Kyuu Eturautti

17.5.202019.5.2020

Conit verkkoon osa 2: Korvike vai vaihtoehto?

Conit verkkoon -blogisarja käsittelee yleisötapahtumien, kansankielellä conien, muuntautumista verkkotapahtumiksi koronakriisin keskellä. Uusi osa ilmestyy joka toinen päivä. Tässä osassa pohditaan peruskysymyksiä, jotka on hyvä miettiä jo toteutuksen alkuvaiheilla.

Muunnetaanko tapahtuma, tehdäänkö uutta?

Verkkotapahtuma fyysisen tapahtuman sijaan nähdään herkästi muunnoksena; pyritään tekemään verkkotuotantona mahdollisimman tarkkaan se mitä olisi tehty salissa, lavalla tai luokassa. Lähtökohdassa ei toki ole mitään väärää, mutta nähdäkseni se on vain yksi filosofia. Toinen hyvä kysymys on mittakaavassa, onko tarkoitus tehdä verkossa jotain yhtä suurta kuin paikan päällä, vai onko suuntana jotain pienempää.

Jatko ei tietenkään ole näin yksiselitteinen, mutta näitä kahta vastausparia pohtimalla ja linjan vetämällä saa jo huomattavasti selkeämmän lähtökohdan, jossa on vähemmän tilaa epätietoisuudelle.

Verkkotapahtuman filosofia:
a) Muutetaan peruttu tapahtuma verkkoon: Siirretään verkkoon mahdollisimman tarkkaan se, mitä olisi tehty fyysisessä tapahtumassa. Pyritään tekemään jokainen mahdollinen yksityiskohta samalla tapaa.
b) Tehdään erillinen verkkotapahtuma: Tehdään samalle yleisölle suunnattu, mutta erilainen tapahtuma verkossa. Mietitään vaihtoehtoisia toteutustapoja, ollaan valmiita tinkimään autenttisuudesta.

Verkkotapahtuman mittakaava:
a) Sama mittakaava: Viedään perutun tapahtuman tuotantoarvot verkkoon, pyritään toteuttamaan kaikki suuret ohjelmanumerot ja sisällöt.
b) Pienennys: Toteutetaan verkkoon tapahtuma selvästi pienemmällä mittakaavalla.

Katsotaanpa nyt näitä kaikkia vaihtoehtoja, etuja ja haittoja, vaatimuksia ja mahdollisuuksia.

Muutetaan tapahtuma verkkoon

Tässä mallissa lähdetään liikkeelle listasta ohjelmanumeroita, joita oli suunniteltu alkuperäiseen tapahtumaan. Jokaiselle, joka vain verkkoon mitenkään on siirrettävissä, etsitään toteutustapa, joka noudattaa alkuperäisiä lähtökohtia mahdollisimman hyvin. Sanoman ydin on korostaa harrastuksen jatkuvuutta ja turvallisuutta.

Eduksi voi laskea selkeän lähtökohdan. Suunniteltuja ohjelmasisältöjä voi katsoa yksi kerrallaan ja etsiä niille realistisen toteutustavan verkkoon. Paneelikeskustelu muuttuu nettipaneeliksi, luennot luennoidaan kotoa, kaikki verkon yli järjestettävissä olevat kilpailut ja show’t toteutetaan samoin palkinnoin ja mahdollisimman samoin säännöin. Samat aktiivit voivat pitkälti koordinoida toimintaa ja nettitekniikan hoitajien tehtäväksi jää toteuttaa varsin selkeästi tavoiteltu formaatti. Parhaimmillaan tapahtuma pystyy tarjoamaan lähes saman fiiliksen samalle yleisölle.

Haaste tulee herkästi talouden puolelta. Jos lipputulot ovat pääasiallinen tulonlähde, niitä on vaikea saada verkkotapahtumaan. Paikan päällä tehtävään tavaramyyntiin perustuvat sponsorisopimukset ovat myös poissa pelistä. Mielialat voivat olla matalalla, kuten aiemmin todettua ja moni sisällöntuottaja saattaa käpertyä peiton alle odottelemaan fyysisten kokoontumisten paluuta.

Tehdään erillinen verkkotapahtuma

Tässä mallissa fyysinen tapahtuma jää välistä tai lykkääntyy myöhemmälle, mutta alkuperäisen tapahtuman ajankohdalle tai sen lähelle halutaan tehdä jotain korvaavaa sisältöä. Lähdetään tyhjältä pöydältä etsimään saman teeman tuotantoja, sekä aivan uusia ajatuksia että tuttujen ohjelmanumeroiden uusia formaatteja. Sanoman ydin on korostaa harrastuksen luovuutta ja muuntautumiskykyä.

Eduksi voi laskea hyvän mahdollisuuden skaalata. Inspiraatio voi saada hieman uutta potkua mikäli moni tekijä näkee mahdollisuuden ajatella laatikon ulkopuolella. Perinteiset ratkaisut niin sijaintien kuin formaattien osaltakin voidaan unohtaa ja käyttää tilaisuutta kokeilla uusia asioita, ravistellen samalla tomuja ehkäpä liiankin tutuiksi käyneistä konsepteista. Parhaimmillaan tapahtuma pystyy tarjoamaan positiivisen suunnan eteenpäin edustamalleen harrastuskentälle ja rohkaisemaan uuden ajattelua.

Tässäkin talous on selvä haaste ja tekijäporukka voi vaatia muutoksia. Monelle muutos voi olla liian suuri ja niin inhimillinen inspiraatio kuin käytännön aika- ja muut rajoitteetkin voivat tulla vastaan. Paras lieneekin pohtia erillistä tapahtumaa osin erillisellä porukalla, tai ainakin eri työnjaolla.

Skaalan pohdinta

Oli toteutustavan filosofia mikä vaan, mittakaavasta on hyvä päättää. Raha on useimmiten tiukalla, joten on syytä varmistaa paljonko sitä voi turvallisesti käyttää ja onko mitään tulonlähteitä tiedossa. Yhtä tärkeää on pohtia mitä rahalla saa. Webbikameran ääressä istuminen ei mitään maksa, mutta kuluja alkaa tulemaan mikäli tarvikkeita pitää ostaa tai lainata, kuljetuksia järjestää, tekijänoikeuskorvauksia tilittää tai palkintoja hankkia. Jos tapahtumallasi on periaatteena kiittää vapaaehtoisia tekijöitä jollain tapaa, oli se sitten saunaillalla tai t-paidalla, on mielestäni rehellistä tiedostaa myös nettitapahtuman tekemiseen menevän reilusti aikaa ja kahvia.

Yksi tapa skaalan pohdintaan on jakaa eri toteutettavat verkkosisällöt/ohjelmanumerot eri tyyppisiin kategorioihin, tai laittaa niille avainsanoja.

