Tekijä: Kyuu Eturautti

Tamperelainen rivikokoomuslainen, tietoturvapäällikkö, yrittäjä, kulttuurihörhö. Motto kuuluu: "Ihmisen oikeus olla idiootti on suurin ja tärkein vapaus." Lisää mukaviisauksia sitten kotisivuilta. Blogauksissa käsittelen mm. seuraavia aiheita: kaikki mahdollinen.
Julkaistu

Lauri Lyly on kartan tarpeessa

Olin tänään Peltolammin homekoululla kuuntelemassa pormestaria seurueineen, aiheena eteläisen Tampereen kehittäminen. Tilaisuudessa kuultiin yleisön kysymyksiä, tutustuttiin alueen palveluihin ja kävipä pari kertaa semmoinenkin ihme että yleisön kysymyksiin vastattiin. Itse koin merkittävimpänä vaikutuksena poliitikkojen kyvyn tai kyvyttömyyden esiintyä yleisön edessä.

Vastauksia ja vaalipuheita

Kuten arvata saattaa, satapäisen yleisön joukossa oli myös heitä, joilla oli jotain pientä hampaankolossa päättäjien suuntaan. On se toki perusteltuakin, eteläisen Tampereen kaupunginosat on pitkälti unohdettu kaupunkikehityksessä. Samalla kun Hervanta saa ratikan ja Tesoma upouudet palvelutalot, ei Peltolammille saada edes suojatietä aikaan. Merkittävät pisteet annan tosin Aleksi Jäntille, sillä hän tuntui ottavan huolet vakavasti, paikat katsottiin kartasta ja puitiin haasteita sopivien viranomaisten tavoittamisen huolista.

Myös hieman toiselta kantilta asioita kommentoinut Anna-Kaisa Heinämäki oli hereillä. Hän onnistui tarjoamaan numerot selkeinä paketteina eikä pitänyt yleisöä pilkkanaan. Puhujapöydän ulkopuolella me-säätiön edustajat olivat pirteinä ja pyrkivät tuomaan esille monenlaista maksutonta toimintaa alueen asukkaille. Ei siis ihan turha ilta.

Mutta voi herranjestas tuota meidän pormestaria. Puhe oli lähinnä mutinaa, katsetta yleisöön ei löytynyt ja hänellä ei ollut etäistä hajuakaan siitä missä hän oli. Kun kysyttiin Multisillan asioista, hän kertoi mitä on tarkoitus tehdä Lakalaivassa. Jos mies ei edes tunne Tampereen kaupunginosia, miten hitossa hän kuvittelee olevansa pormestari? Lisäksi hänen ”vastaukset” olivat lähinnä sitaatteja demarien vaaliohjelmasta, mitäänsanomattomia fiilistelyjä. Yhteenkään suoraan kysymykseen ei saanut mitenkään asiaan liittyvää vastausta. Kyselyosuuden jälkeen hän esiintyi vielä äärimmäisen ylimielisesti yleisön joukossa. Tosi huono suoritus. Onneksi hänen virkakollegansa olivat fiksumpia.

Hyvä mutta parannettavissa

Tällaiset tilaisuudet ovat hyviä ja tästä jäätiin selvästi plussan puolelle. Yleisöäkin voisi vähän ravistella, aivan sama kysymys kysyttiin monta kertaa ja se oli sentäs kysymys johon oli annettu yksiselitteinen vastaus. Ihmisten huolia kannattaisi kuitenkin kuulla ja osoittaa edes hitusen ymmärrystä. Seitsemän vuotta ilman koulurakennusta on hiton pitkä aika, eikä ”tällaista se byrokratia on” ole pätevä vastaus. Tai jos ihmisten taloja vahingoitetaan louhintatöiden yhteydessä, ”tarttis kai olla tarkempi” on sekin ikävä asenne.

Lopulta tarjoan evääksi yksinkertaisen asian. On selvä, että hyvinvointikeskusta ei joka kortteliin tule. Sen sijaan joka kaupunginosassa on asioita joista kunnan on huolehdittava. Kuulkaa näitä pieniä, helposti ratkaistavissa olevia murheita vaikkapa suojateistä ja risteyksistä – ja korjatkaa niitä. Ottakaa ne pienet murheet vakavasti ja vastatkaa huoliin konkreettisesti, ennenkuin niistä tulee isoja murheita.

Julkaistu

Kevään eduskuntavaalien voittaja on… Venäjä?

Cambridge Analytica ehti kaatua ennen Suomen vaaleja, mutta informaatiovaikuttamisen konstit ovat monenlaiset. Liekö niissä selitystä viime päivien puheissa, joissa vaalivoittajaksi arvioitu SDP on ehtinyt vastustamaan Venäjän saktioita, korostanut Ukrainan syyllisyyttä tuoreessa kriisissä ja vaatinut Supoa luopumaan tiedusteluvaliokunnan jäsenten Venäjä-kytkösten selvityksistä. Haistan palaneen käryä.

Ei tutkita, mutta hutkitaan kyllä

En sinänsä pitäisi mitenkään huonona ajatusta sinipunahallituksesta. On kaikki syyt epäillä, että sillä väriskaalalla voitaisiin aivan oikeasti kehittää kankeita työmarkkinoita. Muutokset olisivat ehkä pieniä, mutta kun ne tulevat AY-liikkeen puoluejaostolta, ne todennäköisesti menevät läpi. Pieni muutos parempaan on parempi kuin ei mitään. Paljon toki riippuu tukipuolueista, onko siellä halua työntää eteenpäin vai taaksepäin. Demarit voi kuitenkin olla hallituspuolue ja se voisi olla terve muutos nykytilaan.

