Lähelle on pitkä matka

Koska vielä ei ole talvi, elämme Suomen toista vuodenaikaa jonka nimi on tietyöt. Hyvähän se on että uutta rakennetaan, mutta mielestäni ainakin Tampereella hoidetaan rakennuksen aikaiset ratkaisut nykyään aika surkeasti. Kävelin lauantaina pitkään ja huomasin, että jalankulkijoita laitetaan ajoittain tekemään todella pitkiä kiertoteitä. Tässä kaksi otetta.

Valtaväylän yli

Teiskontietä ei niin vaan ylitetä, jos sattuu yliopistosairaalalta päin tulemaan. Vihreällä on normaali reitti joka siis on tietöiden katkaisema. Punaisella on se mitä piti käyttää, kunhan sen ensin löysi. Hetki meni siihen kun kuvittelin että lähempää löytyisi parempi optio. Oletin myös kaukaa katsoen että uusi kevyt silta olisi käytössä mutta katin kontit. Punaiseen reittiin kuului myös yhden tarpeettoman, onneksi matalan naruaidan ylitys ja valaisematon soratie joka oli aivan lätäköillä.

Tietyön kiertotie TAYSin lähellä (iso kuva)

Messukyläntien ansa

Jos Teiskontietä ei ylitetä niin Messukyläntietä ei niin vaan aliteta. Plussana mainittakoon että täällä sentäs oli kiertotie kyltitetty selkeästi, mutta voisin kuvitella vähän heikompijalkaista hirvittävän – sen verran jyrkkiä nousuja tähän liittyi kun Kalevankankaalle asti piti kiivetä välissä.

Tietyön kiertotie Kalevankankaalla (iso kuva)

Olipa keskustassakin

Vähän aiempaa tulee mieleen Ratapihankatu yliopiston lähellä, jossa oli toista vuotta kierrettävä puolen tusinaa korttelia päästäkseen Kalevantien yli, kun alikulku oli turhaan estetty. Aika heikko tilanne on tällä hetkellä myös Itsenäisyydenkadun ja Kalevan puistotien risteyksessä. Esimerkkejä piisaa pienellä kävelyllä ja kaikkia yhdistää sama yhtälö. Jalankulkureitti on katkaistu, kiertotietä ei ole mietitty ja minuutin kävelymatkaan voi tulla puoli tuntia lisää, kuten Teiskontien esimerkissä.

Tehkää teitä, tehkää ratikoita mutta herran tähden, joku roti siinä paljonko jalankulkijoita tarvitsee kiusata.

Vastarannan kiiski 2.0

Tämä blogaus on henkilökohtainen tilitys/julistus eräänlaisesta aatesuunnan muutoksesta. Olen kesän ja syksyn varrella hieman ynnännyt ykkösiä yhteen ja koonnut viimeisen parin vuoden henkilökohtaisia muutoksia elämässäni. Heitän pyyhkeen kehään mitä tulee ajatukseen kehittää maailmaa paremmaksi keskustelemalla ja aion yhteiskunnallisissa asioissa toimia vastedes enemmän yksin, vähemmän ryhmässä. Sanoihan jo Kari Suomalainenkin ”en ole ryhmäihminen, olen mielummin yksin oikeassa kuin ryhmän kanssa väärässä”. Katsotaanpa.

Liian vähän Haavistoja

EVA:n presidenttitentissä Pekka Haavisto muistutti, miten hän pyrkii rakentamaan dialogia laajalti eri mieltä ja puolta olevien ihmisten kanssa. Pekka on kaunis ihminen ja hänen tyylinsä on se mitä itsestäni aiemmin halusin. Tosiasia kuitenkin on että hän on niitä harvoja ihmisiä joille dialogin pito on sallittua. Pääosa meistä elää somekuplan yhteiskunnassa (ks. aiempi blogisarjani osat 1, 2, 3, 4 ja 5). Tässä tosielämässä ihminen tuomitaan ilman oikeudenkäyntiä ja todisteeksi riittää huhu tai väärä henkilö väitetyssä tuttavapiirissä. Tiedättekö, minä en vaan jaksa. On sanoinkuvaamattoman upeaa että meillä on vielä yksi Haavisto, mutta jokaista Haavistoa kohtaan on tuhat Timo Soinia, Dan Koivulaaksoa, Alexander Stubbia, Juha Sipilää ja muita vastaavia räyhääjiä. Kannoin sinistä otsanauhaa sanomalla ”keskustellaan, haluan oppia sinusta”. Joskus toki puhuin hyvin tyhmästi, mutta väitän enemmistön viestinnästä olleen rakentavaa. Aivan sama miten kunnioittava ja ymmärtävä olin, vastineeksi sai tuon tuosta uhkauksia, herjauksia, jopa väkivaltaa. Paskan marjat sanon minä, en jaksa tuota enää. Jokaista taistelua ei tarvitse voittaa. En enää usko mahdollisuuksiin osallistua poliittiseen dialogiin, en tämänhetkisessä yhteiskunnan ilmapiirissä. Perustuslaillinen sananvapaus ei auta itsesensuuria vastaan.