Kategorioita voisivat olla vaikkapa:

Toteutetaan puhtaasti verkossa. Kukaan ei poistu kotoaan.
Toteutetaan helposti / maksutta saatavilla olevassa sijainnissa, johon asianomaiset pääsevät helposti.
Toteutetaan helposti / maksutta saatavilla olevassa, mutta logistiikkaa vaativassa sijainnissa.
Toteutetaan vuokrattavassa tai muutoin merkittäviä kuluja aiheuttavassa sijainnissa.

Skaalan pohdintaa helpottaviksi avainsanoiksi voi puolestaan miettiä eri sijaintipaikkoja, kustannusluokkia, ulkopuolisten tarvikkeiden tarvetta, tekijänoikeus- tai muita korvausmaksuja sekä muita välittömiä kuluja. Mahdollisesti avainsanoina voi jo tässä kohtaa käyttää tuotannon valmiusastetta, esimerkiksi onko ohjelmanumero kuinka lähellä valmista verkkoon, tai mitenkä paljon se edellyttää vielä työtä.

Mielestäni skaalan hyvin alustava pohdinta kannattaa tehdä melko lailla alussa. Tällä tavoin tiedät suunnilleen käytettävissä olevat resurssit ja voit palapelin elkein pohtia mitä kaikkea saat niihin mahtumaan.

Blogissarjan selaus:
<<< edellinen osa: tuttuja ja uusia haasteita
>>> seuraava osa: raha

15.5.202017.5.2020

Conit verkkoon osa 1: Tuttuja ja uusia haasteita

Koronaviruksen sulku yleisötapahtumille mahtui joillekin riskikartoitusten listoille, mutta eipä sitä kukaan vakavasti ottanut etukäteen. Tilanteen iskiessä minä ja monet muut tapahtumien järjestäjät pyrimme toimimaan parhaamme mukaan ja opimme siinä yhteydessä myös paljon sellaisista asioista, joiden emme kuvitelleet kuuluvan asiaan. Asiat, kuten viestintä ja raha olivat tuttuja, kun taas ihmisen mielen toiminta yllätti monet.

Tunnetut haasteet

Jotkut haasteista olivat paremmin tunnettuja jo ennalta. Tapahtuman peruuntuminen erinäisistä syistä on asia, johon on tutustuttu jo monelta osin. Raha-asioista on myös vaikea tiivistää yhtä parasta neuvoa, sillä se vaihtelee niin hurjasti tapahtuman luonteesta toiseen. En pyri suinkaan vähättelemään näitä ongelmia, mutta niiden käsittelyssä on melko vähän pandemiakriisille ominaisia osia. Kriisille ominaisia osia puolestaan käsittelen tarkemmin myöhemmässä kohdassa.

Myös viestinnän opeissa oli paljon tuttua. Monia harjoiteltuja kriisiviestinnän varautumisoppeja on käytettävissä nyt ja niihin nojaamalla voi pärjätä huonoista uutisista hieman vähemmällä. Ehkäpä eniten kertausta kaivannut asia on muistuttaa viestinnän selkeydestä. Tiedotteessa lipsuu etenkin tällaisena aikana herkästi sivuraiteille, kun oleellista on kertoa mitä nyt tapahtuu. Taustatarinoita voi availla sitten blogeissa tai nettikeskusteluissa, mutta tiedotteessa on hyvä päästä suoraan asiaan.

Verkkolähetysten toteuttaminen sinänsä on myös tuttu laji, mutta sen pelisäännöt muuttuvat kummasti pandemian alla. Perinteisessä verkkolähetyksessä sisältö tulee itse tapahtumapaikalta, kamerat ovat salissa keskellä yleisöä. Kamera on toki kamera ja mikrofoni on mikrofoni, mutta puitteiden täydellinen muutos vaikuttaa asiaan uusilla ja yllättävillä tavoilla. Mikäli nettitapahtuman tarkoitus on lähinnä paikata peruuntuneen tapahtuman tunnelmaa, on usein myös budjetti pieni murto-osa aiemmasta. Haaste on siis osin tuttu, mutta osin seilataan täysin uusilla vesillä.

Ihmisen mieli

Psykologiaa tuntevat ovat olleet kovassa kysynnässä eri medioissa pandemiakriisin aikana. En tokikaan lähde kisaamaan heidän kanssa tunteiden ymmärtämisestä, mutta havainnoista voin puhua. Kun ensimmäiset tapahtumien peruuntumiset tulivat julki, into tehdä korvaavaa toimintaa verkossa oli suurta. Ihmisten halu auttaa ja tehdä hyvää kriisin keskellä on otettu vastaan riemulla. Tunteiden todellisuus on kuitenkin vallannut ihmisiä nopeasti, jonka myötä lukuisia verkkotempauksia on jäänyt tekemättä tai myöhästynyt. Tämä on varmasti suurin ja tärkein oppimäärä mitä yleisötapahtuman järjestäjä on pandemiasta saanut ja siitä jää opittavaa tulevaankin.

Epätietoisuus ohjaa ihmistä. Se saa ihmisen käpertymään kotiinsa ja vie voimat inspiraatiolta. Se on täysin luonnollista, eikä se korjaannu käskemällä. Omalta osaltani voin todeta, että jouduin melko rajusti pakottamaan itseni verkkotapahtumien tekoon, saati sitten tämän kirjoittamiseen. En muista koskaan inspiraation olleen näin hukassa. En selvästikään ole yksin. Ihmiset ovat väsyneitä ja keskittymiskyky kohdistuu vain selviytymiseen, ei elämiseen. Tästä epätoivon suosta on kuitenkin mahdollista päästä eteenpäin ymmärtämällä, että epätietoisuus on sen keskiössä. Mitä enemmän voit täyttää tyhjiötä selvillä suuntamerkeillä, sitä tehokkaammin viet tilaa epätietoisuudelta. Kun voit näyttää selkeitä suuntamerkkejä, annat ihmisille mahdollisuuden kulkea niitä pitkin.

”Tehdään jotain kivaa netissä” on todella kaunis ajatus, mutta kovin monelle liian epämääräinen. Katsokaamme siis vaihtoehtoja.

Blogissarjan selaus:
<<< edellinen osa: sarjan esittely
>>> seuraava osa: korvike vai vaihtoehto?

15.5.202031.5.2020

Blogisarja alkaa: conit verkkoon

Moi, olen Kyuu ja olen vuodesta 1998 alkaen harrastanut erinäisten yleisötapahtumien eli kansankielellä conien (con = convention = yleisötapahtuma) järjestämistä sekä monenlaisia vapaaehtoistöitä niissä. Ensi kertaa harrastuksen aloituksen jälkeen olen pitänyt touhusta taukoa koronakriisin suljettua yleisötapahtumat. Toisaalta samaisen kriisin myötä olen ryhtynyt toteuttamaan tapahtumia verkossa ja olen oppinut siinä yhteydessä aiheesta yhtä sun toista.