Toki tiedän demarien olleen Venäjän puolella vuonna 1917, mutta paljon on laineita rantaan iskenyt sen jälkeen. Joillain vanhoilla demareilla on ymmärrystä idän suuntaan, mutta sellaista Hjallis Harkimon mittaluokkaista savuavaa asetta en ole nähnyt, kyllä hän on aivan suvereenisti saanut olla Putinin edustaja numero yksi eduskunnassa. Vaan onko demareilla ollut viime aikoina lähempiä suhteita – ja jos on, miten näkyviä ne ovat? Harkimo on esitellyt suhteitaan ylpeydellä, mutta paljon vaarallisempia ovat ne joiden suhteet vieraseen valtioon pysyvät visusti piilossa. Mitä siis tapahtuu lööppien ulkopuolella demarileirissä? Onko kyse suorasta vaikuttamisesta demaripäättäjiin, vaiko kenties vain pöhköstä ideologiasta? Tulos voi toki olla aivan sama.

Suomalaisten kansalaisten massavakoilu on edelleen surkea idea, mutta siitä tulee yhä surkeampi jos toiminnan valvonnassa ei ole mitään kontrollia. Supo ei ole virheetön organisaatio, mutta heillä on kohtuullisen hyvä kyky löytää päättäjien kytkökset vieraisiin valtioihin. Koko operaatio on jo nykyisellään melkoisen vesitetty, sillä selvityksen tulosta ei paljasteta kuin puhemiehelle, eikä selvityksen johtopäätöksiä tarvitse noudattaa. Tämäkin on demareille liikaa, eikä heille riitä vähempi kuin Supon tutkimusten täysi kieltäminen lain voimalla. Kun puolue määrätietoisesti vastustaa ulkopolitiikalle kriittisen asioiden tutkintaa, minulla soivat hälytyskellot. Kun vielä seuraavana päivänä vastustetaan pakotteita ja moititaan Ukrainaa Kertsinsalmen kaaoksesta, en voi olla laskematta yksi ynnä yksi.

Lyö vetoa tyhmyyden puolesta

Ehkäpä mielikuvitukseni laukkaa liialti ja kyse on vain nyansseista tai asian katsomisesta toisin. En toki kannata tarpeetonta aggressiota Venäjän suuntaan, on parempi olla fiksu naapuri. Siitä on kuitenkin pitkä matka siihen, että hyväksyisin vakoilua tai varjoista vaikuttamista heidän toimesta. Pelko Venäjän ohjaamasta pääministeripuolueesta on melkoisen voimakas. Se tuntuu uskomattomalta, mutta joka päivä siihen viittaavat yhä useammat merkit. Moni ehkäpä juhlistaa EU:n heikentymistä joka olisi mitä varmin seuraus, mutta kun se vaihtoehtokaan ei tunnu niin idylliseltä. Matka voisi kulkea ojasta allikkoon.

Aivopesukoneena Facebook on täysin ylivertainen, mutta ei suinkaan ainoa. Älkäämme aliarvioiko ihmisten tyhmyyttä tai ahneutta. Tavalla tai toisella Venäjän ääni eduskunnassa voimistuu ja vähin mitä voimme tehdä on pohtia sen vaikutuksia. Toki kansahan sen lopulta päättää. Olisi hyvä, että tämän päätöksen pohjana olisi ehdokkaiden todelliset kasvot.

Julkaistu

Isät kotiin

Väestöliiton perhekysely antoi kylmää kyytiä eduskuntapuolueiden mietteille. Perheet haluavat päättää perheen asioista ja toivovat yhteiskunnalta tälle tukea, sekä erityisapua vähävaraisille. Kuitenkin heti tutkimuksen jälkeen useampikin puolue totesi että ykköskeinona perheiden tukemiselle on saada isät kotiin pidemmäksi aikaa. Tavoite on toki kaunis ja tasa-arvoinen, mutta onko se perusteltu?

Mitä perhe kaipaa? Entä lapsi

Minulla ei ole yhden ensimmäistä pahaa sanaa sanottavana isien kotona olemisesta. Toisaalta, en myöskään koe saaneeni traumoja siitä että oma isäni oli usein työmatkoilla, sillä ei hän minua koskaan unohtanut. Kun oli lomaa tai töissä rauhaisampaa, kyllä hän kotona oli eikä vastuutaan paennut. Se, mikä oli silloin hyve, lienee tänä päivänä pahe – kehtaakin käydä töissä! Sukupuolten eroja tasoittava aatemaailma on kuitenkin vasta yhden sukupolven ikäinen, kun taas perheiden ns. perinteisellä työnjaolla on ikää vuosituhansia. Kiistämättä männä sukupolvissa naisten oikeuksia rajoitettiin törkeästi, mutta olivatko kaikki vanhat tavat vain naisvihaa, vai olisiko niille ollut perusteita? Jokainen ennen 2000-lukua elänyt nainen ei ollut orja, eikä jokainen mies toksista maskuliinisuutta puhkuva ihmishirviö.

Mielestäni se yksi asia mitä lapsi tarvitsee, on turvallinen ja rakastava koti. Lapsi ei tarvitse ensisijaisesti heterovanhempia, koti-isiä tai -äitiä tai sukupuolisensitiivistä leluvalikoimaa. Ensimmäisenä on se, että kotona on aina ainakin yksi välittävä huoltaja jonka kanssa on turvallista, joka laittaa ruokaa ja lukee iltasadut. Kuten kyselykin sanoo, tästä perheet välittävät. Koska perheet ovat kovin erilaisia keskenään, ajatus heidän tasapäistämisestä valtionjohdon toimesta voi vain vähentää perheen perustamishaluja entisestään.

Kuitenkin on päätetty, että isien hoitovelvoitteiden lisääminen on metodi numero yksi lähes joka ongelmaan, lähes joka puolueen mielestä. Haluaisin tietää mihin perheiden hyvinvointia käsittelevään tutkimukseen tämä perustuu? Allekirjoitan valtion velvollisuudet silloin, kun se koskee vaikkapa kansanterveyttä. Esimerkiksi rokotuksiin voi mielestäni velvoittaa, koska niiden laiminlyönti vahingoittaa suuria ihmisjoukkoja. Vaan pakkoloma töistä, vastoin perheen omia toiveita – se tuntuu rankalta. En vain näe miten näin toimin voisi perheiden ja syntyvyyden tilanne parantua. Perheitä pitäisi auttaa, ei rangaista. Tällä hetkellä apua ei saa, ainakaan ajoissa.

