En edelleenkään vihaa EU:ta tai halua siitä eroon, mutta olen huolissani kehityksen kulusta ja huonosta hallinnosta. Tuorein tempaus kertakäyttömuovipullojen ympärillä osoittaa erinomaisesti perusongelman: keskitytään metodiin eikä välitetä lopputuloksesta. Tämä on laaja ongelma.

Suoraan sanoen…

Ei, EU ei sano mitään suoraan ja se masentaa. Itselleni hyvin tuttu EU:n tietosuojadirektiivi (GDPR) on 96 sivua pitkä printti. Käytännössä kaikki merkitsevä asia siitä voidaan kirjoittaa helposti yhdelle aaneloselle, pienellä yrityksellä puolikkaalle aaneloselle. Tietenkin näin isolla organisaatiolla väkisinkin tulee pientä pränttiä määräänsä enemmän, mutta ihan jokaista lobbarin vaatimaa sanahirviötä ei tarvitsisi pistää mukaan. Pitkät lait suosivat kieroja juristeja, lyhyet ja selkokieliset lait suosivat rehellisiä kansalaisia. Tässä on valinnan paikka.

EU ei mielestäni myöskään ole halukas ottamaan sitä asemaa mikä sillä on. Puolustuksesta ei voida puhua, kuullaan vain Natoa. Tietotekniikasta ei viitsitä tehdä omaa linjaa, mennää vain USA:n, ja vähäisemmässä määrin Kiinan perässä. Satelliittipaikannusjärjestelmästä ei tehty itsenäistä vaan laitettiin Galileo-järjestelmä USA:n kontrolliin. Tuoreessa tekijänoikeusdirektiivissä annettiin käytännössä monopoliasema RIAA:lle – kas vain, amerikkalainen järjestö sekin. Kauppasodassa nöyrrymme, Iran-sopimuksessa ryömimme ja jos joku koittaa hetkeksikään nostaa puheeksi Euroopan historian ja traditiot, häntä lyödään kuin vierasta sikaa.

EU on todella tehnyt paljon hyvää, yrittäjänä näen monia hyötyjä vapaakauppa-alueesta. Ymmärrykseni on, että moni opiskelija nauttii opiskelijavaihdosta. Tiedän myös että kulttuuriyhteistyössä tehdään paljon hyvää. Näissä kaikissa on kuitenkin byrokratian määrä hurjassa kasvussa. Tarkoitus voi olla jopa hyvä. Huomataan järjestelmässä aukko, joka paikataan kirjoittamalla lisää pykäliä, samalla luoden lisää aukkoja, joita paikataan taas lisäpykälillä ja oravanpyörä on valmis. Hyviä aikomuksia on vino pino, mutta kukaan ei vihellä peliä poikki.

Ja sitten palaamme kierrätysasiaan ja siten ehkä helpoimpaan tapaan jolla EU voisi terästää pelisilmäänsä. Nyt valittu metodi lisää muovin kulutusta, lisää saasteita, eikä lisää kierrätystä. Siitä voi matkan varrella tulla vähän siedettävämpi, mutta tällaisen tunaroinnin ei pitäisi voida tapahtua. Se tapahtuu, koska päämäärä unohtuu. Jätteiden vähentäminen ja kierrätyksen lisääminen pitäisi olla lähtökohta ja jokaisen valitun keinon pitäisi johtaa tätä tavoitetta kohti. Nyt kuitenkin tapeltiin keinoista vuositolkulla eikä lopputuloksesta ole juuri väliä. Epäilemättä moni kilistelee kompromissin kunniaksi, mutta minä näen tässä vain poliittista kyvyttömyyttä.

Viisaus painetaan pienin kirjaimin

Surullisin osa tarinasta löytyy pienestä präntistä. Kompromissia juhlitaan voittona, mutta kompromissiin johtavissa teissä on tragedian sydän. Kierrätystä toki harkittiin, mutta ajatuksesta luovuttiin koska pari eteläistä jäsenmaata ei halunnut.

Toisin sanoen: EU:n yksi tärkeimpiä haasteita, saasteiden vähentäminen, voidaan heivata pois asialistalta ilman sen kummempaa mietiskelyä kun vaan joku älyää pyytää. Se on surullista ja se on likaista. Parempaan on pystyttävä.