Juttua piisaa

Tämä on blogisarja, jossa käsittelen näitä oppeja ja havaintoja. Aloitan ensin vähän kokoamalla haasteita ja pohtimalla ihmisten mielialojen vaikutusta. Sitten katsotaan nettitapahtuman rungon tekemistä, puntaroidaan taloutta, etsitään vaihtoehtoisia ajatusmalleja, kerrataan tekniikan perusteita ja muistutetaan turvallisuudesta.

Juttu on jaettu kuuteen varsinaiseen osaan ja julkaisen niitä joka toinen päivä. Uuden varsinaisen jutun lisäksi on tämä avaus sekä lopussa kertaus. Ensimmäisen varsinaisen osan julkaisen kuitenkin heti tämän esittelyn perään. Lisään tähän pääartikkeliin linkit jokaiseen osaan sitä myötä, kun niitä ilmestyy ja laitan myös edellisen osan perään linkin seuraavaan sen ilmestyttyä. Jos paljon tulee kysymyksiä tai ideoita kentältä, voi osia olla lopulta enemmänkin.

Kiitokset

Esitän jo alkuvaiheessa kiitokset Katariina Pirttijärvelle erityisesti turvallisuutta koskevien kohtien avustamisesta ja tunnustan myös pari muuta ajatusta lainanneeni hänen pohdiskeluistaan. Toinen kiitos menee Tero Nybackalle vastaavasti tekniikan osalta, sillä hänen avulla on tullut opittua jos jokunen uusi lähestymiskulma sille puolen. Kolmantena mainittakoon Esa Knaapi, joka auttoi ihmisten mieltä käsittelevän kohdan kanssa. Iso joukko erityisesti Tracon-, Tampere Kuplii-, Finncon- ja AMV.fi-tapahtumien järjestäjiä saa myös tässä yhteydessä kiitokset inspiraatiosta ja hyvästä seurasta.

Kommentit ja kysymykset

Laita kommentteja ja kysymyksiä minkä vaan blogisarjan osan jatkeeksi. Kommentointi ei edellytä rekisteröitymistä. Viestintää voi harjoittaa myös Twitterissä tai sähköpostilla kyuu(ät)tamperekuplii.fi

Mutta, mennäänpä asiaan.

>>> Osa 1: Tuttuja ja uusia haasteita
>>> Osa 2: Korvike vai vaihtoehto?
>>> Osa 3: Raha
>>> Osa 4: Uusia mahdollisuuksia: missä, mitä
>>> Osa 5: Uusia mahdollisuuksia: kenelle, miten, kuka
>>> Osa 6: Tekniikka
>>> Osa 7: Tekniikka jatkuu
>>> Osa 8: Turvallisuus
>>> Osa 9: Kertaus

Koko blogisarja tulee ladattavaksi PDF-tiedostona 7.6.2020. Linkki lisätään myös tähän.

6.5.20206.5.2020

Jussi Karin sananvapaus: kolmas kulma

Luin lakimies Jussi Karin kirjoituksen sananvapaudesta, joka oli mainio paketti. Jälkiviisaana kiusankappaleena päätin kuitenkin että tekstiin voisi ripustaa yhden näkökulman lisää. Se kulma on sananvapaus psykologisena elementtinä.

Sananvapauden ilmapiiri

Puhuin reilu kolme vuotta sitten eräässä tilaisuudessa sananvapauden ilmapiiristä ja kirjoitin aiheesta myös blogausta, palveluun jota ei valitettavasti enää ole. Siten siteeraan tässä parin alkukappaleen verran itseäni. Kyllä, ilmaisu on karrikoitua.

Edes uskonnollinen ihminen ei voi kirjoittaa perustelluista huolistaan omaa uskontokuntaansa kohtaan leimautumatta rasistiksi. Samaisen rasistikortin saa herkästi myös asiallisen akateemisesti perustellusta pakkoruotsin kritiikistä – tai jos puollat pakkoruotsia, se on suvakkihuorausta kruunattuna raiskausuhalla. Toimittaja tuskin voi edes säästä kirjoittaa saamatta jostain sanamuodosta helvetillisen viharyöpyn. Ehkäpä sinulla on mielipide AY-liikkeestä? EK:sta? Opiskelusta? Opiskelijoista? Puolueista? Puolesta? Vastaan? Sinulla on oikeus näihin mielipiteisiin, mutta sillä hetkellä kun julkaiset mielipiteesi, olet maailman kamalin ihminen.

Oikeus sananvapauteen ei riitä. Se ei riitä, sillä vihan mieliala tekee sananvapauden käytöstä niin kivuliasta, että vähä kerrallaan kuolevat pois mielipiteet. Ensin katoavat ne rauhalliset, ne maltilliset mielipiteet. Vähitellen hiljenevät tutkijatkin, kuihtuu tutkiva journalismi ja pian ei uskalla edes lempibändiään fanittaa, kuten teatteriohjaaja Akse Pettersson muistutti.

Tilanne on elänyt

Olen tuon puheen jälkeen oppinut aika paljon lisää tästä ilmapiiristä. Edelleen pidän hurjan tärkeänä ymmärtää, että juridisen sananvapauden rinnalla on sananvapauden ilmapiiri. Se ei kerro siitä mitä saat sanoa, vaan siitä mitä haluat sanoa. Hyvässä lykyssä se koputtaisi ihmisen pään sisällä ja estäisi häntä julkaisemasta henkilöön menevää kritiikkiä. Siihen se ei kuitenkaan kykene, sillä se on hiljainen signaali, ei voimakas. Sen signaalin kuulevat parhaiten ne, jotka kykenevät kuulemaan kuiskausta. Sosiaalisen median räyhäsuu ei kuule mitään räjähdystä miedompaa ääntä. Hän kärsii aivan eri ongelmasta, teknisesti sanoen hänellä vanne kiristää päätä.

Tämä hiljainen signaali elää yhä ja se pitää yllättävän monen hiljaisena. Moni älylliseen keskusteluun kykenevä on oppinut paksunahkaiseksi, mutta moni muu on yksinkertaisesti hiljentynyt. Paksunahkaisuutta ei voi edellyttää kaikilta. Netin viha yllättävän pienistäkin vääristä mielipiteistä voi olla tähtieteellinen. Jos jotain olen oppinut viime vuosina, se on tuon vihan mittakaava. Olen oppinut sen itse, olen oppinut sen tutustuessani MV-lehden silmittömiin maalituskampanjoihin, olen oppinut sen laitaoikeiston silmittömästä vihanpidosta, olen oppinut sen laitavasemmiston silmittömästä vihanpidosta ja olen oppinut sen laita-ai-tästäkin-aiheesta-voi-räyhätä-jengin vihanpidosta.