Otsikossa lupasin puhua vastarannankiiskeydestä. Se on yksi piirre itsestäni jota en osaa muuttaa. Olen viinalakossa pikkujoulukauden, vastustan suosikkiurheilulajien tukemista verorahoin, jumppaan bussipysäkillä kun muut klikkaavat kännykkää, nautin mökkielämästä talvella kesähelteen sijaan – voi kuulkaa, näitä riittää. Ennen kaikkea aion tehdä jotain mikä on äärimmäisen epätrendikästä. Aion ruveta entistä aktiivisemmin lähettämään päättäjille, poliitikoille ja journalisteille positiivista palautetta. Kun muut trollaavat tai kiihkoutuvat, minä kirjoitan tylsän asiapalautteen. Aniharva poliitikko näihin vastaa, mutta annan tässä kohtaa pisteet ainakin Satu Hassille ja Tiina Elovaaralle. He arvostivat rakentavaa ja positiivista palautetta. Nimiä mainitsematta todettakoon parin päättäjän ottaneen vilpittömän kehun vastaan uhkauksena. Kiitos olkoon minun juttuni jonka teen yksin pimeässä, inkiväärin voimalla. Luotan siihen että kunhan se on sooloilua eikä sosiaalista toimintaa, nettivihaajia ei puuhailuni jaksa kiinnostaa. Ei se toki kiinnosta noin sataa prosenttia viestin vastaanottajistakaan. Yhtä kaikki, esitän seuraavan uhkauksen päättäjille: jos teette jotain fiksua, aion kiittää teitä siitä. Lasken nyt sekuntikellolla aikaa koska poliisit tulevat jutustelemaan.

En tietenkään aio erakoitua sen paremmin ystävien kuin kollegoidenkaan näkökulmasta. Aion vain välttää ns. yhteiskunnallisesti merkityksellistä yhteisötoimintaa. Siinä mielessä olen unelmapuolueessa koska voin olla vain jäsenmaksun maksava rivijäsen. Saan altistua puolueen tuottamalla mahtavalle tietomäärälle eikä rivijäseniä hevillä pyydetä vastuuta kantamaan. Voin olla se nimetön kivi isossa keossa jota oikeastaan alunperinkin halusin olla. Haluan vaikuttaa hyvällä työllä, hyvällä kulttuurilla ja huolehtimalla lähimmäisistä sangen epäpoliittisesti. Minulle politiikka on ennen muuta väline maailman seuraamiseen ja kontaktien muodostamiseen. Kestipä minulla pirullisen kauan tämäkin tajuta. Ollakseni tämän kaltainen tiedon ahmatti olen joskus kovin laiska tiedon käsittelijä. Ehkäpä PT:ni voisi kouluttaa vihjelihastani seuraavalla kertaa.

Tarjoa lapiota, älä mikrofonia

Lopulta pitää vielä todeta se, että minulla on ns. suunnitelma. Tähtään johonkin elämässäni. Olen kohtuullisen hyvä tekemään pitkän jänteen suunnitelmia. Sanon vain sen verran että se suunnitelma ei sisällä poliittisia ambitioita. Älkää siis enää pyytäkö minua poliittisiin keskustelutilaisuuksiin tai mielenilmauksiin, oli aihe mikä vaan. Jos haluatte minua yhteisiin talkoisiin, pyytäkää sitten kaivamaan ojaa, ottamaan valokuvia tai auttamaan kulttuuritapahtuman teossa. Jos maailman menosta aion puhua, teen sen ilman isoa yhteisöä.

