Olemme Pohjolassa tottuneet kutakuinkin vakaisiin oloihin jo vuosikymmeniä. Maailman mittakaavassa emme ole kokeneet mullistavia tapahtumia. Toki on ollut talouslamoja, Estonia ja taifuuni Thaimaassa jotka koskettivat myös meitä pohjoisen asukkaita.
Hallitukset ovat tulleet ja menneet. Niistä ja Euroopan unioniin liittymisestä huolimatta maassamme elää köyhyysrajan alapuolella miljoona ihmistä. Keskiluokkaa on maltillisesti rokoteltu ja pidetty se näin kilttinä. Hyväosaisten rikkaiden asemaa yksikään hallitus, eikä EU ole horjuttanut.
Suuret uhkakuvat on koettu kaukaisiksi, kuten ilmastonmuutos, sotien uhat, luonnonkatastrofit ym. Olemme eläneet toivossa paremmasta huomisesta ja ikävät asiat siirretty takaraivoon. ”Kunhan tässä nyt selvitään päivästä toiseen, kun poliitikoihin ei voida vaikuttaa ja ”herrat” tekevät mitä lystäävät”.
Nyt kuitenkin koronavirus iski ns. päin näköä. Yhtäkkiä huominen olikin vähän niin ja näin. Se totuttu ja turvallinen arkikin muuttui huoleksi, mitä tuleman pitää? Koko yhteiskunta mullistui. Mitä nyt kun arki ja tutut toiminnot menivät uusiksi? Suunnitelmille eteenpäin täytyi vetää henkselit ja tyytyä uusiin kuvioihin, joita emme olleet voineet kuvitellakaan.
Vuoden olemme kärvistelleet erilaisten rajoitusten ja suositusten sekamelskassa ja ulospääsy antaa odottaa itseään. On tullut muuntovirusta, rokotukset takkuavat ja viranomaiset, eikä tuskin kukaan tiedä varmasti milloin voidaan heittää hyvästit virukselle.
Meneekö jo toinen kevät ”peukaloita pyöritellen”, miten käy juhannuksen vieton ja muiden kesän rientojen? Hermot alkavat olla kireällä, yrittäjillä, eri alojen taiteilijoilla, meillä tavallisilla tallaajilla.
Meidät kansakuntana yllätettiin ns. housut kintuissa. Olisiko nyt hyvä aikaa alkaa pohtia elämän tarkoitusta? Miettiä miksi ja miten pörräämme läpi elämämme? Haluammeko olla yhä itsekkäitä, omaan napaan tuijottajia, vai onko aika yhteisvastuuseen?
Isoissa kasvukeskuksissa haikaillaan mökeille, laskettelukeskuksiin ja maaseudun rauhaan hermoja lepuuttamaan. Ennen koronaa kuitenkin kehäkolmosen sisäpuolella kirottiin maaseutukuntia, joita he muka elättävät. Ajatustakaan ei ole ollut kuinka olemme kasvattaneet uusia asukkaita kaupunkien lähiöihin rakentamaan ja luomaan kasvun mahdollisuuksia.
Ymmärretäänkö vieläkään täysin omavaraisuuden tärkeyttä? Ruokahuollon toimivuutta pidetään tärkeänä, kunhan siitä ei tarvitse maksaa, on ajatuksena. Puhdasta kotimaista ruokaa arvostetaan ja sitä halutaan, mutta hei, oletteko valmiita sitä myös tukemaan? Haluammeko pitää koko Suomen asuttuna?
Koronan jälkeisenä aikana kun aletaan taas jauhaa valtion holtitonta velanottoa, on hyvä muistaa, että ne jotka eniten siitä jauhavat, ovat niitä kotitalouksia joiden tileillä makaa yli 100 miljardia euroa. Miksi he eivät halua kuluttaa ja näin tukea julkista taloutta sekä kasvattaa työllisyyttä?
PS.
Olemme erinomainen kansakunta, kyllä me selviämme. Otan erinomaisuudestamme vertauskuvan: Jeesus muutti veden viiniksi, mutta meidän Tippavaaran isäntä pisti paremmaksi ja teki vedestä pontikkaa.