Perheessä sivistys kuolee

Asian voi katsoa vieläkin yksinkertaisemmin. Keskivertosuomalainen on melko tasa-arvoinen. Siten keskiverto suomalainen perhe allekirjoittaa myös tasavertaisuuden pykälät ja opettaa tämän myös lapsilleen. Nyt valtiovalta kuitenkin sanoo, että perheissä – päin vastoin kuin kansalaisissa yleisesti – on tasa-arvo päin helvettiä ja perheitä pitää kepillä opettaa hyvyyden tielle. Toisin sanoen, heti kun mies perustaa perheen, hän muuttuu sillä sekunnilla sovinistisiaksi.

Päädyn lopulta samaan kuin Marcus Ziemann Yle-analyysissään. Valtio ei syntyvyydelle paljoa voi millään vippakonsteilla. Paljon pahaa se voi tehdä, mutta melko vähän hyvää. Syntyvyyden lasku ei aja meitä sukupuuttoon. Idiotismin viimeiselle mierontielle saatamme kyllä tätä menoa päätyä.

Julkaistu

Kaksi kipinää

Ääriryhmien tapa osoitella sormilla tiettyjä ihmisryhmiä, kuten maahanmuuttajia, löytää monesta puheesta heijastuspintaa 1930-lukuun ja kansanmurhien alkulähteille. Pidän moisia väitteitä vahvasti liioiteltuna, mutta en täysin perustettomina. Näen kuitenkin myös toisen mahdollisen kipinän, joka voi olla aivan yhtä vakava uhka yhteiskunnalle.

Tuttu väite

Tuttu väite on siis otsikossa siteeraamani. Kun jokin yhteiskunnallinen toimija alkaa osoittamaan sormella tiettyä kansanryhmää syylliseksi kaikkeen pahaan, se voi johtaa ihmiskunnan kauheimpiin hetkiin, joita aiemmin tahdittivat nimet kuten Pol Pot tai Hitler. Milloin syyllisiä ovat maahanmuuttajat, milloin juutalaiset, milloin suomalaiset miehet, milloin seksuaalivähemmistöt, milloin AY-liike, milloin työnantajaliike. Tällainen räikeä yleistäminen ja ongelmien yksinkertaistaminen tuhoaa pohjaa yhteiskunnan kehittymiseltä. Väite historiallisesta heijastuspinnasta ei ole vailla historiallista pohjaa, mutta se on räikeästi liioiteltu ja pahimmillaan kansanmurhien uhreja halveksiva. En kiistä ongelmaa lainkaan, mutta kiistän sen mittakaavan. Vaan tämän jo tiesimme.

Se toinen väite

Männä viikoilla useampikin puolue on tehnyt dramaattisen selviä julistuksia siitä kenen kanssa ei jutella. Demarit ja Kokoomus etunenässä vannoivat että eivät keskustele koskaan ikinä mistään persujen kanssa. Kepu vannoi kieltäytyvänsä yhteistyöstä kokkarien kanssa. Siniset poissulki yhteistyön demarien kanssa. Samaan aikaan katsomme lätäkön yli Ruotsiin, jossa juuri tällainen absoluuttinen, sivistyneen demokratian kieltäminen ajaa maan vakavaan kriisiin. Vaan kun eivät Orpo, Rinne tai Sipilä voi välttyä ajamasta tietoisesti kaasu pohjassa rotkoon. Äänestäjät vaativat siltojen polttoa, media vaatii sitä, some vaatii sitä. George Bush tyhmempi sanoi ”jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan”. Seppo Somettaja sanoo ”jos et ole heitä vastaan, olet meitä vastaan”.

Väitän, että tällainen määrätietoinen, ennakolta tehty siltojen polttaminen on aivan yhtä iso riski yhteiskunnan kehitykselle kuin kansanryhmän suora demonisointikin. Jos politiikan ainoa markkinointitapa on vihan julistus, on parhaimmillaankin lopputuloksena poliittisen kehityksen lamaantuminen. Kun politiikka lamaantuu, joku vähemmän demokraattinen voima täyttää tyhjiön. Se voima voi olla suuryritys tai se voi olla katupartio, mutta se ei ole pienen ihmisen puolella. Kun johtavat poliittiset voimat jo ennalta kieltäytyvät käsittelemästä yhteiskunnan haastavimpia ongelmia, miten moinen sanoma pitäisi tulkita? Miten kukaan kehtaa nähdä tällaisessa toiminnassa mitään hyvää? Miten kehtaamme antaa aplodit?

On riskejä ja on riskejä

Vaikka itsekin maailman huolista kirjoittelen, en rummuta panikoinnin puolesta. Yhteiskunta ei ole räjähtämässä, maailmansota ei ole syttymässä emmekä huku sen paremmin saasteisiin, islamisteihin kuin homoihinkaan. Meillä on haasteita, meillä on riskejä, mutta meillä on yhä aivan riittävästi sahajauhoja vintillä ongelmiin vastaamiseksi. Kuljemme eteenpäin, joskus hitaammin, joskus nopeammin, mutta takapakkia tehdään aika vähän. Tulevaisuus on edessä, ei takana.

Keskustellaan siis haasteista, mutta keskustellaan myös ratkaisuista. Pidetään pää kylmänä ja keskusteluyhteys auki. Jos olet ystäväsi kanssa samaa mieltä, käy hänen kanssa kahvikupillisella. Jos olet eri mieltä, varaa koko pannullinen – mutta älä kieltäydy kahvista äläkä dialogista. Molemmat tekevät ihan hyvää jopa kylmänä ja kitkeränä.