Tämä on minun tyylini siihen asti kunnes paremman keksin. Ehkä parempi tulee huomenna, ehkä eläkeiän kynnyksellä, mutta se tulee jos ja kun on tullakseen. Toivotan jokaisen tervetulleeksi löytämään oman tyylinsä.

Järjenkäyttöä ei voi ulkoistaa

Informaatiovaikutusta tai -sotaa, ahdistelusyytöksiä ja ahdisteluun syyllistyneitä, veronkiertäjiä ja oman elämänsä sankareita. Mikäli ruoaksemme riittäisivät lööpit olisimme paksumpia kuin koskaan. Informaatioähky ei ehkä näy vatsassa vaan päässä, mutta minun päähäni sattuu eniten ajatus siitä että valtio tai EU voisi hoitaa ajattelun puolestamme.

Paljonko huudosta on tyhjää?

Esitän ensin kysymyksen ja spekulaation. Kun puhutaan viime aikojen isoista jutuista, kuten seksuaalinen häirintä, paratiisin paperit tai USA:n vaaleissa vaikuttaminen, kuinka paljon näistä on syntynyt täysin tyhjän päälle? Kuinka paljon esim. Clintonin tai Trumpi vastaiset lööpit ovat rakentuneet ilman mitään todellisuuspohjaa? Väitän että puhtaat valheet ovat sangen pieni vähemmistö metelistä. Toki jutut ovat päätyneet usein sivuraiteille ja ison jutun vetovoimalla matkustavat myös mielikuvituksen tuotteet, mutta itse isossa jutussa on mielestäni aina vähintään hieman faktoja taustalla. Tullaanpa hetkeksi lähemmäksi ja puhutaan EU:n huolesta populistipuolueiden osalta. Ovatko populistit vain valheella ratsastavia tuholaisia, vai voiko niiden asiassa olla myös totuuden siemen? Mielestäni edes trollisavua ei ole ilman pientä tulta, tai vähintään kipinää. Lisäksi esitän soppakattilan pohjalle vielä yhden valmistusaineen: huhuja on ollut aina. Ihminen ei ole oppinut valehtelemaan vasta Internetin myötä.

Huolestuminen ei ole huono asia. Kyllä minua huolettaa ajatus siitä, että maamme ottaa takapakkia vaikkapa seksuaalivähemmistöjen oikeuksissa, tai että yritysvihamielisyys tuhoaa hyvinvointivaltion pohjan. Populismi, niin politiikassa kuin muuallakin, on hälytyssireeni. Se tarkoittaa että jotain on mennyt vikaan. Älyllinen reaktio on tutkia syitä, varmistaa niiden olemassaolo, selvittää niiden synty ja tehdä ratkaisuehdotus. Mielestäni niin Suomen johdon, EU:n kuin muidenkin korkeiden elinten vaientamisreaktio on sanalla sanoen älytöntä. Jos katsotaan vain välitöntä, yksittäistä tilannetta, on epäilemättä kaunis ajatus poistaa kansalaisten korvista vähään totuusarvoon perustuvia huuteluja. Se ei kuitenkaan ole taloudellisesti tehokasta eikä yhteiskunnallisesti kestävää. Kun valtiovalta ryhtyy mainostamaan kansalaisille ns. yhteisen hyvän totuutta, se voi vain epäonnistua hirveästi tai vielä pahemmin.

Kun tämä ongelma puretaan tarpeeksi pieniin osiin, keskiössä on ajatteleva ihminen. Ihmiselle on luonnollista ajatella eikä ajattelun kieltäminen voi toimia. Siinä tulevat jo geenitkin vastaan. Parempi ratkaisu olisi tukea tätä ajattelua, rohkaista elinikäiseen uuden oppimiseen, kasvattaa nahkaa ja opettaa terveen skeptisyyden parhaat puolet. On aiheellisesti sanottu että ansaittu leipä maistuu paremmalta, vaan sama pätee myös ajatustoimintaan. Tutkimalla ja oppimalla hankittu ratkaisu maistuu makoisalta siinä missä valmiiksi pureskeltu vastaus on kuivaa. Eihän matematiikan tunneillakaan päntätä ulkoa yhtälöiden tuloksia vaan opetellaan niiden ratkaisemista. Yhteiskunnan hahmottaminen on samaa logiikkaa vaativaa ajattelua ja tietänemme ettei yhden Pravdan malli johda onnelaan.

