna 1884. Tislaavat ja pullottavat siellä 3,5 miljoonaa litraa rommia vuodessa. Turistit pääsevät ihmettelemään tehtaalle rommin valmistusta. Kierroksen lopuksi tarjotaan aivan ilmaiseksi maistettavaksi reilua pariakymmentä tehtaan tuotetta. On myös mahdollisuus ostaa pullokaupalla kuluttajaystävälliseen tehdashintaan.

Tehtaan varastoissa kypsyy rommi, muhii kahdensadan litran  vetoisissa amerikan tammesta tehdyissä tynnyreissä. Imee neste tammipuusta voimaa ja luonnetta itseensä. Sitä kypsytetään äreänä 60 prosenttisena tisleenä, laimennetaan sitten pullotusvaiheessa vedellä kuluttajaystävälliseen neljänkymmenen alkoholiprosentin tuntumaan.

Tynnyreiden päädyistä saattoi bongata myös kuuluisuuksien nimikirjoituksia, mm Placido Domingo ja Julio Iglesias olivat siellä singneeranneet nimikkotynnyrinsä tulevaan omaan käyttöönsä kypsymään.

Täysin on automatisoitu oli tuo tehdas. Iloisesti kilisten vilistivät pullojen rivistöt vauhdikkaasti liukuhihnoilla, robottin luisevat käsivarret sitten lopuksi väsymättä paketoivat, 24 puolloa se aina näytti  laittavan yhteen laatikkoon.

Onhan tunnettua että tilkka rommia kirkastaa katseen, selvittää rinnan ja antaa hyvän mielen. Liikaa ei pidä ottaa, pari peukalonleveyttä juomalasin pohjalle lienee sopiva kerta-annos. Jos on tarvis torjua kylmänvihoja saa laittaa hieman enemmän rommia, mieluusti ruskeaa, kuumaa vettä päälle ja pari lusikallista hunajaa. Siksi tummaa rommia että sillä on parempi psykologinen vaikutus, terveydellinen arvo on kirkkaalla kylläkin yhtä hyvä.

Entisaikojen tunnetusti merirosvot olivat suuria rommin ystäviä, he suosivat yksinomaan synkän tervanväristä laatua. Mieltymys rommiin johtui  aivan käytännön syistä. Käyttämänsä ravinto oli kovin köyhää kaloreista, rommista saivat energiaa, niin henkistä kuin fyysistä. Kauppalaivan ryöstäminen saattoi olla kovaa työtä, pelotta piti painavat entraushaat heittää ja verissä päin usein  tapella tavaroistaan kiinnipitäviä, vastaanhangoittelevia ryöstettäviä vastaan.

Eikä sitä aina ollut näköpiirissä laivoja rosmottaviksi, saattoi olla hyvinkin pitkiä luppoaikoja ryöstösessioiden välillä. Hyvää huumoria ja toivorikkautta oli tarvis ylläpitää rommin antamin voimin.

 Viistoista miestä arkulla vainaan, 
huhhahhei ja rommia pullo.

Muistuupa mieleeni lapsuuteni jouluista ison ja runsassilavaisen kinkun lisäksi sian pää, tai oikeastaan pään puolikas. Pari päivää ennen joulua otti äitimuori esiin ison kolhiintuneen alumiinikattilan, viritteli tulet keittiön puuhellaan. Laski sianpään puolikkaan kattilaan, lisäsi vettä, suolaa, sipuleita, lipstikkaa, maustepippureita ja jokusen laakerilehden. Vieläkin vähän puistattaa kun muistan kuinka kelmeä sian silmä kattilasta tuijotti.
Väristyksiä herkässä lapsenmielessä aiheutti myös kun jo aika kypsän pään poskilihat olivat revenneet ja pari porsaan syömähammasta pilkotti esiin syntyneestä aukosta.

Lisäili äiti hellaan aika ajoin pilkkeitä, kurkisti välillä kannen alle, pitkään antoi kiehua, on porsaan päässä näet sitkeitä purulihoja,
jännetuppia, rustoja ja luukalvoja jotka vaativat pitkän kypsymisajan.

Nosti sitten kahdella isolla puukauhalla päänpuolikkaan tiskipöydälle jäähtymään. Vielä vähän lämpimästä päästä sitten erotteli lihat luista. Suurella mielenkiinnolla me sisarrukset seurasimme toimitusta, tuli siinä porsaan pään monimutkainen anatomiakin lapsille tutuksi.

Paloitteli sitten lihat, en muista tuliko myös porsaan kärsälevy mukaan, ja erikseen keittämänsä maksan suunnilleen sormenpään kokoisiksi paloiksi porsliiniseen pilkkumiin.
Sitä en muista miten valmisti liemen mutta keitinvettä siinä oli mukana minkä kaatoi lihojen päälle ja vei hyytymään kellarin rappusille.