Julkaistu

Vehkoo & Nieminen: Vihan ja Inhon Internet

Vihan ja Inhon Internet: käsikirjoitus Johanna Vehkoo, taide Emmi Nieminen, Kustannusosakeyhtiö Kosmos 2017. Albumi oli myös Sarjakuva-Finlandian finalisti.

Kun luet otsikon, tiedät heti mistä teoksessa on kyse. Kun luet, että kyse on feministisen ajatushautomon teoksesta, teet enemmän johtopäätöksiä. Ei kannata tuomita vielä. Jokainen kirja on tekijänsä näköinen tarina, ei absoluuttinen totuus koko maailmasta. Kaikkine subjektiivisuuksineenkin on edessäni avautuva kirja erinomainen vilkaisu somekuplan yhteiskunnan ikävimpiin puoliin.

Heidän tarinansa

Kirja on täynnä naisten tarinoita heidän verkossa kokemastaan hirveästä vihasta. Nämä ovat uhrien tarinoita, eivät tutkijoiden näkökulmia, eikä muuta yritetäkään väittää. Kipu ja tuska uhkailusta ja vihanpidosta ovat kuitenkin todellisia ja kirja kuvailee tarkkaan niin tapahtumia kuin tuntemuksiakin. Niiden osalta kirja tarjoaa koskettavan kuvan siihen tuskaan mitä silmitön nettiviha saa aikaan.

Teoksessa on käsitelty vain hyvin kapeaan poliittiseen ja aatteelliseen ryhmään kuuluvia naisia ja teksti on subjektiivista ajoittain äärimmäisyyksiin asti, mutta entä sitten? Kipu on kipua riippumatta sukupuoli-identiteetistä tai muista yksityiskohdista. Kirjassa on puolentoista sataa sivua kokemuksia ns. punavihreiden naisten tuskasta sellaisen vihan äärellä jota kukaan ei ole ansainnut. Toki siinä voisi olla puolentoista tuhatta sivua, jolloin mukana olisi myös oikeistolaisia naisia, vasemmistolaisia miehiä ja vaikka mitä muuta. Ihmisten tunteet ovat kuitenkin samat. Vaikka toivoisinkin näkeväni vielä teoksen laajemmalla otteella, ymmärrän että tekijöilläkin on vain kaksi kättä naiseen ja yksi julkaisudedis.

Vannoutuneena sarjakuvan ystävänä väitän taiteilija Niemisen ja toimittaja Vehkoon löytäneen mainion ilmaisutyylin asian puintiin. Jos kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, miten vahvaa onkaan kuvan ja sanan yhteiselo? Taiteilija Niemisen persoonallinen tyyli herättää ajatuksia, jakaa tunteita ja tuo tarinan lähelle, mutta jättää silti pureskelemisen lukijalle. Juuri tämän tyyppisessä teoksessa hänen tyylinsä pääsee esille erinomaisesti. Niemisen kuvatyylillä onnistutaan tuomaan esiin paitsi tuska ja kipu, mutta myös voima ja toivo.

Kirjan loppuosa tarjoaa kokoelman referenssejä ja taustoja, joissa myös piirroksen yhdistäminen tekstiin tekee paketista sekä helppolukuisemman että paljon väkevämmin mieleen painuvan. Esitetyt taustatiedot ovat tarkoitushakuisia ja subjektiivisesti valittuja, mutta tarkistettuja faktoja.

Viha ei lokeroi

En usko, että oikea tie vihasta eroon pääsemiseen on katsoa sitä väritetyin lasein, tuijottaen vain yhtä vihan kohdetta ja muotoa. Mielestäni viha on vihaa riippumatta tekijän ja kohteen lokeroinneista, jotka jättäisin suosiolla tilastokeskukselle. Toisaalta, tie keskusteluun vaatii monia askeleita. Yksi niistä on saada ihmiset ymmärtämään vihan seuraukset. Tämä kirja on vankka askel tällä matkalla. Totean aivan rehellisesti että meinasin pomppia tasajalkaa useampaan kertaan kun teos leimasi tuon tuosta koko nettivihan tuskan vain ns. punavihreiden ongelmaksi. Valitettavasti viha ja suru kuuluu meistä kuitenkin kaikille ja tämä on onnistuneesti mediakin alkanut huomaamaan. En kuitenkaan aio väheksyä näiden kertomusten painoarvoa. Lopulta päädyin pyyhkimään mielessäni kaikki perinteiset sukupuoliroolit pois tekstistä sitä lukiessani. Ounastelen – toivon – että tekijätkin hyväksyisivät maailman jossa ihmisiä ei lokeroida synnynnäisten erojen perusteella.

Olit sitten mies, nainen tai joku muu, suvakki tai rajakki, femakkonatsi tai sovinistisika, ohjeeni on täysin sama: lue tämä kirja. Se on hyvä kirja ja se kertoo jotain tärkeää. Jos lukeminen tuottaa kärkkäiden painotusten johdosta vaikeuksia, lue siitä kaikki muut paitsi sukupuolta kuvaavat sanat. Tämä kirja kertoo vain osan totuudesta, mutta pienikin osa totuutta on mittaamattomasti paljon parempi kuin valhe.

P.S. Tämä blogaus on ollut melkoinen haaste kirjoittaa. Uteliaille
vähän taustapohdiskelua.

Julkaistu

Onko enemmän tehnyt meistä parempia?

Nyt en puhu tavaran omistamisen onnesta, vaan informaatiosta laajalla skaalalla. Vanha sanonta ”byrokratian on kasvettava vastatakseen kasvavan byrokratian haasteisiin” on ikävän totta. Niin teknologiat kuin lakitekstitkin paisuvat paisumistaan. Onko kukaan kysynyt saldoa?