Juhlistakaamme järjenkäytön saavutusta

Vaikkakin maltilla ja järjellä rakennetusta koulujärjestelmästämme ollaankin tekemässä kikkailujen koelaboratoriota, on pohja jalkojemme alla yhä melko vakaa. Olemme kouluttaneet kansaamme käyttämään järkeä. Arvon päättäjät, se on hyvä asia. Se on voimavara jota ei pidä hyödyntää vain talouskasvun juhlapuheissa, vaan yhteiskuntamme jatkuvassa kehityksessä. Meillä ON fiksu kansa joka osaa ajatella. Sen sijaan että lähtisitte sotaan ajattelua vastaan, ruokkikaa tätä voimavaraa. Rohkaiskaa ajattelua, juhlistakaa sitä, nostakaa hattu monen sukupolven mittaiselle työlle jonka ansiosta kansamme osaa erottaa huhut faktoista. Jotkut teistä päättäjistä pelkäävät ajattelevaa kansaa, vaikka juuri se pitää teistä suoraselkäisimmät virassa ja antaa teille mahdollisuuden tehdä pitkäjänteistä politiikkaa. Sota ajattelua vastaan on vain korruptoituneen päättäjän etu, eikä yhdenkään vastuullisen toimijan pitäisi moista harkitakaan.

Jotta ei nyt mennä historiassa määräänsä pidemmälle, todettakoon että esimerkiksi koko Neuvostoliiton olemassaolon ajan maailmanpolitiikan kaksi suurta tunaria käyttivät mittaamattomat määrät ruplia ja dollareita vaikuttaakseen poliittisiin mielipiteisiin, vaalituloksiin ja mielialoihin. Se ei ole mitään uutta ja olemme jo erittäin tottuneita siihen. Me tiedämme, että raha haluaa puhua saadakseen lisää rahaa ja valta saadakseen lisää valtaa. On kiva, että huolestutte valheista, mutta emme me keskivertokansalaiset nyt ihan niin avuttomia ole mitä annatte ymmärtää.

Katkoksia palvelussa

Pirkan Blogien palvelinalustalla tehdään päivityksiä lähipäivinä. Palvelussa on muutamia katkoksia, 5-20 minuutin mittaisia. Taustatekniikan ohjelmia päivitetään ja suorituskykyä lisätään.

Jos et pääse perille, kokeile hetken kuluttua uudestaan.

päivitys 13.11. klo 13.20: Hitain osa siirrosta on tehty. Seuraava vaihe on optimointeja, niiden katkokset ovat lyhempiä. Jos jotakuta kiinnostaa jutella yksityiskohtia, sekin järjestyy…

Presidenttiehdokkaat ja tietoyhteiskuntamme

Tein tuossa päivänä muutamana pientä testiä presidenttiehdokkaistamme – monenko heidän kampanjaa pyöritetään tietotekniikan kantilta Suomesta ja montako ulkomailta? Lyhyt vastaus on, että kaikki ehdokkaamme ovat tämän asian ryssineet, tosin eri tavoin.

Juttu tuli poikkeuksellisesti julkaistavaksi Uuteen Suomeen mutta kommentoitakoon sitä täälläkin jos aihe kiinnostaa.

Unelmien kaupunkiviikonloppu

Tässä hieman sairastelleena taas viime aikoina rupesin pohtimaan mielessäni että kun olo paranee, minkälainen olisi minun unelmien kaupunkiviikonloppu. Havaitsen, että pienistä unelmista kirjoittelu hoputtaa koko kehoa paranemaan nopeammin, josko sitä taas ensi kevääseen mennessä olisi parempi vauhti päällä. Älkää sitten herran tähden matkimaan ruvetko, vaan etsikää ja jakakaa omia unelmianne.