Tunnustan kärsiväni kasvavaa kaipuuta vuosikymmenen takaisiin debatteihin, jossa vassari ja persu ottivat toistensa aatteista mittaa terävin sanankääntein, mutta hymyssä suin. Ensin väiteltiin siitä onko homoseksuaalisuus okei, sitten nostettiin maljaa ja kiitettiin vilpittömästi keskustelusta. Kaipaan disruptiivisia mielipiteitä jotka herättävät sisällöllään, eivät kirosanojen ja syytösten määrillä. Haluaisin, että kaltevan pinnan argumentaatiovirhe katoaisi maailmasta vaikka edes aina hetkeksi täysikuun aikaan.

Tieto on.

Tämä on aihe, joka sananvapaudessa minua pohdituttaa. En usko, että siihen asiaan on juridista ratkaisua. Se on asennemuutos, jossa tieto pitäisi nähdä itsessään neutraaliksi. Nykyinen tieteellinen asenne haluaa asettaa tiedon subjektiiviselle moraalipuntarille, jossa punnitaan sen oikeus tulla osaksi laajaa tieteellistä keskustelua. Tiedon ei tarvitse olla miellyttävää, sen tarvitsee olla vain tietoa. Sinänsä tiedon moralisointi on sellainen ylämäki-alamäki-kierros jota ihmiskunta on toistanut jo vuosituhansia. Alan toivoa, että niin tiedon arvostuksen kuin koronakriisinkin alamäessä nähtäisiin pian pohja.

Jos on lottovoitto syntyä suomeen, yksi seitsemästä numerosta oikein on sananvapaus. Se on kovalla työllä hankittu lahja, joka loistaa hyvin pidettynä ja särkyy riehuessa. Se on lakia, se on poliittista näkökulmaa, kuten toveri Kari kirjoitti. Se on myös mielentila, lähtökohta ja mahdollisuus. Se on tiedettä, tunnetta ja politiikkaa. Melkoinen pala suomalaista elämää, rohkenen sanoa. Elämä kaikkine osineen tuppaa toimimaan parhaiten kun käytämme sitä, emmekä vain katso viereltä.

27.4.202027.4.2020

Pohjalla, huipulla, pohjalla?

Tämä kriisiaika on monenlaista joustamista, järjestelyä, selviytymistä, välittämistä sun muuta. Yksi asia kuitenkin stressaa päivä päivältä enemmän, ehkä vähän turhaankin. Se asia on yhteiskunnan johdon asenne minuun, tai siis minun tehtävissä olevaan henkilöön. Pessimisti (vai realisti?) sisälläni odottaa todella ikävää iskua lähiaikoina.

Häirikkö, tuhlaaja ja pahanilmanlintu

Toimin siis tietoturvahommissa kaupan, lähinnä tukkukaupan alalla. Tästä lähtee tarina.

Tietoturva-alalla toimivat ja tietoyhteiskunnasta muutoinkin perillä olevat ihmiset ovat olleet ylimmän valtiojohdon tähtäimessä pitkään. Milloin se on ministerin puheita miten pahanilmanlinnut keksivät ”science fiction” uhkakuvia sähköisestä äänestyksestä (olimme oikeassa), milloin toisen ministerin moraalittomuushaukkuja kun esitimme ongelman valtion verkkosensuurista (olimme oikeassa), milloin haukkuja osaamisen puutteesta kun esitimme huolia potilastietojärjestelmistä (olimme oikeassa). Sitten on toki jatkuvat kommentit, kun komppaanne VTV:n laskelmia rahojen heittämisestä kaivoon valtion tietojärjestelmissä. Usein – ei tietenkään aina – ovat ammattilaisten huolet olleet oikeita. Aina – ja ihan taatusti aina – on valtiovalta haukkunut ja herjannut meitä minkä ehtii. Pätee aika usein myös muiden sellaisten alojen ammattilaisiin, joita eivät ministerit edusta.

Yhteiskunnan kulmakivi ja kriittinen osa

Mutta mitä ihmettä nyt? Yksi kirottu virus ja pääministeriä myöten kiitetään miten pidämme pystyssä etäkäyttöä ja viestintäverkkoja. Ihan oikeasti nyt, toveri Marin – helvettiäkö sinä luulit meidän tehneen ennen koronaa? Istuvan peukku ahterissa pohtimassa tapoja kiusata hallitusta? Asenteessa paistaa sen asteen tekopyhyys että Guinnessin ennätysten kirja sopisi soittaa paikalle. He tosin vierailevat nykyään enää diktaattorien luona, joten Marinin hallituksen sinänsä kiitettävä periaate noudattaa perustuslakia estää moisen kunnian saannin. Vitsi sikseen, pieni osa minusta on toki kiitollinen kun kerrankin tietoteknistä osaamista arvostetaan. Isompi osa minusta on kuitenkin sitä mieltä että tuo on puhdasta itserakasta teatraalisuutta. Hallituksemme kaipaa meitä pitääkseen kansan uskollisena. Masentaa aika hitosti kun tiedän, että jokainen verkkoa ylläpitävä työtehtäväni sataa sosialismin laariin. Työmäärä tuplaantui, palkka puolittui, kaipa se on kapitalistille oikea kohtalo juuri nyt. Lisää kirosana tähän.

Vasaran asema

Oli kriisi tai ei, mielestäni tietotekniikan tekijöitä, kuten minua, ei pidä nostaa sankareiksi. Me olemme mahdollistajia. Olemme kuin vasara, joka tekee naulaamisesta aika paljon helpompaa. Tarjoamme työkalun, emme työn tulosta. Tietotekniikka ei tee yhtään mitään, se ainoastaan fasilitoi. Tietotekniikka on apuväline, joka parhaimmillaan tekee tehottomasta osaajasta tehokkaan osaajan – tai tehottomasta tunarista tosi vaarallisen tunarin. Vaan vasaroitakin on hyviä ja huonoja ja toivoisin, että vasaroiden osaajalta joskus kysyttäisiin vasaran valintakriteereistä. Valtio on ostanut tarinamme metaforisia vasaroita sen verran korkealla hintaa ja matalalla laadulla, että me vasaraihmiset koemme toistuvaa päänsärkyä.

Minä pidän yhteiskunnan kokoavasta ajatuksesta, siitä että jokaisella on tehtävä ja yhdessä saamme paljon aikaan. Se toimii parhaiten, jos suutari saa pysyä lestissään. Minä vien kenkäni suutarille, kipeän jalan näytän lääkärille ja maailmankaikkeuden suuret kysymykset vien äidille. Monenlaiselle osaajalle on käyttöä. Kunnioittakaamme heitä siinä mitä he tekevät – ei ajoin yhteiskunnan häirikkönä ja toisena hetkenä korkeampana voimana.