Siinä se oli aladoobin synty myös tytiseväksi sitä kotipuolessa sanottiin, jouluaaton ruokapöydän herkku. Maksapaloista aivan erityisesti pidin, muistan elävästi kuinka kaivelin niitä jokusen erikseen lautasen reunalle ja sitten herkuttelin. Oli senverran suuritöinen eväs tämä aladoobi että lähinnä vain jouluksi äiti sitä valmisti.

En tiedä onko tämäntyyppinen sisältö asiallista ja soveliasta tällä  vakavahenkisellä palstalla esittää sillä saahan tämän luokitella satuiluksi ja huuhaaksi. Ehkä välipalaksi raskaan päivänpolitiikan ja elämän syvien peruskysymyksiä koskettelevan keskustelun lomaan. Aikani kuluksi pohdiskelin.

Joulun alla on ehkä paikallaan sanoa muutama sana lahjojen tiimoilta. Ihan itse en nyt mitään viisasta keksinyt niinpä turvaudun ammoin eläneen kuuluisan kiinalaisen Tsun Huan jälkeensä jättäneeseen tekstiin.

Näin on muinoin viisas kiinalainen ajattelija Tsun Huan asiaa pohtinut ja opettanut lahjan antamisen tapahtumaa ja psykologiaa, mitä lahja viestii antajastaan, mitkä ovat vastaanottajan tuntemukset ja sielunliikkeet lahjan saatuaan.

Oppia tästä voisi kiireinen, suoraviivaiseen materialismiin taipuvainen nykyihminen ottaa. Pohtia tykönään Tsun sanomaa, valaistua ymmärtämään että loppujen lopuksi henki voi olla tärkeämpi kuin materia.

Esimerkkinä kirjoituksessaan Tsun käytti naapurin syntymäpäivää. Tuttavansa oli hankkinut lahjaksi hienon pilkkumin. Lohikäärmes- ja lootuskukkakuvioilla herkästi kirjaillun noin yhden kapan vetoisen rypyliäisreunaisen kulhon. Itse lahja oli siis hieno ja epäilemättä naapurille mieluinen esine.

Mutta opetus tulee siinä miten pilkkumi annetaan. Lahjan antajan pinnallisuudesta kielii jos astia ojennetaan töksähtävästi, paljaana ilman minkäänlaista pakkausta. Hyvää kuvaa ei anna sekään jos pilkkumi on kietaistu jo kertaalleen käytettyyn, rasvaiseen ehkä repaleiseenkin sanomalehtipaperiin, käytetystä muovikassista puhumattakaan.

Aidosta antamisen ilosta ja sydämen kyllyydestä kielii hieno kääre. Hillityn herkkäkuvioinen silkkiäispaperi johon hyvällä maulla soinnutettu nauhasidos luo esteettisen ja harmoonisen kokonaisuuden. Tällaisen lahjan saanut naapuri aistii oitis että antaja on paneutunut vaivalla lahjaan ja antamisen tapahtumaan, hienon kääreen viestimänä hänen laittaneen palan omaa sisintään mukaan lahjaansa. Lämmin ja auvoinen tunne leviää syntymäpäiväsankarin sisimpään hänen ymmärtäessään vallitsevan tosiystävyyden.

Sopusuhtainen naapurielo ja keskinäinen luottamus mitä ilmeisemmin syventyvät entisestään kun lahjan antamiseen paneudutaan vaivaa nähden ja sydämen lämmöllä.

Minun pitää uusia ajokortti, kysyin omasta terveyskeskuksesta aikaa  lääkärintarkastukseen.  Sieltä vastattiin että ei ole sellaiseen lääkäreillä aikaa. Onneksi ovat kaupalliset lääkärikeskukset sillä vaikeaa olisi elo syrjäkylällä ilman ajokorttia.

Ymmärrän toki että korona työllistää lääkäreitä, että ihmisten terveys menee sen edelle että saa ajaa autoa jos eivät rahat riitä yksityislääkäriin.

No minulla on mahdollisuus maksaa yksityislääkärille mutta harmittaa ihan periaatteessa kun arvelen että osa rahastani mahdollisesti rikastuttaa paratiisisaarilla itseään rasvoittavaa suurporvaria.

Tulisipa pian SOTE joka korjaa tilanteen, takaa lääkärien riittävyyden ja asettaa kansalaiset samanarvoiseen asemaan lääkäripalveluiden kohdalla.

TVstä tulee loputtomasti ruoka- ohjelmia. Kovasti niissä mielestäni on konstailun ja astian makua.

Kun pinseteillä asetellaan jotain murusia tai kastiketippoja sirotellaan lautasen reunoille on se mielestäni ruualla leikittelyä.

Mutta lienenkin perusluonteeltani karu ja konstailematon ihminen, vähän kai ajasta jälkeen jäänyt mielensäpahoittaja, Kalle Päätalon savottien aikaan jässähtänyt.