Lauantai

Olen nukkunut edellisen yön riittävillä unilla ja vähillä heräämisillä. Herään rauhassa, kuuntelen radiouutiset ja luen Aamulehteä sängyssä kahvikupin kera. Syön jotain ihan pientä, laitan kengät jälkeen ja lähden ulos. Kello voi olla jotain 10 ja 12 välillä. Suuntaan ”johonkin suuntaan” ilman suunnitelmaa. Yle Areena poikkeuksellisesti toimii pätkimättä ja kuuntelen lenkillä historiaa, ajankohtaista aihetta ja muuta sivistävää puheohjelmaa. En katso kännykästä viestejä, kuuntelen vain. Välillä otan kuulokkeet pois ja kuuntelen ympäristöä. Pysähdyn ajoittain kaupalle tai kioskille hakemaan suklaapatukan, proteiinipirtelön tai vissypullon. Jatkan matkaa kunnes tuntuu että olen kävellyt tarpeeksi.

Kello on palattuani jotain 17-20 luokkaa. Menen saunaan, otan saunakaljan. Vietän loppuillan lähipiirin kanssa katsellen leffaa tai muuta vastaavaa. Syön aika vähän illasta. Optiona voi olla myös jokin pienen porukan yhteinen saunailta. Menen nukkumaan kun on väsy.

Sunnuntai

Aamu noudattaa lauantain mallia mutta riistoporvarina otan kahvin sijaan cappucinon tai latten. Katselen vähän viikon papereita kasaan, siivoilen hieman ja kirjoittelen ajatuksia. Lähden pienelle lenkille esim. naapurikylän lähikauppaan, ihan vain saadakseni askelmittarin tilaston pysymään voimissaan, sillä en ole vuosiin missannut tavoitetta. Palaan tunnin-parin päästä ja päädyn ruokapöytään. Saattaa olla että tulee myös haettua kotio jotain syötävää jos laiskottaa. Sitten uppoudun tunneiksi jonkun ajattelua vaativan pelin äärelle. Illasta tarkistelen vielä tulevan maanantain aikataulut ja paperit läpi välttääkseni aamupaniikin. Kaiken kaikkiaan koitan sunnuntaina tehdä aika vähän.

Totuus

Vaikka minulla olisi ns. vapaa viikonloppu, faktuaalisesti tämä unelma ei juuri koskaan toimi. Ihmisillä on suunnaton halu elää kellon mukaan. Pitää olla siellä kello tämä, pitää tehdä homma kello sitä. Nuoret tai vanhat, himo kelloataulun orjuuttamana eloon on liian vahva. Sitten on vielä se porukka jonka täytyy koko ajan elää viestintävälineiden perässä. Yksi asia on olla puhelimen perässä hätätapauksia varten, mutta eikö se muu voisi hetkeksi helpottaa? Ja jos ei itse tästä voi luopua, voisiko sen suoda edes muille? Tai ehkäpä pitäisi katsoa peiliin ja kysyä voisinko suoda töistä armoa itselleni edes yhden päivän viikossa? Eipä se tällä työmäärällä ole tapahtumassa, mutta unelmointi on sallittua.

Olen aina sanonut, että tee työnä sitä mitä osaat ja harrastuksena sitä mitä haluat. Haluan että työllä ja harrastuksella on kontrastia. Yhtä lailla haluan että arjella ja viikonlopulla on eroja. Ehkäpä tämä on sitä Juicen laulamaa kaksoiselämää? Mikäs siinä sitten, sopivia pillereitä odotellessa…

Pirkan Blogit kehityskysymys – moderoinnin suunta?

Tässä olisi yksinkertainen kysymys.

Kuten tiedämme, Pirkan Blogit ei ole kaupallinen eikä takana ole siis journalistista yritystä. Emme voi olla virallisesti JSN:n jäseniä. Mielestäni voisimme kuitenkin kirjata sääntöihin, että pyrimme toimimaan JSN:n yleisöaineiston ohjeiden (sivun alareuna) mukaisesti.

Käytännön eroahan nykyohjeisiin ei ole, mutta monelle uudelle käyttäjälle voi olla nopeampi ymmärtää sääntöjen luonne kun referoimme tuttuun säännöstöön. Uusia käyttäjiä kuitenkin putkahtelee ja haluaisin tehdä kaikille selväksi että tämä ei ole mikään ns. vastamedia.

Kommentteja?