P.S. Mitä hittoa se kaupan ala tähän liittyi? Noh, hetki sitten koko ala oli vain luonnon tuhoamista ja kulutusjuhlaa, nyt taas yhteiskunnan kivijalka joka toimittaa vessapaperit ja käsidesit kansan kaipuuseen. Saman tarinan toinen versio. O tempora, o mores.

20.4.2020

Mahtavimman markkinan maskimatka

Minulla on melko hyvä usko markkinatalouteen ja klassiseen liberalismiin pohjoismaisella hyvinvointivivahteella. Mielestäni markkinat pystyvät tekemään paljon – mutta pelisääntöjä on oltava. Tarina, jonka nyt jaan, kertoo miten käy kun ahneus on ainoa pelisääntö.

Lähde: The New England Journal of Medicine

Pelastaako markkina potilaan?

Tarinamme kertoo Yhdysvaltain Massachusettsin osavaltiossa toimivasta Baystate Health -sairaalaketjusta. Kuten puoli maailmaa, myös he kärsivät kriittisestä suojavarusteiden puutteesta koronaviruksen myötä. Akuutti, huutava pula oli kaikista hengityssuojaimista ja tarvikkeista. Koska osavaltio tai liittovaltio eivät kykene auttamaan kriisissä, piti tarvikkeita lähteä etsimään markkinoilta. Kuten arvata sopii, puliveivareita oli liikkeellä jos jonkinlaisia. Joka ikinen sairaala joutui toimimaan itse ja tarve oli huutava, joten huijareille oli katettu kaikkien aikojen noutopöytä. Viisinkertaisia hintoja tuotteista saattoi pitää edullisena.

Vaati melkoista kontaktivertostoa löytää toimijoita, joista edelleen luotettavia toimijoita, joista edelleen niitä joiden tuotteet ovat käyttökelpoisia, ja jotka edelleen pystyivät toimittamaan. Oli toimittava salassa, sillä liittovaltio vakoili kaikkia sairaaloiden hankintareittejä ja havaitessaan suojavarusteiden saatavuutta, he useinkin hyppäsivät mukaan ja ostivat tuotteet sairaalan nenän edestä, tarjoten huomattavaa ylihintaa. Sairaalat jäivät toistuvasti nuolemaan näppejään. Vaan kuten tarinamme opettaa, kyse ei ollut vain hintakilpailusta. Silti, tuntuu jo varmasti suomalaisesta absurdilta, että liittovaltio käyttää julkisia verorahoja estääkseen sairaaloiden toimintaa. Siinä on meillä yhteiskunnan fiksut pelisäännöt.

Tarina kuin Bond-leffasta

Pitkällisen etsinnän jälkeen tarinamme sairaala oli löytänyt toimittajan, joka pystyisi tarjoamaan kiinalaisia, sairaalakelpoisia hengityssuojaimia. Malli testattiin ja merkittävä rahasumma kaivettiin esille. Koska ei voitu olla aivan varmoja että malli vastaisi toimitettavia tuotteita, toimituspaikalle lähetettiin testaajat. Tapaaminen oli turvallisuussyistä järjestetty pienelle alueelliselle lentokentälle muutaman osavaltion päähän. Tuotteet testattiin, todettiin päteviksi ja rahat oltiin juuri siirtämässä, kun liittovaltion poliisi FBI syöksyi paikalle ja esitti epäilynsä – tarvitsiko sairaala todella näitä tarpeita, vai oliko tämä mustan pörssin diili? Pitkällisen väännön jälkeen FBI antoi sairaalan suorittaa hankinnan. Tuotteet paketoitiin kahteen ruokakuljetukseksi naamioituun pakettiautoon, jotka ajaisivat pitkän matkan sairaalaan kahta eri reittiä, minimoidakseen kaappauksen riskejä.

Tarina ei kuitenkaan päättynyt tähän. Yhdysvalloissa on eri liittovaltion turvallisuustoimijoita kuin valtioneuvostossa suojatyöpaikkoja. Eräs niistä, kotimaan turvallisuusvirasto Homeland Security, oli aloittanut projektin suojavarusteiden takavarikoimiseksi, mikäli FBI epäonnistuisi siinä. Sairaala sai peruttua tämän vain hyvillä poliittisilla kontakteillaan. Sairaala oli tukenut avokätisesti osavaltionsa kongressiedustajaa ja tämä onnistui estämään kaappauksen. Kynnet oli siinä kohtaa syöty ja yöt vaihtuneet päiviksi, mutta lopulta suojavarusteet päätyivät sairaalalle.

Renki ja isäntä

Tarinan jakanut lääkäri totesi, että kertomus toimisi hauskana illanistujaisten juttuna, mikäli kyse ei olisi ihmishengistä. Hän ihmetteli, miten maailman rikkaimmassa, kehittyneessä maassa, on niin nopeasti alennuttu tälle tasolle sairaalan perustarpeiden hankinnassa. Itsekin myönnän, että ilman tietoa tapahtumapaikasta, olisin voinut kuvitella tarinan tulleen Venezuelasta.

Ottakaamme oppia Suomeen. On järkevää käyttää yksityistä terveydenhoitoa osana ratkaisuamme, mutta sen on oltava osa avoimesti, julkisesti hallittua järjestelmää. Nykymalli, jossa yksityisille annetaan carte blanche -diilejä laajoille alueille, johtaa ennen pitkää samanlaisiin tarinoihin. Suomen ongelmat nykykriisissä ovat pieniä verrattuna tähän kertomukseen, mutta paljon tarvitaan toimia jotta selviämme myös tulevaisuuden haasteista.

15.4.2020

Sparrausta autokauppaan

Autokaupalla menee äärimmäisen huonosti – ei asiakkaita, tehtaat jumissa, asiakkaiden tulotasossa pahoja lommoja ja korot nousussa. Näistä monille he eivät voi yhtään mitään, mutta on lukuisia muita virheitä mitä he voisivat tässä yhteydessä vihdoin korjata. Koska nyt jos koska apua tarvitaan, koostanpa tässä muutaman vuoden kokemuksia.