Villejä kertoimia

Palautan mieliin blogaukseni Nikita Prokopovin havainnoista. Monet tietojärjestelmät tekevät tänä päivänä saman asian mitä pari vuosikymmentä sitten, mutta vaativat sen tekemiseen sata- tai tuhatkertaisen määrän ohjelmakoodia ja suoritustehoa. Toisaalta, teollisuudessa ja esim. ydinvoimaloissa käytetään 1970-luvun PDP-järjestelmiä vielä pitkäänkin eikä se sähkö siitä tunnu olevan moksiskaan. Kehitysvauhdin huuma ei koske vain tietotekniikkaa. Kun henkilötietolaki vaihtui EU-GDPR:ään, lakitekstin määrä 20-kertaistui, vaikka asian ydin on lähes täysin sama. Maataloustukiaisissa lakitekstin kasvumäärä on jopa monituhatkertaistunut. Sotesoppaa keitetään kymmenien tuhansien arkkien tekstillä. Valiokuntien jäsenten pitää lukea tuhansia sivuja tekstejä päivässä-parissa ja sitten kyetä tekemään fiksuja päätöksiä.

Asettelen kysymykseni seuraavasti. Koska kaikki tämä tiedon määrän kasvu on suoraan tai välillisesti tehty meistä jokaisen rahoilla, olemmeko varmistuneet siitä että rahalle on saatu vastinetta? Kun uusimme tietojärjestelmää monimutkaisemmaksi, saammeko moninkertaisia tuloksia? Sujuuko työ paremmin? Kun kirjoitamme lain monikymmenkertaiseksi, vähentääkö se ongelmia? Säästääkö se rahaa? Helpottaako se kansalaisten arkea? Onko mitään näitä asioita tutkittu? Jos on, kiitän tästä mutta jos ei, olen huolestunut. Määrän kasvu ei saa olla aksiooma, eli uuden ei pidä aina olla vanhaa suurempi. Sisustuksessa moni on nykypäivänä oppinut, että tavaroiden suuri määrä ei tuo onnea. Voisikohan sama autuus löytyä kodin ulkopuoleltakin?

Nostetaanpa pöydälle valokeilassa olevat eduskunnan valiokunnat. Olen saanut tutustua tähän työhön jonkin verran. Satojen sivujen sekatametelisopan sijaan asiasta voisi pienellä työllä tehdä kymmensivuisen tiivistelmän, joka kertoo MITÄ ehdotetaan, MIKSI, KUKA sitä ajaa sekä tiivistelmä lausuntokierroksen tuloksista, ”13 tahoa vastustaa, tärkeimpinä perusteinaan x ja y”. Sitten olisi selkeät tiedot millä sivulla on mistäkin lisää. Näin asian alkuun pääsisi nopeasti. Mitä tulee lakitekstiin, se on ilmaistava minimaalisella määrällä tekstiä ja sen on läpäistävä kansantajuisuustesti. Vaikkapa sata tai EU-tasolla 10 000 kansalaista saa tekstin luettavaksi ja leijonaosan lukijoista pitää todeta teksti kansantajuiseksi, jotta se voidaan hyväksyä. Tietotekniikassa asia on vieläkin helpompi. Uuden järjestelmän pitää säästää työaikaa ja/tai muita resursseja. Hyödyn tulos pitää näkyä numeroilla tai laskua ei makseta.

Numeroille on myös käyttöä

On tietenkin paikkoja joissa suurempi on parempi. Tieteellisessä tutkimuksessa voidaan tehdä pieniä ihmeitä massiivisilla datamäärillä ja niiden analysoinneilla. Lääketiede, fysiikka, kemia ja moni muu ala kiittää teknologiaa. Teoriassa myös yhteiskunnan hallintoa voitaisiin tehostaa tällä tavoin, mutta esimerkiksi uusi OmaVero-palvelu perustuu tietoon, joka on ollut automaattisesti käsiteltävissä jo vuosikymmeniä. Nettiportaalia myöten sen olisi voinut toteuttaa 1990-luvun tekniikalla, jos nyt ehkä vähän vähemmän graafisia tehosteita olisi ollut mukana. Katsoen miten katastrofaalisen surkea uuden suomi.fi:n tulorekisteripalvelu on, näen painajaisia kun ajattelenkin miten tehottomasti nämä uudet palvelut on rakennettu.

Viimeisenä tulee sitten se pikkuinen juttu, että totuudella on aika vähän väliä. IT-huijariyritys Tieto juhli taannoin poliitikoilta saamiaan kehuja uudesta, mahtavasta järjestelmästä. Valtio kiitti ja lappasi rahaa, lupasi uusia diilejä. Sääli vaan, että totuus oli vähän muuta. Järjestelmä sai pohjanoteerauspisteet käyttäjiltään laidasta laitaan. Kyllä, se oli uudempi, massiivisempi, kalliimpi, mutta ei suinkaan oikotie onneen. Tämä, ja moni muu suurennusleikkaus vie oikotietä helvettiin. Ja se, hyvät lukijat, minua huolettaa.

Julkaistu

Sanoma nauraa Japanille, minä Sanomalle

Sanoman-julkaisut Hesari ja IS ovat tänään uutisoineet Japanin kyberministerin IT-osaamisen heikosta taidosta. Jutussa on herätelty kansaa nauramaan Japanille. Sanoman hyvät välit junaturmaministeri Berneriin kyllä huomaa surullisen helposti – tosielämässä kun meillä ei ole mitään varaa puhua.