Paheksutaan kaikkia uskontoja

Kari Salminen kirjoitti 4.9. Aamulehden Jumala vai Darwin -artikkelissaan monia ajatuksia tieteen politisoitumisesta. Jutun lopussa muistutetaan myös miten uskontokriitikko voi hetkessä muuttua yleisönsä suosikista ykkösviholliseksi, kun hän kohdistaa samat kritiikit uskonnon A sijasta uskontoon B. Asiaa aikani sulateltuani ja ihmeteltyäni pohdin miten meillä on jatkuvia haasteita hyväksyä samoja kriteerejä eri uskontojen analysointiin – joten mitä jos vain paheksuttaisiin niitä kaikkia?

Uskonto on uskonto.

Lopulta kaikissa uskonnoissa on aika lailla samat pelisäännöt. On rikasta mytologiaa, on perinteisiä neuvoja ja oppeja puettuna uskonnollissävytteiseen kirjallisuuteen. Uskonnothan eivät oikeastaan ole keksineet mitään sisältöä, ainoastaan hyvän tavan saada ihmiset kuulemaan ja lukemaan niitä. Uskonto on hieno kattaus ja tyylikäs esillepano, onnistunut lööppi tai vaikka sitten klikkiotsikko. Se on tapa saada myytyä ihmisille jotain. Nykypäivänä raha tulee useimmiten peliin heti alusta pitäen, mutta yhtä lailla perinteinen poliittinen valta on mukana väkevästi. Uskonto on tapa kontrolloida valtaa ja omaisuutta, enemmän tai vähemmän, tyylillä tai toisella.

Tekeekö sitten uskonto hyvää? Väitän, että ei. Väitän, että ihmiset tekevät hyvää uskonnon varjolla. Oli se sitten seurakunta tai yhteisö, sen jäsenet eli ihmiset haluavat tehdä jotain hyvää. Väitän, että ihminen jolla on halu tehdä hyvää, löytää tavan tehdä hyvää yhtä lailla uskonnon varjolla kuin ilmankin sitä. Ihminen on ihmiselle ihminen, siitä se lähtee, kaikki se hyvä jota tapahtuu pitkin poikin temppeleissä, kirkoissa, moskeijoissa, rukoushuoneissa sun muissa. On uskonnosta kiinni kuinka pyyteetöntä ja armollista se apu saa olla. Joskus se on tiukempaa, rajatumpaa ja ehdollisempaa, joskus avoimempaa. Yhtä kaikki, perustyö on samaa, erot ovat nyansseissa. Kaikki hyvyys mitä uskonnosta löytyy on ihmisen hyvyyttä.

Turhuuksien turhuus

Väitän siis, että uskonto on turhaa. En väitä, vaadi tai ehdota että uskonnon pitäisi olla kiellettyä. Väitän vaan, että se ei ansaitse juridista erityisasemaa, eikä mahdollisuutta asettua kritiikin yläpuolelle. Ennen kaikkea väitän että tämä pätee tasaveroisesti aivan jokaiseen uskontoon. Joka ikiseen. Minun on turha niitä nimetä tässä, koska ne ovat vain nimiä. Ei ihmisenkään hyvyys tai pahuus tule nimestä, sillä nimen voi antaa tai ottaa mustekynän sutaisulla. Samalla mustekynän sutaisulla voimme poistaa uskontojen erityisaseman laista ja antaa jokaisen ihmisen päättää antaako hän sille erityisaseman sydämessään.

Uskonnot ovat osa perinteitämme. Mitkään muut perinteemme ja tapamme eivät tarvitse erityissuojelua. On puhtaasti maallinen, kaupallinen ja poliittinen päätös että jonkinmuotoiset organisaatiot saavat meistä ylivallan. Siitä päätöksestä on aika jättänyt.

Koko Tampere ei vihaa natseja!

Jopa tällainen somesta eristäytynyt tollo on altistunut sen verran näkemyksille viime lauantain uusnatsien säälittävästä ilmauksesta, että pistää väkisinkin ajattelemaan enemmän. Vastamielenosoituksen nimi oli ”koko Tampere vihaa natseja”. En pienin varauksinkaan kritisoi vastamielenosoituksen olemassaoloa, mutta ehdotan että sen sanoma on turhan pieni osa totuudesta.