1. Uuden auton ostajan saa palaamaan

Ostin n. seitsemän vuotta sitten uuden auton, melko tavallisen volkkarin. Kun autolla oli ikää 3-4 vuotta, ajattelin että kohta varmaan autokauppias tiedustelee ja haluaa esitellä uutta mallia. Ei kuulunut. Tuli uusi malli markkinoille, ei inahdustakaan. Sitten päätin kerran käydä ostopaikassa Huittisissa (Tampereelta). Tiedustelin vielä että onhan sama myyjä paikalla sovittuna päivänä. Sanoi olevansa, ei ollut. Ei ollut muitakaan myyjiä. Joku toisen merkin myyjäavustaja, joka ei osannut edes auton kahvasta ottaa kiinni. Ei soitettu perään. Ei pahoiteltu. Tässä yksi hyvä syy, miksi ajan edelleen samalla autolla. En minä rupea kerjäämään että anteeksi hyvä herra, voisitko nyt mitenkään laskeutua norsunluutornistasi myymään autoa. Pikakierros parilla tuttavalla vahvisti havainnon: kokemukseni ei ole yksittäistapaus.

2. Asiakas autokaupassa vastaan sosiaalinen media

Ennen em. auton hankintaa, vierailin useissa liikkeissä myös Tampereella, parinkin merkin osalta. Asiakaspalvelu oli surkeampaa kuin Stockmannilla, mikäli se on mahdollista. Parissakin autokaupassa myyjän facebook-selailu oli prioriteettilistalla reilusti asiakasta korkeammalla. Yhden ainoa myyjä ei edes alkeellista tiedustelua tehnyt siitä, että minkälaista autoa etsin. Lähin palvelualtis myyjä löytyi siis 80 kilometrin päästä – ja hän olikin sen verran hyvä, että kaupat tulivat samantien. Paljoa se ei olisi vaatinut niiltä tusinalta vässykältä, jotka jäivät katsomaan kavereiden kissakuvia. Surkeuksien surkeus.

3. Kun on vaikeaa, älä lisäksi ammu itseäsi jalkaan

Kuten todettua, nyt on aika haastava tilanne autokaupassa. Vaan mitä on autokauppiaiden suurin tiedotus? Se kuuluu jotakuinkin näin: ”Uusia autoja ei nyt saa, joten pysykää asiakkaat poissa älkääkä tulko häirikömään meitä tiedusteluillanne!” Merkittävä osa tiedotusta korostaa sitä miten asiakkaille ei ole mitä myydä. Jos haastattelija oikein jaksaa muistaa, sitten kyllä lisätään että hetitoimitukseen on varastoja vaikka miten paljon ja pienellä viiveellä saa kyllä ihan mitä vaan. Mutta asian ytimenä tuo ei ole. Asiakkaiden karkoitus tuntuu olevan tärkeintä.

4. Teknologia on keksitty

Autokauppiaat, teillä on asiakastietoja. Teillä on pääsy julkisiin ajoneuvorekistereihin. Käytätte niitä lähettääksenne geneerisiä, mitäänsanomattomia mainoskirjeitä ja sähköposteja ihmisille jotka omistavat auton. Oikeasti, te ette edes yritä, ette tippaakaan. Katsokaa nyt vähän pinnan alle, teknologialla se on helppoa: mikä auto ihmisellä on, kuinka vanha, ostiko hän sen uutena, yms. Lähestykää asiakkaita henkilökohtaisesti, tiedolla joka tätä asiakasta kiinnostaa. Tämä nykyinen lähestymistapa on epätoivoista ja tehotonta, enemmän roskapostia kuin modernia asiakasviestintää. Tuntekaa asiakkaanne. Kuka tahansa kauppias miltä tahansa alalta sanoisi tuon teille. Lähiön ruokakauppiaskin tuntee asiakkaansa paremmin.

5. Pelatkaa pitkää peliä

Viimeisenä, ylläpitäkää asiakkuuksia myös auton ostojen välissä. Lakatkaa asettamasta huoltoa ja myyntiä toistensa vihollisiksi. Joustakaa, ymmärtäkää että joskus kannattaa jättää satanen pois katteesta yhdessä kohtaa jotta saa tonnin sinne toisessa. Tässäkin kohtaa, tuntekaa asiakkaanne: keskustele hänen kanssa kun hän tuo auton huoltoon, tarjoa kuppi kahvia, kysy kuulumiset. Tee asiakkaasi vierailusta aina viihtyisä, ei kiirehdittyä pakkopullaa. Ymmärrä se, tietääkö hän autoteknologiaa ja haluaako hän tietää mitä sylintereissä tapahtuu, vai onko hän niitä ihmisiä joka haluaa vain ajaa autolla.

Autokauppa on pelannut pitkälti sen vuoksi, että auto on niin laajalti pakko omistaa. Autokauppiaat luottavat siihen että automerkin logo tien varressa riittää. Epäilemättä silläkin kauppoja saa tehdyksi, mutta olisikohan nyt hyvä aika pohtia miten tyydyttävästä toiminnasta voisi muokata hyvän? Olisikohan nyt aika lakata sylkemästä potentiaalisten asiakkaiden kasvoille?

13.4.2020

Kritiikkiä muttei viisastelua

Pääministerimme Sanna Marin saa minulta kouluarvosanan seitsemän tällä hetkellä, siinä missä edeltäjänsä Rinne jäi taakse. Marin on ollut erinomainen puhuja, mutta hieman ailahteleva johtaja. Kritiikki häntä kohtaan ei kuitenkaan pienin varauksinkaan tarkoita, että väittäisin jonkun muun pystyvän näissä oloissa parempaan.

Ne kaksi eri asiaa

Aloitetaan siis pääasiasta. On yksi asia sanoa, että hallituksemme ei ole parhaalla tapaa hoitanut kriisiä. On aivan toinen asia väittää, että toisilla puolueilla varustettu hallitus olisi pystynyt parempaan. Ensimmäisen näistä asioista olen valmis sanomaan, toista en. Se on iso ero aina tarpeellisen demokraattisen kritiikin ja hallituksen toimintakyvyn sabotoinnin välissä.

Minä annan miinuspisteitä oikeastaan kahdesta pääkohdasta. Ensimmäinen on asiantuntemuksen ja tieteen väheksyntä – asia, josta voin syyttää aivan joka ikistä maamme hallitusta koko sen itsenäisyyden ajan. Poliittinen intressi on aina faktojen edellä, eikä se ole nykyhallituksen yksinoikeus. Se on silti ikävää ja näinä aikoina siitä koitui normaalia suurempi haitta. Toinen asia on muiden jatkuva syyttäminen. Yhdestä, ja vain yhdestä virheestä on hallituksemme ja Marin ottanut osan syystä niskoille, mutta kaiken muun osalta virheet ovat aina vain muiden syytä. Se on jotain mitä odotan Trumpilta, en suomalaiselta eduskuntapuolueelta. Se on ala-arvoista, se on typerää.