Heikkojen suoritusten litania

Tänään on keskusteltu useissakin IT-alan pienissä kuppikunnissa tästä uutisesta. Siitä oltiin aika laajalti samaa mieltä, että viestinnästä ja tietotekniikasta vastaavan ministerin ei tarvitse osata aivan ruohonjuuritason teknologiaa. Ei se toki haittaa, mutta se ei ole tarpeen. Sen sijaan pitäisi ymmärtää teknologioiden rungot, perusteet, mahdollisuudet ja erityisesti asioiden vaikutus toisiinsa. Kokonaisuus pitää nähdä, jotta ei ole lobbarien vietävissä (moi Anne!). Kovin tärkeää on myös ymmärtää tietoliikenteen ympärillä toimiva juridiikka sekä yrityssopimukset. Pitää ymmärtää mistä teknologisista asioista tekee päätöksiä, vaikka ei välttämättä osaisi niitä teknisellä tasolla panna käytäntöön.

Anne Berner on ollut pitkään bisneksissä ja ilmeisesti ihan aikaansaanut henkilö. Mainetta näiltä osin mustaavat useat luovan verosuunnittelun tempaukset, yhteydet veroparatiiseihin ja vastaavat. Rahaa hän on kuitenkin kerännyt eikä linnaan joutunut, eli selvästi pallo on ollut hallussa. Nykyisessä poliittisessa virassa hän kuitenkin herättää lähinnä myötähäpeää. Hän tuo jatkuvasti esille ehdotuksia jotka aiheuttavat radikaaleja ongelmia eri aloilla ja jotka joudutaan vetämään pois hetkeä myöhemmin. Lähes kaikki ulostulot ovat suoraan lobbarien käsistä, eikä hän ole missään haastattelussa kyennyt asia-argumentein perustelemaan niitä. Kun asioihin on yksinkertainen, veronmaksajalle helppo optio ja toisaalta hänen lobbareilta saama optio, hänellä ei ole kykyä perustella kalliimpaa valintaa. Sitä hän kuitenkin ajaa, koska hän uskoo lobbareihin, koska hänellä ei ole omaa osaamista viestintäalasta. Se tulee kalliiksi.

Berner on sinänsä hyvässä seurassa. Suvi Lindén oli viestintäasioissa aivan saman tason ongelmissa. Kun häntä haastateltiin oman ministerialansa asioista, hänellä ei ollut kykyä vastata kysymyksiin tai perustella päätöksiä. Juridisesti hän oli vielä heikomilla vesillä Lex Nokia -projektinsa aikaan, ehdottaessaan työntekijöiden riisuutumista. Siihenkin upotettiin miljoonia verorahaa, järjetön määrä lakitekstiä, eikä lakia ole kukaan koskaan käyttänyt. Tätä aiempi ministeri Susanna Huovinen käytti myös miljoonia verkkosensuuriin joka ei koskaan toiminut. Kaikista näistä ongelmista ovat ammattilaiset valittaneet ajoissa, mutta lobbarien ääni on ollut vahvempi.

Häkkerien hommia

Ymmärrän, että keskivertokansalaista ei juuri kiinnosta asia. Internet on se pelottava paikka, täynnä pahuutta ja jos ministeri lupaa toimia pahuutta vastaan, on piikki auki ja suosio suuri. Jos joku nörtin oloinen henkilö valittaa yksityisyyden suojan kapenemista, samalla kansalaisosaamisella hänet joko nauretaan suohon tai haukutaan Putinin vakoojaksi. Median kannattaa kirjoittaa sitä mitä kansa ostaa ja jos nyt muutama miljoona, tai Bernerin tapauksessa muutama miljardi hukataan niin mitäs siitä? Rahaa se vaan on.

Moni suomalainen on tänään nauranut Japanille. Nauru pidentää ikää, joten kiitän Sanoma-yhtiöitä työstä suomalaisen kansanterveyden hyväksi. Nauru tulee kuitenkin kovin kalliiksi ja jokin kaunis päivä meidänkin pitäisi tajuta myös Suomen olevan yhteydessä maailman tietoverkkoihin. Jos ei järjenkäytön takia, niin edes veronmaksajien rahojen takia.

Julkaistu

Missä on Euroopan kokoinen kansallismielisyys?

Viime vuosisadan puolivälissä heiteltiin ilmoille ikävä termi pan-eurooppalaisesta nationalismista. Yllätyin, että keskustelu aiheesta on viimeksi noussut niinkin pitkä aika sitten pöydälle. Kas kun meillä on EU:n rajojen avaamista ajava ns. EU-myönteinen liike, sitten kansallisvaltioiden rajoja sulkeva ns. EU-kriittinen liike – mutta ei mitään välissä? Voisiko tämä portti aueta Merkelin lähdön myötä?

EU:n ristiriitainen arvomalli

On pitkäaikainen tosiasia, että EU:n ja Euroopan valtioiden välillä on monia samanlaisuuksia sekä siten potentiaalia yhteistyöhön. EU:kaan ei ole ihan pöhkö idea, joskin sen toteutus jättää hieman toivomisen varaa. En kuitenkaan aivan ymmärrä EU:n johtavaa ajatusta, jonka mukaan EU:n avainsanoma on tehdä EU:n rajoista merkityksettömät. Maahanmuuttoa ei saa rajoittaa tai hallita – jos edes tutkia. EU:n vanhojen kulttuurien ainoa tehtävä on kuolla pois ja tieteen pitää hiljentyä ääritoimijoiden niin vaatiessa. Vaikka koen olevani enemmän EU-myönteinen kuin -vastainen, en aivan ymmärrä tätä ristiriitaa.

Maailmanhistoria opettaa meille trendiä, jossa poliittiset toimijat tuppaavat kasvamaan ja ylittämään vähitellen poliittisia, maantieteellisiä ja aattellisia rajoja niiden madaltuessa sopivasti. Helsingissä taannoin kokoontunut EPP on yksi esimerkki tästä, joskin heidän kutsuminen puolueeksi perinteisessä mielessä on vielä vaikeaa. Heillä ei ole vielä kosketuspintaa EU-kansalaisiin. Osin se on omasta halusta, osin EU:n rakennemallista johtuvaa. Joskus tulevaisuudessa EPP tai jokin muu EU:n laajuinen puolue voi kuitenkin olla ihmisille lähteinen konsepti, sillä potentiaalia tähän on. Jokin päivä he kenties näkyvät myös Suomen tai Saksan politiikassa, ehkä jopa Münchenin tai Tampereen poliittisella kentällä.