He vihaavat natseja

On hyvin perusteltua vihata SVL:n tai esim. Odinin soturien kaltaisia järjestöjä, eli siis lyhyesti natseja. Miksipä sitä ei vihaisi järjestöä joka muuttaa avoimen torialueen väkivallan pesäksi? Miksi ei vihaisi järjestöä, joka yhdistää rotuopin avoimeen väkivallan käyttöön? Heidän vaaransa ihmisille on osoitettu toistuvasti ja kun tällainen vaara vaikuttaa vapaasti turuilla ja toreilla, viha on ymmärettävää.

En kuulu tähän ryhmään, sillä en usko tulen kaatamiseen tulella. Mielestäni viha ei ole ratkaisu parempaan huomiseen. Viha synnyttää lisää vihaa ja kuten huomasimme, lauantaina osa vihaajista osoitti vihaavansa myös esimerkiksi virkavaltaa. Olen saanut monesta lähteestä ymmärtää, että tämä ryhmä oli joukossa hyvin pieni vähemmistö, mutta kuitenkin muistutus siitä mihin vihassa eläminen voi viedä. Olen nähnyt liian paljon esimerkkejä siitä, miten sinänsä erinomaisen hyvää aatetta ajava ryhmä pystyy hyvin ikäviin toimiin istumalla porisevan vihapadan äärellä tarpeeksi kauan. Ymmärrän vihan syyt, mutta toivon parempaa.

He pelkäävät natseja

Ounastelen, että merkittävä osa asiaa aktiivisesti seuraavista kansalaisista kuuluu pelkääjien ryhmään. Perusteet tulivat jo edellä, eli pelko on hyvin perusteltua. En osta trendikästä ”älä anna pelolle valtaa” mainoslausetta juurikaan, vaan uskon psykologiseen pelkojen esiintuomiseen ja käsittelyyn. Tampereen käräjäoikeudella on tämän pelon käsittelyyn keinot olemassa. Medialla on myös mahdollisuus asian käsittelyyn hieman lööppihysteriaa paremmin. Ennen kaikkea voimme auttaa toinen toisiamme eli siis olla ystävänä, tukena.

He ovat suruissaan natseista

Itse lasken kuuluvani ryhmään, joka on hyvin surullinen kun yhteiskunnastamme nousee tällaisia voimia. Se on mielestäni osoitus siitä, että yhteiskunnassa on jokin epäonnistunut. En usko olevani yksin, vaan uskon monen muunkin katsovan surullisesti miten avoin kaupunkikeskustamme muuttuu äärimmäisen vihan keskipisteeksi. Osana tätä surua ymmärrän myös, että ongelma ei poistu nopeasti tai voimakeinoilla. Natsiryhmiä syntyy kun niillä on tilaa kasvaa. Jos sen tilan täyttää jollain paremmalla, on pahalla vähemmän polttoainetta. Kyllä, edellinen on ideologista höttöä, mutta hyvää sellaista.

Bonustehtävä: he vihasivat sotaa

Haluaisin loppuun jakaa hyvän muiston. Ennen Irakin sodan alkua osoitettiin Suomessa ja myös Tampereella laajalti mieltä sotaa vastaan. Osallistuin itsekin mielenilmauksiin innolla. Meteliä oli paljon, ulosanti sisälsi voimasanoja, mutta sanoma oli selvä. Me vastustimme sotaa sekä George Bush tyhmempää, mielipuolista sotaloordia. Emme vastustaneet poliisia, emme USA:n kansalaisia, vaan poliittista päättäjää ja poliittista päätöstä. Oli ääntä, oli toivoa, oli tahtoa paremmasta. Taustalla oli pitkälti samoja poliittisia värejä ja järjestöjä mitä viime lauantainakin. Väitän, että aate oli aivan yhtä vahva, terävä ja kunnioitettava silloinkin. Jostain syystä vain metodit ovat koventuneet. Modernimpi vertaus olisi, että haluaisin kyllä marssia Israelin laittomia siirtokuntia vastaan, mutta en halua samalla julistaa Hamasia rauhanjärjestöksi ja Israelin kansaa murhaajiksi. Toivottavasti joku ymmärtää mitä ajan takaa.