Uusi vihollinen

Kun Suomi sai niskaansa Neuvostoliiton kohta jo vuosisata sitten, vastassa oli irrationaalinen, alkoholisoitunut ja psykopaattinen diktaattori. Tiede ei pysty kertomaan mitä psykopaatti ajattelee. Pari edellistä lamaa, vastassamme oli pörssivetoinen talous, joka on yhtä lailla irrationaalinen. Koronavirus sen sijaan on kvantifioitavissa oleva vihollinen ja vain äärimmäisen puhdas tiede voi olla sitä vastaan tehokas vihollinen. Maamme ykkösvihollisena ei ole lukuisiin sukupolviin ollut tahoa, jota vastaan puhdas tiede toimii. Siksi tilanne on uusi. Se on uusi pääministeri Marinille, mutta olisi ollut yhtä uusi niin Orpolle kuin Halla-ahollekin.

En pidä todennäköisenä, että Suomi lähtisi käyttämään tiedettä ensisijaisena aseenaan, vaan jatkamme matkaa demaripolitiikka edellä. Se on tapamme. Tietenkin voin toivoa, että Marin on ensimmäinen itsenäisen Suomen pääministeri, joka on valmis heittämään vanhan mallin romukoppaan ja toimimaan toisin. Se tarkoittaisi myönteistä asennoitumista teknologiaan, kylmäpäistä faktoihin tuijottamista, halua minimoida reaaliset haitat ja kykyä joustaa asioista mitä on pidetty poliittiseen pyhään kirjaan kultaisin kirjaimin kirjattuna. Siinä kohtaa maan pelastamisen hintana voisi olla puolueen tuhoaminen.

Tuetaan mutta tutkitaan

Minulla ei ole aikomustakaan alkaa huutamaan Marinia vastaan ärhäkkäästi tai vaatimaan hänen eroa. Nyt ei ole aika riehua ja oikea aika vaihtaa hallitusta on vaalien jälkeen. Annahan mennä kesään 2021 kun iso osa kansaa on rokotettu, sitten alkaa olemaan aika metelille. Nyt on se aika, kun Marin voi päättää jääkö hän historiaan pääministerinä joka teki perinteisen mallin mukaan parhaansa muiden länsimaisen johtajien tavoin – vai pääministerinä, joka murtautui irti roolistaan löytääkseen laatikon ulkopuolelta tavan nostaa yhteiskuntamme Euroopan kirkkaimmaksi valopilkuksi.

Vaikka iso pyykki pestään myöhemmin, voi hyvin olla että hallituksen pyykkikori paisuu jo lähiviikkoina ikävin tavoin. Virkamiehiä on jo heitetty bussin alle. Media ei hiljene, eikä sen pidäkään. Kasvaako paineessa uusi timantti?

7.4.20207.4.2020

Luovutko yksityisyydestä terveytesi vuoksi?

Hyvät lukijat, otsikon kysymys on typerä ja sen kirjoittamisesta pitäisi joutua häpeäpaaluun. Haluan kuitenkin aloittaa pohjalta, siksi siteeraan tätä usein esitettyä kysymystä. On totta, että mobiililaitteiden seurantatoiminnoilla, poikkeuksellisin menetelmin, voidaan taistella tehokkaasti koronavirusta vastaan. Sen ei kuitenkaan pitäisi olla kysymys maan muuttumisesta totalitaariseksi poliisivaltioksi. Se voi kuitenkin sitä olla – joten avataanpa asiaa.

Kaksi kysymystä

Alkuun esitän kaksi kysymystä, jotka kovin herkästi mielletään samaksi.

Oletko valmis antamaan valtiovallalle luvan seurata kansalaisten liikkeitä, jotta voidaan minimoida kriisin inhimilliset haitat?
Oletko valmis vapaaehtoisesti ja määräaikaisesti luovuttamaan terveydenhuollon käyttöön tietoja liikkeistäsi, jotta voidaan minimoida kriisin inhimilliset haitat?

Nämä ovat eri asioita. Toki asian voisi jakaa kahden sijaan kymmeniin eri tasoisiin ratkaisuihin, nämä ovat lähinnä pari selkeää lähtökohtaa. Missä siis on ero? Jatkan tapojeni vastaisesti ranskalaisilla viivoilla, jos vaikkapa eurooppalaisen solidaarisuuden nimissä.

Kuka saa tiedot? Onko tieto yksiselitteisesti vain tietyn, nimetyn viranomaistahon, kuten terveydenhuollon tietyn osaston käytössä, vai salliiko tiedon käytön sanamuoto tilannekohtaisia tulkkauksia esim. yksittäiseltä virkamieheltä?
Mitä tietoja? Tarkelleen mitä tietoja lähetetään, koska, ja miten näitä tietoja saa ne saava osapuoli lukea? Missä kohtaa näkyy nimi, missä vain ei-yksilöivä tieto?
Kuinka kauan? Onko järjestelmä rakenteellisesti aikarajattu niin, että tietyn päivän kohdalla tiedon kulku yksinkertaisesti lakkaa, ellei sitä käsin erikseen kytketä takaisin päälle, jälleen aikarajatusti? Vai onko kyse toistaiseksi voimassa olevasta ratkaisusta?
Vapaaehtoinen vai pakollinen? Pyydetäänkö suomalaisia mukaan, vai pakotetaanko heidät siihen? Jos näin, miten henkilö tietää kuuluvansa seurannan alaisuuteen?
Kuka valvoo valvojia? Onko yksityisyyden suojaa valvomassa epäpoliittinen ja ammattimainen toimija, esimerkiksi tietosuojavaltuutetun toimiston alaisuudesta? Vai onko valvonta poliittisesti ohjattua, esim. tiedusteluvaliokunnan toimesta?
Kuka auditoi tietoturvaa? Onko järjestelmän tietoturva altistettu uskottavan kolmannen osapuolen auditointiin?
Missä tiedot käsitellään? Pysyykö tieto Suomessa fyysisesti? Pysyykö tieto Suomessa juridisesti? (=konesalia/palvelua ei omista ulkomainen taho sellaisesta maasta jonka lainsäädäntö muodostaa tähän haasteen, esim. USA, UK)
Koska ja miten tiedot tuhotaan? Onko määritelty aika, jolloin kaikki tunnistettavat tiedot poistetaan valvotusti? Toki anonymisoitu, tilastointikelpoinen data voidaan ja kannattaakin säilyttää tulevien kriisien varalle.
Osataanko järjestelmä ostaa? Onko järjestelmän hankkijalla (valtio) riittävä tekninen osaaminen varmistaa, että kaikki tarpeet toteutetaan? Vai onko hankintaprosessi ulkoistettu konsultille, jonka tuloksista kertonee Apotti tarpeeksi?
Turvaako laki ylläolevat? Onko kaikesta ylläolevasta määrätty miten vahva suojaus? Onko se laki, vai ainoastaan viranomaisten toimintatapa jonka yli voi kävellä? Voiko luvattuun luottaa?