Jos tämä on trendi, spekuloin EU:n kentille syntyvän myös liikkeen, joka näkee EU:n arvokkaana itsessään, ilman ulkopuolista referenssiä. Sanoivat eri maiden kansallismieliset puolueet mitä vaan, leijonaosa EU:n maista ja kansalaisista kuitenkin pysyisi mieluiten EU:ssa jäsenenä. Iso osa tästä suuresta kansanjoukosta ei kuitenkaan allekirjoita ajatusta ääriuskontojen ylivallasta, kontrolloimattomasta maahanmuutosta tai ylipäänsä häpeästä kaikkea eurooppalaisuutta kohtaan. Tämä ryhmä saattaisi joku päivä näkyä yhtenä EU:n poliittisena voimana, jonkinlaisena maantieteellisesti paisutettuna versiona maltillisesta kansallisaatteesta. Tälle aatteelle on nähdäkseni poliittista kysyntää, mutta ei kovinkaan määrätietoista tarjontaa. EPP:kin yrittää tälle aatteelle flirttailla, mutta toimet ovat olleet sanojen kanssa ristiriidassa. Weberin sanoma vaikuttaa hieman paremmalta, mutta aika näyttää jääkö sekin vain puheeksi.

Mistä pallo liikkeelle?

Mielenkiintoinen kysymys on pohtia mistä tällainen eurokansallismielisyys voisi lähteä. Se voisi olla uusi populistinen toimija, kansanliike tai vastaava. On spekuloitavissa että Perussuomalaisten ja heidän aateveljiensä parissa voi jossain kohtaa syntyä ajatus, että EU nyt vain on ja pysyy eikä sitä kannata vastustaa, järkevämpää on vahvistaa sen hyviä puolia. Euromyönteisille oikeistoliberaaleille tämä voi olla myös kehityksen suunta, mikäli he kokevat tarpeeksi haastetta toisaalta vasemmistoliberaalien nousevista äänenpaineista ja toisaalta kansallismielisistä jääristä. Tätä on vaikea spekuloida, kun EPP:kin on puoliksi liberaalihippeilyä ja puoliksi jumalanpalvelusta.

Sitten pitää toki kysyä mihin tämä johtaa. Ikuinen optimisti sisälläni kokee, että EU:hun kenties suhtauduttaisiin positiivisemmin, mikäli sen sisällä olisi tilaa myös tällaiselle kompromissiajatukselle. Tai sama toisin sanoen: jos EU itsessään nähtäisiin jonkin arvoisena myös sen kansalaisille, sitä olisi ehkäpä hieman helpompi rakastaa – tai ainakin kunnioittaa.

Julkaistu

Polttakaa sillat, media tarjoaa bensat

Aamulehti, Helsingin Sanomat, Yle – kaikki ovat kilpaa viimeisen viikon haukkuneet EPP-puolueen yhteistyötä Unkarin Viktor Orbanin kanssa. Kieltämättä Orban ansaitsee kritiikkinsä ja osa hänen toiminnastaan on ollut yhteisten pelisääntöjen vastaista. En kuitenkaan muista turhan montaa hyvää tarinaa historiasta, lähempää tai kauempaa, jossa täydellinen siltojen polttaminen ja herjauskampanja olisi johtanut asioiden paranemiseen.

Hyvä valhe, parempi mieli

Jos nyt ihan suoraan sanon niin tällaiset yltiöpopulistiset henkilökohtaisen moraalin nostatuspuheet ovat säälittäviä. Tekstin tarkoitus on lähinnä korostaa omaa moraalista ylemmyyttä. Niillä osoitetaan miten ollaan nyky-yhteiskunnan mittapuulla valmiita toimimaan hirveitä vääryyksiä vastaan tekemällä suurin mahdollinen teko, eli muutaman lauseen kirjoittaminen artikkeliin tai blogiin. Mitä rankemmilla termeillä haukut vihollisia, mitä enemmän natsikortteja pelaat ja mitä rankempia toimia vaadit heidän eristämiseksi universumista, sen parempi olo kirjoittajalle tulee. Mitäänhän ei tietenkään tapahdu, yksinvaltainen paskiainen pysyy yhä vallassa, mutta ei tuloksilla ole väliä. Tärkeintä on olla itse oikeassa.

Eikö tätä ole kokeiltu jo? Naapurimaassamme ruotsidemokraatteja haukuttiin vuosikausia ja kannatus vain nousi. Unkarin tunari Orban osoittaa samaa. Italiassa, Saksassa, Tanskassa ja monessa muussa Euroopan maassa on sama juttu. Media ja sen lellikit ovat niin ehdottoman oikeassa. Me olemme hyviksiä ja nuo pahiksia. Musta ja valkoinen, oikeus ja kohtuus. Tämän mallin ongelma vaan on siinä, että ihan oikeat EU-kansalaiset äänestävät näitä vääriä tahoja. Voimme kritisoida ääänestyspäätöstä, voimme haukkua äänestäjiä tyhmiksi, mutta emme muuttaa äänestystulosta. Ensi keväänä jälleen EU:n kabinetteihin äänestetään tällaisia tahoja – niitä, joilla ei monen vastuullisen median päätoimittajan mukaan pitäisi olla oikeutta edes olemassaoloon, saati puhumiseen julkisuudessa.