Tampere ja Suomi ovat parempia paikkoja ilman natseja, tästä tuntuvat olevan samaa mieltä kaikki ihmisryhmät, kaikki ikäluokat, kaikki puolueet – jopa persut kirjoittivat SVL:stä suorat sanat. Haluaisin, että tämä mielessä juhlistaisimme parempaa Tamperetta. Mitä jos mentäisiinkin keskustorille laulamaan? Mitäpä jos käveltäisiin koko kylä Pyynikin ympäri? Mitäpä jos rakentaisimme sen paremman, natsittoman paikan mitä haluamme? Mitäpä, jos pystyisimme siihen ilman vihaa?

Kiitos natsit!

Kotikaupungissani Tampereella oli vaihteeksi ollut ihan ehta natsimiekkari ja heitä vastassa toki tuplat suurempi anarkisti/antifaryhmä. He saivat aikaan paljon henkilökohtaista hyvää minulle. Olisi epäkohteliasta olla kiittämättä siitä.

Maisemia oikealla budjetilla

Kiitos natsikekkereiden ja laajan oheisohjelman, päädyin päivän kävelylle pitkin eteläisemmän Tampereen alueita. Näin Valkaman, Lahdesjärven, Nirvan ja Koivistonkylän mukavia pientaloalueita ja paljon metsää. Sain hengittää paljon raittiimpaa ilmaa kun mitä aiemmin pohdittu keskustalenkki olisi tehnyt. Säästin samalla sen rahan, mitä keskustassa syöminen ja kahvittelu olisi vienyt. Pari tuntia raitista ilmaa ja 10-20 euron säästöt. Kaiken tämän saivat aikaan natsit!

Tämä johtaa minut pohtimaan kansanterveyttä vähän laajemminkin. Mielenosoitustoimintaa ja kansanterveyttä pitäisi mielestäni tuoda yhteen. Ehdotan, että seuraavat räyhääjämiekkarit kannattaisi järjestää metsäisessä maisemassa ja siihen pitäisi sisältyä vähintään parin tunnin luontolenkki. Tusinoiden poliisien sijaan valtiovalta voisi kustantaa paikalle oppaan joka kertoisi alueen luontoarvoista ja maisemista. Mielenosoituksen henki paranisi ja mielenosoittajien terveydelle tehtäisiin hyvää. Näkyvyys nyt kuitenkin tänä päivänä tulee somessa joten sille ei olisi mitään vaikutusta. Idea ei ole edes uusi – onhan varsin kiihkomielinen suviseuratkin käytännössä keskellä peltoa, eikä se tunnu bileitä heikentävän tai uhoa vähentävän.

Seuraavaksi voisimme siirtää myös osan vaalien äänestyspisteistä metsään telttoihin. Kunhan huonosti liikuntakykyisille tarjotaan optio, muut voitaisiin ohjeistaa kansanterveyden nimissä marssimaan maisemareitti. Perillä voitaisiin tarjota kuppi kahvia tai teetä – se nyt jotain maksaa, mutta todennäköisesti säästää yhteiskunnalta lääkärikuluja rutkasti enemmän. Jos idea saa tuulta purjeisiin, myös terveysaseman kiireettömien palveluiden ajanvaraus voitaisiin pitää keskellä metsää. Lisäksi metsään voitaisiin siirtää ilotulitukset, niin kaupunkien ilmanlaatu paranisi.

Ei tätä voi vakavasti ottaa

Ihan totta puhuen, ei sen paremmin murhamielisten natsien kuin järjestyshäiriöisten anarkistienkaan mielenilmauksia voi mitenkään vakavasti kommentoida. Kukaan oman ydinryhmän ulkopuolella ei heidän toimiaan arvosta tai kunnioita. Molemmat aiheuttavat häiriöitä ja suurta yhteiskunnallista rahanmenoa, joskin toki mittakaavassa on ero. Vaikka pidänkin esimerkiksi invalidin hakkaamista joukolla äärimmäisen törkeänä tekona, jää se kauas murhasta. Natsit voisivat puolestani hypätä koskeen ja anarkistit puolestaan lähteä em. metsäretkelle.

Vaan joku edellisiä ryhmiä yhdistää mitä varmimmin: kummallakaan ei ole mitään tarvetta käyttää Internetiä. Siellä molemmat ovat täysin tasa-arvoisesti äärimmäisiä paskiaisia. Metsä auttaisi tähänkin – kohmeisin sormin nettivihaa syntyy paljon rauhallisempaan tahtiin.