Sinisilmäisyys ei auta

Meinasin aluksi kirjoittaa pidempäänkin luottamuksesta eri viranomaisiin tietosuojan kysymyksissä, mutta tämän voi tiivistää ja jatkaa myöhemmin. Terveydenhuolto on mielestäni ansainnut luottamuksen arkojen tietojemme käsittelyn osalta. Virheitä toki on ollut, mutta ne on pääosin havaittu ajoissa ja määrätietoiseen väärinkäytökseen syyllistyneet eivät ole saaneet jatkaa toimessaan. Tätä voi verrata poliisiin, joka on jatkuvasti otsikoissa satojen määrätietoisten tietoturvaloukkausten takia, ja jonka piirissä ei määrä välttämättä mitään seuraamuksia tästä. Toki pitää korostaa, että ylivoimainen valtaosa poliiseja kunnioittaa ihmisten yksityisyyttä, mutta organisaatiotason ongelma on ettei väärinkäytöksiin käytännössä puututa. Sote-sektorin ja poliisin lisäksi voisi varmaan puhua jotain luottamuksesta poliittisiin toimijoihin, mutta jos jätettäisiin uppoamatta niin syvään suohon tällä kertaa.

Meillä jokaisella on jotain salattavaa. Jos olet tästä eri mieltä, postitathan minulle henkilökorttisi ja valtakirjan pankkitilisi käyttöön. Oikeus yksityisyyteen on yksi länsimaisen sivistyksen perusteita ja se takaa oikeuden niin vapaalle medialle, oppositiolle kuin kulttuurille ja yritystoiminnallekin. Hädän keskellä on täysin luonnollista olla valmiina tinkimään myös yksityisyydestä, mutta se ei saa olla carte blanche -sopimus. Kriisinkin keskellä luottamus on väkevää valuuttaa sivistyneessä yhteiskunnassa. Suojelkaamme sitä, niin siten suojelemme myös kansalaisiamme.

Minä kannatan mobiilipohjaista seurantaratkaisua tapana vähentää koronaviruksen rajoituksia. Tietoturva-alan ihmisenä tiedän, että sen voi toteuttaa viisaasti. Näin tapahtuessa, olen varmasti etujoukoissa vapaaehtoisena.

3.4.2020

Autetaan tunaroivaa toveria

Ei siitä kahta sanaa, Ruotsi on töpännyt pahasti, toistuvasti ja tällä kertaa hengenvaarallisesti. Varautumisesta luovuttiin ja työnnettiin pää pensaaseen, kaikesta asiantuntijakritiikistä huolimatta, vuosikymmenten ajan. He varmasti ottavat tästä opikseen, mutta sitä ennen pitää katsoa voimmeko auttaa.

Hyväntahtoinen höpsö on hyväntahtoinen

Ruotsin politiikka jos jossakin aiheessa on vuosien ajan ollut ”hyväntahtoisen kylähullun” toimintaa. Jokainen järjenkäyttöön myöntyvästi suhtautuva on nähnyt heidän koulutuksen, terveydenhuollon, asuntopolitiikan ja inhimillisen vastuun alasajon. Heidän suhtautuminen tutkittuun tietoon on surkeampaa kuin mihin Trump, Bolsonaro ja Johnson pystyisivät yhdessä. He ovat olleet välinpitämättömiä kotimaassaan, mutta silti aina valmiita sotkeutumaan toisten maiden sisäpolitiikkaan. He eivät kuitenkaan ole tehneet tätä ilkeyttään, vaan lähinnä humaltuneena omaan historialliseen hyvyyteensä. Ruotsi on ollut erittäin hyvä maa, mutta pelkä historian aate ei kanna nykypäivän taakkaa.

Suomi lienee nyt paremmassa asemassa globaalin kriisin kanssa ja on jo pieniä merkkejä siitä, että maamme ongelmat ovat tasaantumassa. Emme ole päässeet yli, mutta pärjäämme tyydyttävästi. Kun katsotaan se, mitä Suomi tarvitsee itse, voimme katsoa mitä jää viivan alle. Uskoakseni pystymme tarjoamaan Ruotsille nyt ainakin jonkin verran apua ja sitä pitää tarjota, ei siitä kahta sanaa. Vaikka maidemme historia onkin verinen ja ikävä, he ovat kuitenkin naapureita ja jos naapuri voi huonosti, me voimme huonosti. Emme voisi katsoa itseämme peiliin, jos naapuri kärsii vaikka olisimme voineet auttaa. Se ei sovi suomalaisuuteen, eikä se sovi eurooppalaiseen inhimillisyyteen.

Ruotsi on sotkeutunut Suomen sisäpolitiikkaan aika reilusti pitkän aikaa. Ounastelen, että se vähenee vähitellen tämän myötä. Meidän ei pidä kostaa tekemällä nyt samoin, vaikka tilaisuutta tarjotaan. Meidän tehtävä on auttaa, kaikin mahdollisin tavoin. Jälkipyykki pitää heidän pestä itse yksin, jotta he voivat löytää tien parempaan. Vastataan kun kysytään, mutta ei mennä huutelemaan vieraisiin pöytiin. Meillä on omat maailman muutoksemme tiedossa täällä, joskin uskoakseni lievemmässä muodossa kuin Ruotsilla, saatika Italialla tai Iso-Britannialla. Meillä ei kuitenkaan pitkään aikaan ole varaa besserwisseröidä kenellekään. Oman pyykkimme pesua ei ole vielä aloitettukaan.

Ei naljailua, ei pesua

Ruotsalaisille ihmisille naljailu on mautonta, aiheetonta ja sillä saa vain pahan mielen meille. He kärsivät nyt, vielä meitäkin pahemmin. Kunnioitus toista ihmistä kohtaan on hyvä lääke, jonka voimme itse kukin ojentaa heille. Se ei kuitenkaan tarkoita historian valkopesua. Siitä, mitä on tapahtunut, voimme olla rehellisiä, mutta syyttävää sormea on turha osoittaa yhtä ihmistä päin. Syyllisyyden jakaminen luo vain vihaa ja viha heijastuu aina myös takaisin. Se on viimeinen asia, jota tämä tilanne tarvitsee.

Kuten useampikin tuore lehtiartikkeli muistuttaa, Ruotsi ei ole kärsinyt yhdestäkään suuresta kriisistä moneen sukupolveen. Me olemme. Maassamme on on vielä monia, jotka voivat ymmärtää miten he kärsivät nyt. Emme voi poistaa tautia, mutta voimme osoittaa että toivoon ja inhimillisyyteen voi luottaa pahimpanakin hetkenä. Olemme sen velkaa heille ja itsellemme.