Olen monelta osin samaa mieltä kritiikistä Unkarin ja etenkin Puolan johtoa kohtaan. Heidän toiminta on monelta osin räikeästi yhteisten sääntöjen vastaista. Sen sijaan että hiljennämme heidät kuoliaaksi, meidän pitäisi puristaa heistä ulos viimeinenkin sana. Heidät pitäisi laittaa avoimeen debattiin. Heidät pitäisi ottaa mukaan joka viimeiseenkin kabinettiin jossa he joutuvat ottamaan vastuun valinnoistaan. Heidän haastattelunsa pitäisi olla TV-kanavien himoitsema prime time -ohjelma. Meidän pitäisi näyttää mitä ne länsimaiset arvot ovat ja ottaa heidät täysin tasavertaisina vastaan, päinvastoin kuin he tekevät. Meidän ei pidä alentua diskriminoinnin ja herjojen tielle, vaan näyttää jokaisessa teossa paitsi parempi kyky noudattaa sääntöjä, myös paremmat käytöstavat.

Elitismillä mennään metsään

Sinänsä oli medialta hyvä idea pitää silmällä EPP-kokousta. Etenkin Stubbin saaman katastrofaalisen murskatappion pitäisi toimia muistutuksena siitä, että elitismi ja ylhäältä päin julistaminen eivät uppoa sen paremmin päättäjiin kuin kansaankaan. On monia toimivia keinoja toimia pölhöpopulismia vastaan, mutta itserakas elitismi ei ole yksi niistä. Itse asiassa elitistinen lähestyminen toimii yleensä tasan päinvastoin. Toimittajan, poliitikon tai someaktiivin olo kyllä paranee ja sometykkäyksiä kertyy, mutta pölhöpopulistien monien uhrien asema vain heikkenee heikkenemistään.

Selvähän se on, että Oy Kustannusyhtiö Ab:n tulos on se millä on väliä ja sanaakaan ei mediatalo julkaise muulla motiivilla. Yrityksen tehtävä on tehdä voittoa. Sanokaamme kuitenkin sen tuloksen hinta selvään ääneen. Hyvin myyvät lööpit maksetaan EU:n heikon poliittisen tilanteen ihmisuhreina. Tällaiset pääkirjoitukset kirjoitetaan verellä. Mielestäni se on liian kova hinta painomusteelle.

Julkaistu

Vaikein blogaus

Yli puoli vuotta olen yrittänyt kirjoittaa blogauksena kirja-arvostelua teoksesta Vihan ja inhon Internet, tekijät Johanna Vehkoo ja Emmi Nieminen. Olen kirjoittanut jutun uusiksi parikymmentä kertaa. Aion kuitenkin saada sen tässä kuussa valmiiksi, mutta ensin kuvailen vähän luomisen tuskaa.

Tulikuuma aihe

Aihe ei ole saunan kuuma, se ei ole laavan kuuma, vaan jotakuinkin auringon ytimen lämpöinen. Nettiviha on aihe josta keskusteleminen maltillisesti on mahdotonta. Se on aihe johon liittyvät tunteet ja subjektiiviset kokemukset niin vahvasti ettei sitä edes voi objektiivisesti mitata. Kun sitä tutkit, siihen myös uppoat. Tämän on oppinut myös tämän teoksen tieto-osuudet koonnut toimittaja Johanna Vehkoo, joka on itsekin saanut syytteen nettivihasta. Se ei tietenkään tee tästä toimittajasta kyvytöntä käsittelemään aihetta, mutta se osaltaan osoittaa aiheen vaikeuden.

En taatusti ole itse mikään puolueeton tarkkailija. Minua ja läheisiäni on uhkailtu verkossa niin rajusti, niin kovaa, että minusta on tullut helvetin kyyninen ihminen. Hymyilin aidosti viimeksi varmaan toista vuosikymmentä sitten. En siedä sosiaalisia medioita ja mielestäni tietyt somepalvelut tekemällä tekevät ihmisistä vihaisia ja äärimmäisiä, ei millään salaliitolla vaan yksinkertaisena tarkoituksenaan myydä enemmän mainoksia. Ihmiskunnasta mielestäni ehkä prosentti osaa käyttää somea, mutta kohta sata prosenttia sitä käyttää. Saat somella aikaiseksi pahempaa jälkeä kuin rynnäkkökiväärillä ja tuppaamme kuitenkin olemaan melko tarkkoja rynkkyjen jakelusta. Toimittaja Vehkoolle ei siis tuottanut vaikeuksia löytää tarinoita.

Vaan entäpä sen kirjan arvosteleminen? Niin – mistäpä lähtee. Aihe on tärkeä, mutta mikä on kirjaa ja mikä vähemmän tärkeää kontekstia? Pitäisikö minun arvostella tekijöitä kirjan ulkopuolella? Pitäisikö minun analysoida kirjassa esitettyjä tapauksia? Pitäisikö minun olla erotuomarina esitetyille aiheille? Juuri tässä se haaste on, mihin vedän rajaa. Olen kuitenkin päättänyt, että aion arvostella itse kirjan, en rivien välissä olevaa sisältöä, en suuressa määrin tekijöiden sielunelämää.

Tekijän tuskat

Olen myös antanut ymmärtää jotain. Toimittaja Vehkoo ja taiteilija Nieminen ovat nielaisseet jättimäisen palan tämän kirjan kanssa. Se on teos joka ei koskaan voisi olla täydellinen ja virheetön. Se on teos joka tulisi aina herättämään tunteita. Se on teos jonka tekeminen on vaikeaa ja fyysisesti kivuliasta. Silti he ovat sen tehneet. En tiedä miltä heistä tuntuu, mutta väitän ymmärtäväni hieman millä vesillä he seilaavat.

Tämä on vaikea kirja joka kertoo vaikeasta aiheesta. Se on aihe johon koskemalla saa aina palovammoja sormiinsa. Jätän vuodessa satoja blogauksia julkaisematta, mutta tätä en aio jättää. Tämän tekeminen särkee ja saa voimaan pahoin. Se on merkki siitä, että aiheella on merkitystä. Vain marssimalla eteenpäin voin päästä siitä olosta. Ei muuta kuin sorvin ääreen. Taas.